Tietoja kirjoittajasta


BAMIELLA, tämän blogin kirjoittaja


Olen savolaisen salolammen rannalla rakastelusta syntynyt tyttö, nyttemmin paljon elämää nähnyt Aikuinen Nainen.

Olen elänyt melkein koko ikäni Suomessa. Työurani jäi lyhyeksi depression takia. Epävakaa persoonallisuuteni tekee mutkia matkaani. Vietän kuitenkin puolisoni kanssa hiljaista, nuhteetonta elämää kissojemme kanssa.

Minä pidän piirtämisestä, vesiväreillä maalaamisesta, digikuvaamisesta, musiikin kuuntelusta ja rauhallisesta elämästä. Elän arkeani väliin innostuneesti, toisinaan kaikki tuntuu pakkopullalta ja hyvinkin synkät ajatukset valtaavat mieleni, jopa niin että itsemurha on käynyt mielessäni monta kertaa.

Yritän kertoa blogissani ajatuksistani ja tunteistani elämäni matkalla pois synkkyydestä valoisaan tulevaisuuteen.


&

Torstaina 14.5.2015

Koska monia tuntuu kiinnostavan, minkä näköinen habitus minulla on, ajattelin esitellä OMAKUVA-maalauksiani. Niissä en tuo esille niinkään valokuvatodellisuutta itsestäni, vaan minätunnelmia siis millaisena koen itseni. En itse asiassa osaisikaan maalata peilin realistista minäkuvaa. Olen itseoppinut taiteilija ilman maalaamiseen saatuja opintoja,  niin - siis vain kansakoulussa saatujen vesivärimaalaustuntien opetuksen avulla tuhertelija.

Vuosien varrella olen maalannut useita omakuvia. Alla niistä muutama:



Tässä kuva 1980-luvun alusta vaalennetuin hiuksin, vähän naiivina blondina siis. 
Kiltti, sinisilmäinen nuori nainen.



Blondi vähän vanhempana vuonna 1986.
Kylmä, tarkkaileva, vähän kyynistynyt nainen.

Olen kirjoittanut tämän maalauksen taakse päivämäärän 22/11-86 ja tekstin:
"Koen itseni kovaksi ja kylmäksi. Yksinäisenä katselen elämää. Seuraan Hesarista ja Savon Sanomista, mitä ympärillläni tapahtuu. Asuinkaverini ärsyttää minua, mutta en sano mitään."




Surullisena ja hiukan pöllämistyneenä tarkkailen elämää ympärilläni.
Kovuuteni on pehmennyt ja mieleni surkea. 
Työelämässäni olen nähnyt ihmisten haurauden ja raadollisuuden.



1990-luvulla en ole enää naiivi blondi vaan epätoivoinen potilas sairaalan käytävällä
 mykkänä, omista itsemurha-ajatuksistani kauhistuneena.



Joskus vuonna 1994-95 maalattu mielen maisema.
Kuljen sairaalassa ollessani mieleni tunneliin hoitajien antaman pienen valon kanssa.



Myöhemmin 1990-luvun loppupuolella olen kadottanut lyhdyn, jonka valossa kuljin mieleni tunnelissa. 
Onneksi näen jo valoa tunnelin päässä.



JA onnekseni sain muutaman tunnin opetusta akvarellimaalaukseen kansakoulussa.
 Olen pystynyt kuvittamaan monia tunnelmia maalauksissani. 2000-luvun alussa kokeilin öljyvärimaalausta eräällä kansalaisopiston kurssilla, mutta en kokenut sitä omakseni.



Tässä minun tärkeimmät ihmissuhteeni 2010-luvulle tultua:

Suhteeni vasemmalla olevaan mieheeni säröilee ja tuottaa veristä tuskaa. Istun rakkain kissani sylissäni ja muut kissat vierelläni. Vasen käteni on paketissa. Taaempana oikeassa laidassa maalausta pari ystävää, jotka eivät näe eivätkä puhu mitään. Heillä ei ole silmiä eikä suuta. Elän edelleen tällaisessä pienessä kuplassa - - -





Lähetä kommentti