Juhannuspäivä meni herttaisesti - muistoja jättämättä. Tai siis jotakin mieleen jäi: tarvitsimme naapuriapua kaapin siirtoon ½ metriä. Ensin minun oli tyhjennettävä laatikoita, jotta kaappi olisi vähän kevyempi. Katselin päiväkirjojani ja kaapin siirron jälkeen laitoin ne aikajärjestykseen. Jäin lukemaan parin vuoden takaisia juttuja. Huomasin olleeni samanlaisessa kierteessä kuin viime päivinä.
Kun oikein syvältä sydämestä sattui, otin puhelun ystävälle ja kuuntelin aikani häntä. Itsestäni en kertonut hänelle juuri mitään ja syvä huokaus nousi Jumalalle puhelun jälkeen: "Ota pois täältä kärsimästä. - - -" Määrittelin itselleni viimeisen päivän, mutta senkin jälkeen tuli huominen.
Niin on viimeiseksi päiväkseni suunnittelemani Kaatuneiden muistopäivänkin jälkeen tullut huominen jos toinenkin. Elämä jatkuu. Toisaalta olen kiitollinen elämästä, mutta toisaalta itken kyyneleittä "rohkeuteni" menetystä. SURU VIEKÖÖN! jos Kallavesi olisi lämpimämpi olisin jo hukuttautunut siihen. Mutta kammoan kylmiä vesiä. Viha nousee kurkkuuni kuin kuristava hirttosilmukka. . .
Kaikki vihaavat tappajaa ja itsemurhaajaa. Minäkin vihaan itseäni sen takia, että suunnittelin itsemurhaa. Niin mätä mä oon. MÄTÄ MATAMI HAISEE PAHALLE, ei mene lääkäriin eikä rohkene pyytää apua. Mätä Matami kärsii itsensä takia ja uutisten takia. Minkä takia maailmassa on näin paljon tuskaa. Eikö jo riitä tuhoisat myrskyt, ihmisten tapot, onnettomuudet??? Miksen mä voi vain laittaa sähköt soimaan ja antaa itseni mennä manan majoille? NÄIN SE MENEE. se elämä - ja tuska loppuu.
Turha kuolema turhan elämän päätteeksi.
Olen epätoivoinen, koska en näe mitään järkeä tammöisessä elämässä kuin minulla nyt on. Uskottelen tutuille, jotka kysyvät vointiani, että hyvin menee, kotitöitä riittää. On paljon puuhaa ja tekemistä kotona. (Kiireinenhän pitää olla, että arvostettaisiin!) Ja kuitenkin paljon kotitöitä jäisi tekemättä, ellei mieheni kävisi kaupassa, auttaisi siivouksessa, lämmittäisi ruokia, hoitaisi kissanhiekka-astioista paakut pois.
Hikisenä velvollisuutenani koen kodin järjestyksen ylläpidon ja ruoanlaiton, joita kumpaakaan en oikein jaksa hoitaa nyttemmin. Siivoojatytöt käyvät siistimässä asuntomme kaksi kertaa kuukaudessa ja syömme pääasiassa valmisaterioita. Haluaisin olla aikaansaavampi; haluaisin, että kotimme pysyisi pölyttömänä ja siistinä sekä että mulla olisi ravitseva ateria tarjolla miehelleni pari kertaa päivässä. Mutten mä jaksa - - -
En tunne olevani fyysisesti kunnossa ja henkisestikin olen heikoilla. Voimat menevät kiukun torjumiseen. Vihaan itseäni siitä, etten ole pitänyt itseäni kunnossa.
- - - jatkuu huomenna. Iltalääkkeet alkavaat vaikuttaa ja menen maate. Hyvää yötä!
& & &
sunnuntaina 22.6.2014
eihän mun pitäis olla onneton ja alakuloinen. Asun väljästi kolmen huoneen ja keittiön kodissa, kun taas lukematon määrä ihmisiä asuu slummeissa, jopa ilman kotia. Eihän mun pitäisi tuntea ahdistusta ja surua, kun elämäni on kutakuinkin reilassa. Suhde mieheeni on lämmin ja minulla on ystäviä.
Miksi sisimpäni kuitenkin itkee kyyneleetöntä itkua, sanoiksi muotoutumatonta surua. Ilman nyyhkytyksiä suruani ei kukaan näe. Ilman sanoja kukaan ei ymmärrä minua - tietäneekö edes Jumala, mitä suren?
Kunpa pystyisin hyväksymään itseni tällaisenaan ja kiittämään hyvistä olosuhteista. Kaikkea tarpeellista on: ruoka, vaatteet, koti, ystävät, lemmikit, puoliso, hoitotaho, seurakunta ja kaunis luonto ympärillä. Nämä ovat perusvoimat, millä jaksan jatkaa elämässä. Tärkein perusvoima on mainitsematta: Jumalan antama usko ja toivo paremmasta elämästä sekä tieto ja tunne siitä, että olen rakastettu. Jumala rakastaa minua, vaikken itse itseäni hyväksykään tällaisena kuin olen.
Kun oikein syvältä sydämestä sattui, otin puhelun ystävälle ja kuuntelin aikani häntä. Itsestäni en kertonut hänelle juuri mitään ja syvä huokaus nousi Jumalalle puhelun jälkeen: "Ota pois täältä kärsimästä. - - -" Määrittelin itselleni viimeisen päivän, mutta senkin jälkeen tuli huominen.
Niin on viimeiseksi päiväkseni suunnittelemani Kaatuneiden muistopäivänkin jälkeen tullut huominen jos toinenkin. Elämä jatkuu. Toisaalta olen kiitollinen elämästä, mutta toisaalta itken kyyneleittä "rohkeuteni" menetystä. SURU VIEKÖÖN! jos Kallavesi olisi lämpimämpi olisin jo hukuttautunut siihen. Mutta kammoan kylmiä vesiä. Viha nousee kurkkuuni kuin kuristava hirttosilmukka. . .
Kaikki vihaavat tappajaa ja itsemurhaajaa. Minäkin vihaan itseäni sen takia, että suunnittelin itsemurhaa. Niin mätä mä oon. MÄTÄ MATAMI HAISEE PAHALLE, ei mene lääkäriin eikä rohkene pyytää apua. Mätä Matami kärsii itsensä takia ja uutisten takia. Minkä takia maailmassa on näin paljon tuskaa. Eikö jo riitä tuhoisat myrskyt, ihmisten tapot, onnettomuudet??? Miksen mä voi vain laittaa sähköt soimaan ja antaa itseni mennä manan majoille? NÄIN SE MENEE. se elämä - ja tuska loppuu.
Turha kuolema turhan elämän päätteeksi.
Olen epätoivoinen, koska en näe mitään järkeä tammöisessä elämässä kuin minulla nyt on. Uskottelen tutuille, jotka kysyvät vointiani, että hyvin menee, kotitöitä riittää. On paljon puuhaa ja tekemistä kotona. (Kiireinenhän pitää olla, että arvostettaisiin!) Ja kuitenkin paljon kotitöitä jäisi tekemättä, ellei mieheni kävisi kaupassa, auttaisi siivouksessa, lämmittäisi ruokia, hoitaisi kissanhiekka-astioista paakut pois.
Hikisenä velvollisuutenani koen kodin järjestyksen ylläpidon ja ruoanlaiton, joita kumpaakaan en oikein jaksa hoitaa nyttemmin. Siivoojatytöt käyvät siistimässä asuntomme kaksi kertaa kuukaudessa ja syömme pääasiassa valmisaterioita. Haluaisin olla aikaansaavampi; haluaisin, että kotimme pysyisi pölyttömänä ja siistinä sekä että mulla olisi ravitseva ateria tarjolla miehelleni pari kertaa päivässä. Mutten mä jaksa - - -
En tunne olevani fyysisesti kunnossa ja henkisestikin olen heikoilla. Voimat menevät kiukun torjumiseen. Vihaan itseäni siitä, etten ole pitänyt itseäni kunnossa.
- - - jatkuu huomenna. Iltalääkkeet alkavaat vaikuttaa ja menen maate. Hyvää yötä!
& & &
sunnuntaina 22.6.2014
eihän mun pitäis olla onneton ja alakuloinen. Asun väljästi kolmen huoneen ja keittiön kodissa, kun taas lukematon määrä ihmisiä asuu slummeissa, jopa ilman kotia. Eihän mun pitäisi tuntea ahdistusta ja surua, kun elämäni on kutakuinkin reilassa. Suhde mieheeni on lämmin ja minulla on ystäviä.
Miksi sisimpäni kuitenkin itkee kyyneleetöntä itkua, sanoiksi muotoutumatonta surua. Ilman nyyhkytyksiä suruani ei kukaan näe. Ilman sanoja kukaan ei ymmärrä minua - tietäneekö edes Jumala, mitä suren?
Kunpa pystyisin hyväksymään itseni tällaisenaan ja kiittämään hyvistä olosuhteista. Kaikkea tarpeellista on: ruoka, vaatteet, koti, ystävät, lemmikit, puoliso, hoitotaho, seurakunta ja kaunis luonto ympärillä. Nämä ovat perusvoimat, millä jaksan jatkaa elämässä. Tärkein perusvoima on mainitsematta: Jumalan antama usko ja toivo paremmasta elämästä sekä tieto ja tunne siitä, että olen rakastettu. Jumala rakastaa minua, vaikken itse itseäni hyväksykään tällaisena kuin olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!