sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Mustat myrskypilvet


Yöpukupäivä

Tästä päivästä tuli yöpukupäivä. Ei tullut lähdettyä minnekään ulos. Aamupäivän pidin ylläni joulunpunaista aamutakkiani. Sen hihassa lukee "Darling". Päivällä tarkenin oranssi-keltaisessa tunikassani ja vaalanpunaisissa pyjaman housuissa.

Vedän taas aamutakin ylleni ja hyvä olo hyrisee mielessäni tänä iltana. Oloni vain paranee, kun bestis soittaa puhelun ja rupattelee kanssani pitkään. Vaihdoimme päivän kuulumiset ja kerroin kissojemme voinnit. Kiva, kun on ystävä, jonka kanssa rupatella niitä näitä.

Valittamisen aiheitakin olisi, mutta tuskin kukaan haluaa lukea säryistä, kivuista ym, vaivoista. Valitan taas lääkärille ja kuntoutusohjaajalleni. Hehän saavat siitä palkkaa, kun kuuntelevat potilasta. Harmittaa, ettei päivääkään mene ilman vaivoja. Ellei ole somaattisia vaivoja niin psyyke riepoo ja masentaa. Huolet, murheet ja alakulo ottaa usein vallan mielessäni ja silloin olen kyvytön toimimaan.

No ainahan ei tarvitse olla tehokas ja toimelias. Jumala loi ihmiselle lepopäivän, jolloin on lupa ihastella ja iloita Luojan töistä. Odotan päivää, jolloin voin syödä etelän hedelmiä suoraan puusta. Odotan loistavaa tulevaisuutta Jumalaani lähellä. Odotan saavani puhua Kristukselle kasvoista kasvoihin.

Tänään on pilvistä ja hämärää. Jumala tuntuu olevan kaukana. Rukoukseni ei nouse huulilleni. Vain mielessäni mietin hengellisiä ajatuksia. Multiversumin Sana Sinulle 2014 -kirjasesta luen päivän tekstin:

"Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta." (Joh.5:39) Vihkiraamatussamme teksti kuuluu näin: "Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette löytävänne ikuisen elämän - ja nehän juuri todistavat minusta." Tämä on Jeesuksen puhetta ja jatkuu näin: "Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän."




lauantai 28. kesäkuuta 2014

Hyvällä tuulella

Tulin hyvälle tuulelle; minä jopa naurahdin katsoessani seuraavaa videonpätkää:
KATSOPA TÄMÄ

Innostuin videosta niin, että oltin pari tanssiaskelta mennessäni kissan perässä keittiöön jakamaan ruokaa koko kissajengille.

Innostavaa iltaa teille kaikille, lukijani!
Voimia, valoa, iloa ja rakkautta elämäänne!


torstai 26. kesäkuuta 2014

Lääkärin vastaanotolla

Kiitos Simpukka mielenkiinnostasi minun kuulumisiani kohtaan!

Tulin juuri lääkärinvastaanotolta. Minulla oli vihkossa kolmesivua asiaa ja kun vedin vihkon esille, lääkäri kertoi saaneensa psykiatrilta lähetteen moninaisista vaivoistani, joita hänelle kerroin. Tk-lääkäri sanoi, että ajanpuutteen vuoksi keskitytään KAHTEEN vaikeimpaan vaivaan. Mietin hetken, että mikäs nyt on vaikeinta ja sanoin, että MUISTIONGELMAT vaivaavat eniten. Unohtelen asioita koko ajan. Se vaikeuttaa olemista ja elämistä todella paljon. Hoitaja kuulemma tekee muistikokeen minulle. Ja se asia etenee sitten kokeen jälkeen.

Toiseksi akuutiksi vaivaksi kerroin polvivammasta, kunka se on kaatumisissa loukkaantunut. Lääkäri tutki pääsenkö varpailleen ja kantapäälle kävelemään. Hän tutki tutkimuspöydällä polvea eri asennoissa, kyseli onko kipeä. Ei ollut. Olin tunti sitten ottanut kipulääkettä, joten oloni oli turra ja rauhoittava lääke teki minusta uneliaan.

Kysyin lääkäriltä, olisiko tuki tarpeen polveen, koska se tietyissä asennoissa tulee erityisen kipeäksi. "Ei ei ei tukea. Jalan omat lihakset käyttöön ja vahvistumaan. HUOKASIN PIIITKÄÄN! ja olin jo sanomaisillani, että jalkojeni lihakset ovat kehoni vahvimmat lihakset. Nostan kyykystä ylös koko elopainoni 128 kg kevyesti. Ilokseni huomasin lääkärin vaakalla käydessäni, että 7 kg on painoni pudonnut.

Lääkäri alkoi puhua vatsaleikkauksesta. En halua sellaista leikkausta, jossa vatsalaukku kuristetaan kämmenen kokoiseksi. Olen kuullut ikäviä asioita ihmisiltä, joille se on tehty. EI KIITOS !  Kärsin nälkää mieluummin ihan ilman vatsalaukun kuristamista. Mutta vatsamakkaroita vois kyllä imeä pois - - - -
 Kerroin lääkärille muista vaivoista enkä ottanut kantaa vatsaleikkauksesta.

Neurologiset vaivat ja ongelmat jäivät käsittelemättä,  vaikka sanoin, että minulla on heittohuimausta ja olen kaatunut kolmekertaa. Puolessa tunnissa ei paljoa ehdi. Harmillista!

Huomenna otetaan paastopissanäyte ja sydänfilmi. Saas nähdä, mitä ne kertovat kehoni tilasta.

Se noista somaattisista vaivoista. Psyykkiset vaivat ovat luku erikseen. En nyt jaksa selostaa henkistä oloani kovin tarkkaan. Oloni ei ole kaksinen. Olen alakuloinen ja hetken päästä taas riehakas, vitsikäskin. Facebookissa katselen kauniita kuvia ja lueskelen tuttavien viestejä, joihin kommentoin, jos siltä tuntuu.

Tervetuloa Facebook-kaverikseni! 

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Suru vieköön



SURU VIEKÖÖN
mennessään
menneisyyden haamut
ilo tulkoon taloon
valaiskoon aamut

suru nyyhkii kyynelissä
ilo vieköön valoon
liihotelkoon perhosena
kukasta kukkaan
ottakoon minut siivillensä
perhontanssiin mukkaan

kesäpäivän aurinko nyt
sulatelkoon surun
haukkaan leivänpalasen
ja syön joka murun



   -bamiella

Kirjoitin runoa alunperin torstaina 10. lokakuuta 2013

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Tänään

Tänä aamuna istuskelin parvekkeellamme sekamehua siemaillen ja ihailin vastavaloon auringonloistetta. Hetki tuntui jumalaisen hienolta ja ajattelin kiitollisena, että ssain tämän maiseman  nähdä.



Kissammekin ihaili hetken aurinkoista maisemaa.




Yöllä näin unta, että olin sokeutunut. Etsin pimeässä jotakin ahdistuneena ja unohdin, mitä etsin. Tunnelma unessa oli aavemainen ja selkäpiitä karmiva. Säpsähdin hereille - ja tulin onnelliseksi siitä, että sokeutuminen oli vain unta.

Kaatumiseni jälkeen oikea polveni on ollut kipeä ja aristaa tietyissä asennoissa. Nyt se tosin tuntuu olevan parempana ja mietin, kannattaako rynnätä terveyskeskukseen, koska tuskin sille on mitään tehtävissä. Kipulääkkeitä minulla jo on. Ehkä polvi tarvitsisi kuitenkin tuen, mutta saako sen tk;sta vai onko se itse ostettava?

Viimeksi lääkärissä käydessäni unohdin aivan, että polveenkin sattui pahasti ja viime viikolla astuin jalalle jalkaterä sisäkierrossa. Kuului NAPS ja POKS. Ilmeisesti jotakin meni rikki?!?!

Minusta on tullut unohteleva mummo ja tuskastun, kun huomaan unohtaneeni asioita. Lähimuisti pätkii. Onkohan sillekään mitään tehtävissä?



lauantai 21. kesäkuuta 2014

Syvältä sydämestä sattuu

Juhannuspäivä meni herttaisesti -  muistoja jättämättä. Tai siis jotakin mieleen jäi: tarvitsimme naapuriapua kaapin siirtoon ½ metriä. Ensin minun oli tyhjennettävä laatikoita, jotta kaappi olisi vähän kevyempi. Katselin päiväkirjojani ja kaapin siirron jälkeen laitoin ne aikajärjestykseen. Jäin lukemaan parin vuoden takaisia juttuja. Huomasin olleeni samanlaisessa kierteessä kuin viime päivinä.

Kun oikein syvältä sydämestä sattui, otin puhelun ystävälle ja kuuntelin aikani häntä. Itsestäni en kertonut hänelle juuri mitään ja syvä huokaus nousi Jumalalle puhelun jälkeen: "Ota pois täältä kärsimästä. - - -" Määrittelin itselleni viimeisen päivän, mutta senkin jälkeen tuli huominen.

Niin on viimeiseksi päiväkseni suunnittelemani Kaatuneiden muistopäivänkin jälkeen tullut huominen jos toinenkin. Elämä jatkuu. Toisaalta olen kiitollinen elämästä, mutta toisaalta itken kyyneleittä "rohkeuteni" menetystä. SURU VIEKÖÖN! jos Kallavesi olisi lämpimämpi olisin jo hukuttautunut siihen. Mutta kammoan kylmiä vesiä. Viha nousee kurkkuuni kuin kuristava hirttosilmukka. . .

Kaikki vihaavat tappajaa ja itsemurhaajaa. Minäkin vihaan itseäni sen takia, että suunnittelin itsemurhaa. Niin mätä mä oon. MÄTÄ MATAMI HAISEE PAHALLE, ei mene lääkäriin eikä rohkene pyytää apua. Mätä Matami kärsii itsensä takia ja uutisten takia. Minkä takia maailmassa on näin paljon tuskaa. Eikö jo riitä tuhoisat myrskyt, ihmisten tapot, onnettomuudet??? Miksen mä voi vain laittaa sähköt soimaan ja antaa itseni mennä manan majoille? NÄIN SE MENEE. se elämä - ja tuska loppuu.
Turha kuolema turhan elämän päätteeksi.

Olen epätoivoinen, koska en näe mitään järkeä tammöisessä elämässä kuin minulla nyt on. Uskottelen tutuille, jotka kysyvät vointiani, että hyvin menee, kotitöitä riittää. On paljon puuhaa ja tekemistä kotona. (Kiireinenhän pitää olla, että arvostettaisiin!) Ja kuitenkin paljon kotitöitä jäisi tekemättä, ellei mieheni kävisi kaupassa, auttaisi siivouksessa, lämmittäisi ruokia, hoitaisi kissanhiekka-astioista paakut pois.

Hikisenä velvollisuutenani koen kodin järjestyksen ylläpidon ja ruoanlaiton, joita kumpaakaan en oikein jaksa hoitaa nyttemmin. Siivoojatytöt käyvät siistimässä asuntomme kaksi kertaa kuukaudessa ja syömme pääasiassa valmisaterioita. Haluaisin olla aikaansaavampi; haluaisin, että kotimme pysyisi pölyttömänä ja siistinä sekä että mulla olisi ravitseva ateria tarjolla miehelleni pari kertaa päivässä. Mutten mä jaksa - - -

En tunne olevani fyysisesti kunnossa ja henkisestikin olen heikoilla. Voimat menevät kiukun torjumiseen. Vihaan  itseäni siitä, etten ole pitänyt itseäni kunnossa.

- - -  jatkuu huomenna. Iltalääkkeet alkavaat vaikuttaa ja menen maate. Hyvää yötä!

                  &        &       &

sunnuntaina 22.6.2014

eihän mun pitäis olla onneton ja alakuloinen. Asun väljästi kolmen huoneen ja keittiön kodissa, kun taas lukematon määrä ihmisiä asuu slummeissa, jopa ilman kotia. Eihän mun pitäisi tuntea ahdistusta ja surua, kun elämäni on kutakuinkin reilassa. Suhde mieheeni on lämmin ja  minulla on ystäviä.

Miksi sisimpäni kuitenkin itkee kyyneleetöntä itkua, sanoiksi muotoutumatonta surua. Ilman nyyhkytyksiä suruani ei kukaan näe. Ilman sanoja kukaan ei ymmärrä minua - tietäneekö edes Jumala, mitä suren?

Kunpa pystyisin hyväksymään itseni tällaisenaan ja kiittämään hyvistä olosuhteista. Kaikkea tarpeellista on: ruoka, vaatteet, koti, ystävät, lemmikit, puoliso, hoitotaho, seurakunta ja kaunis luonto ympärillä. Nämä ovat perusvoimat, millä jaksan jatkaa elämässä. Tärkein perusvoima on mainitsematta: Jumalan antama usko ja toivo paremmasta elämästä sekä tieto ja tunne siitä, että olen rakastettu. Jumala rakastaa minua, vaikken itse itseäni hyväksykään tällaisena kuin olen.


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Antakee armoo



Ollapa lintu taivaalla 
katsoa maisemaa 
laajasti aukeavaa 
järviä metsiä vuoria 
ihmisten asuntoja taloja
Haluaisin lentää
kauas entää  

taivasikävä kaukokaipuu 
 mieleni vaipuu 
maan uumeniin 
silmäni kostuu kyyneliin


itku tulee kun mietin, miten pelkäsin lääkärille menoa. Kaksi lääkäriä tutki enkä osannut kertoa mikä vaivaa: lommo päässä, vas. olkavarren lihaskivut, lähimuisti pettää, sanat hukassa, keskittymisvaikeuksia, kosketusarka lanneselkä, tuntopuutoksia jaloissa ajoittain.

Kaupungilla pankkiautomaatilta käännyttyäni huomasin olevani polvillaan otsa asfaltilla. Minä siis kaaduin toukokuisena äitienpäivänä, olin tokkurassa pari kolme viikkoa ja kaatumisesta lähtien olen potenut selkävaivaa; sietämätöntä kipuilua. Istumaan käydessä ja kumartuessa kierrot aiheuttivat "raipan iskuja" lanneselkään. Kaatuessa satutin polvet ja pääni sekä myös oikea kämmen oli pari kolme viikkoa kipeä. Vanha vaiva vasemmassa olkapäässä paheni. Lihakset kipeänä olkavarressa. Olo oli sekava monta viikkoa, muisti pätkii edelleen; en löydä tavaroitani, rintaan koskee ajoittain, vatsa valittaa ruokailun jälkeen.

Kävin tk-lääkärille valittamassa selkävaivaa. Hän kyseli vaivojani turhautuneen näköisenä, myöhemmin huolestuneena. Hän tutki aikansa toisen lääkärin kanssa minua ja määräsi kipulääkkeitä. Soitin tuttavalääkärille. Hän kyseli aivan eri kysymykset. Vastailin, mitä osasin. Tk-lääkärille jäi puhumatta sekavuudesta, unohtelusta, lommosta päässä ja ikävistä itsetuhoaikeista. Turhauduin vaivoihini ja tuskastuin kipuihin niin, että teki mieli murhata itseni. Hirvittää, mitä tuli mieleeni. Olin toivoton, epätoivoinen ja hukassa. Oli vaikeaa keskittyä mihinkään ja hermostuin, kun en tiennyt, mitä tehdä. Olin käynyt tk-lääkärissä ja sairaalan ensiavussa selkäkipuni takia.

Kutsuin kotiin ambulanssin itselleni 22.5.2014.

Ambulanssimies kirjoitti selvityksen tilastani tavattaessa: "MAKAA SÄNGYSSÄ VALITTAA SELKÄSÄRKYÄ, PÄÄKIPUA JA PELKOTILOJA KUN OLI ASUNNON AVAIMET HUKANNUT! LIIKKUMAAN ONNISTUU HYVIN." Ja hoito-ohjeeksi hän kirjoitti: "EI TARVETTA LÄHTEÄ PÄIVYSTYKSEEN, KOSKA SOMAATTINEN KUNTO NORM. JA MIES ASUU POTILAAN KANSSA. SOITETTU ASUSTA LÄÄKÄRILLE JA KIRJATTU ONGELMISTA."

Olin entistä turhautuneempi ja tunsin itseni mitä pahimmaksi valittajaksi ambulanssin lähdettyä meiltä kotoa. Avaimeni katosivat kaatumisrytäkän yhteydessä, mutta löytyivät käsilaukustani oltuaan kateissa toista viikkoa. Tein katoamisilmoituksen löytötavaratoimistoon. Mutta kun avaimet taas olivat laukussani, epäilin muistiani ja huomiokykyäni. Ehkä en vain huomannut niitä laukussani. Sanat olivat hukassa, kärsin paniikkikohtauksista, ensiapumiehelle myönsin, että minulla on itsemurha-ajatuksia.

Kaatuneiden muistopäivää suunnittelin viimeisekseni. Toivoin, että elämäni päättyisi. Mutta pelkäsin puhua ajatuksistani kenellekään tarkemmin. Kun Kaatuneiden muistopäivä oli lopuillaan ja katselin fileointiveitseä muovipaketissa, iski mieleeni pahimmanmoinen paniikki. Katselin HAAVOITETTU-nimistä elokuvaa ja vapisin pelosta. Harmaasta kissastamme ajattelin ensin puhkaista ilmat pellolle. Mutta en saanut sitä kiinni. Se karkasi käsistäni ja raapaisi viisi syvää haavaa oikeaan käteeni.

Kuuntelin musiikkia. Levyä Yölintu kuuntelin toistamiseen, söin voileipää ja join maitoa. Muutama päivä kului hämärän peitossa. Lauantaina 24.5.2014 kirjasin päiväkirjaani: "Olen rauhoittunut nojatuoliin tuulettimen eteen istumaan. On lämmintä, suorastaan helle. Tätä olen odottanut koko talven. Olo on vihdoin tyyntynyt ja apeus poissa."

En uskaltanut lähteä ulos pariin viikkoon. Pelkäsin, että taas kaadun pahasti enkä pääse kotiin. Päänsärky väheni hiljalleen, polvien mustelmat häipyivät, oikea kämmen parani, mutta muisti pätkii edelleen ja selkäsäryt vaivaavat ajoittain kovasti.

Ikävää olla vanha, unohteleva hupakko. Haen sanoja ja käsitteitä. Kirjoitusvihreitä pukkaa tekstiin. Pelottaa, että romahdan täysin. Katastrofin ainekset ovat koossa:

- ajatukset laukkaavat tuhatta ja sataa
- vaikea kirjoittaa
- unohtelen asioita: muistan yhden asian ja unohdan kolme muuta, jotka pyörivät mielessäni
- kipuilen edelleen selkävaivaani

Epätoivoisena rukoilin mielessäni aamulla armoa Jumalalta.

Facebookista bongasin tänään päivällä (maanantaina 16.6.2014) lauluja:

Vapaampi kuin taivaan lintu

Puhun Jumalalleni

Siunauksia

Kuuntelin lauluja ja tulin vakuuttuneeksi, että olen armollisen Jumalan suojissa ja hoidossa. Ei ole tarvetta huolehtia huomisesta. Kyllä minä tästä paranen aikanaan. Mieleni on rauhoittunut ja selkeä taas pitkästä aikaa.


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

APUA!

Henkensä hädässä nainen meni ensiapupoliklinikalle, istuutui odottamaan vuoroaan lääkäriin, pyöritteli mielessään asioita, joita halusi kertoa tälle eikä saanut sijojaan. Missään tuolissa ei ollut hyvä istua, paareille makaaminen tuntui liioittelulta. Hän käpertyi pehmustetulle tuolille, kirjoitti pari lausetta muistikirjaansa ja kärsivällisesti odotti ja ODOTTI.

Kun hänet viimein kutsuttiin lääkärin puheille, hän sopersi hiljaa: "selkää särkee". Sinipukuinen mies kyseli kysymyksiä ja näytti turhautuneelta. "Sekö se oli varsinainen syy, miksi tulit ensiapuun," hän kysyi. ""Niii-in". Naiselta jäi kertomatta kaatuminen pankkiautomaatin luona, pään vamma, joka auheutti kummallisia oloja. Ystävälääkäri diagnosoi lieväksi aivotärähdykseksi ja arveli että pää olisi kuvattava ja samoin selkä.

"Voitte mennä kotiin ja menkää terveyskeskukseen arvioitavaksi" tuli loppulausunto ensiapuplk:n lääkäriltä. Itkien hän läksi matkeltamaan taksilla kotiin. Viha nousi ja yltyi mielessä eikä hänen todellakaan tehnyt mieli enää mennä terveyskeskukseen, jossa oli jo käynyt valittamassa selkäkipuaan aikaisemmin viikolla. Siellä palpoitiin selkäranka ja etsittiin arkoja kohtia. Peräpää tutkittiin ja todettiin, että tunto on tallella. Hän ei terveyskeskuksessakaan muistanut kertoa kaatumisesta ja pään vammasta.

Sekavana ja shokin partaalla nainen kiemurteli kotona etsien hyvää asentoa ja yrittäen toimia normaalisti kotitöissä. Hän touhusi kuin maaninen potilas yhtä ja toista. Hän maalasi pari taulua, leikitteli kissojansa, siivosi, tiskasi, järjesteli tavaroitaan. Selkäkipu vain paheni ja raipaniskuja tuntui selässä. Kipulääkkeet eivät auttaneet juuri ollenkaan. Tk-lääkärin määräämä Burana 600 jäi ostamatta - ONNEKSI. Se olisi mahdollisessti aiheuttanut verenvuotoa päässä. Ystävälääkäri kielsi sen syömisen kertakaikkiaan. Myöhemmin nainen osti Buranaa ja söi muutaman tabletin. Olo vain paheni.

Nainen oli neuvoton, hädissään ja peloissaan terveydentilastaan ja myös siitä, että kodin avaimet olivat kadoksissa. Hän soitti 112. Ensihoitaja tarkkaili naista, kyseli, mikä vaivaa. Nainen valitti jälleen kerran selkävaivaa ja muisti kertoa päänsärystä ja kaatumisestaan.

Ensihoitaja kirjasi tilan tavattaessa: "MAKAA SÄNGYSSÄ VALITTAA SELKKÄSÄRKYÄ, PÄÄKIPUA JA PELKOTILOJA KUN OLI ASUNNON AVAIMET HUKANNUT! LIIKKUMAAN ONNISTUU HYVIN."

Kun ensihoitaja oli vakuutellut, ettei ole mitään hätää, koska mies on kotona, nainen tunsi itsensä turhista turhimmaksi valittajaksi, istuutui keittiön pöydän ääreen nojaten päätään käsillään. Ensihoitajien lähdettyä nainen käpertyi sikiöasentoon peiton alle ja itki.