sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Vaikea vuosi takana

Ukkokultani yskähti kamarissa ja minä alan kirjoittaa klo 2.30 virkeänä kuin peipponen kevätaamuna. HUOKAAN PIIITKÄÄÄÄN, koska olisin halunnut nukkua koko yön läpeensä aamukahdeksaan asti, mutta tässä sitä ollaan: kirjoittamassa teille, rakkaat lukijat!

 Olemme joulukuun lopussa ja neljän päivän päästä on Uusi Vuosi  2015. Aika mataa sekunti kerrallaan. On veikeen haikeeta jättää muistoihin tätä vuotta 2014. Viittaan postaukseeniElämää eteenpäin ja totean menneestä vuodesta vain sen, etten halua elää sitä uudelleen.

VAIKEA VUOSI! Olen pantannut vaikeuksieni puhumista tai edes kirjoittamista ihan turhaan ja suotta. Olen oppinut näyttäytymään  "hyvin menee" -ilmeellä, vaikkakin vaikeata on aina näyttää iloista naamaa. Useimmiten en ole pystynyt surujani salaamaan. Miksi pitäisikään?!?! Kun on surullinen, on saatava se näyttää koko maailmalle. Alan päästä jaloilleni ja irti siitä ryöpytyksestä, jonka äitini poismeno aiheutti. Kuvasin sitä pyörremyrskynä, joka repi minut juuriltani, Vieläkin mielessäni velloo ja kuplii äitini kuolema, joka tosin on suonut vapauksia olla nyt loppuvuoden oma itsensä. Huokaan piitkään. Olen kirjoittanut kyllä äitini poismenosta varmaan kyllästyksiin asti, Ja aion vielä jätkaa tulevissa postauksissanikin.

Paljon on kirjoittamatta, mitä hänestä ja suhteestämme kertoa. Tosin minua sitoo vanha periaate, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. PAHA ÄITI on tabu, josta ei voi kirjoittaa enkä oikeastaan haluakaan nähdä häntä pahana. Mutta olemme kaikki omalla tavallamme pahoja, emme aina ymmärrä toisiamme, kiistelemme mielipiteistä, sodimme keskenämme. Tämä kaikki on inhimillistä. Olemme toistemme vaikutuspiirissä. Haluamme, että toiset näkisivät meidän meidän omalla tavallamme. Kaikilla ei ole halua ajatella, miltä toisista tuntuu oma käyttäytymisemme. Olen itsekin sortunnut itsekkyyteen, omahyväisyyteen ja jopa ylpeyteen, johon ei ole aihetta.

Odotan uudelta vuodelta paljon hyvää, joita luettelinkin jo edellisessä postauksessani. Uusia ystäviä toivon kaikkein hartaimmin. Olen viettänyt aikaa omissa ajatuksissani jo KAUAN. Haluan jakaa niitä toisille, haluan kommentteja ajatuksilleni ja tahdon uutta ajateltavaa, nähdä elämää toisten silmin. On rikkautta saada olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Minua on alkanut jälleen kiinnostaa elämä toisissa kulttuureisssa, toisissa maissa sekä kotimaan monet ilmiöt, tapahtumat ja ihmiset. Lueskelen taas parin kolmen kuukauden tauon jälkeen blogejanne, joite te hyvät blogiystävät kirjoittelette. Lukulistallani on useampia blogeja kuin olen marginaaliini kirjannnut. Harkinnassa on täydentää blogiluetteloa, uusia blogini ilmettä ja kirjoittaa useammin. Katsotaan, mitä uusi vuosi 2015 tuo tullessaan! Kiva, kun kävit taas lukemassa tätä sepustustani!



lauantai 27. joulukuuta 2014

Joulu on lusittu

Joulu on ohi ja jäänyt muistoihini eräänä tylsimmistä päivistä. Joutilaita päiviä. Ei ollut sellaista joulumieltä kuin ennen. (Johtunee siitä, että suren äitini kuolemaa ja suren sitä, etten enää voi viedä hänelle joululahjoja, -kukkia tai mitään muutakaan, jota suunnittelin viime jouluna vuosi sitten vieväni hänelle. Mutta veinkö, en muista.)

 Muisti pätkii pahemman kerran. Hyvä kun muistan oman nimeni. Olenko tullut vanhaksi vai miksi aistitkaan eivät ole kunnossa. Jouluruoat eivät maistuneet miltään. Tosin söin halukkaasti Servican aterian jouluna. Mutta itku oli kurkussa. Muistelin jouluaterioita, jotka joskus viime vuosituhannella teimme yhdessä mieheni kanssa. Tunsin itseni kovin viluiseksi koko joulun ajan, vaikka vedin päälleni yöpuvun, fleecehousut, fleecetakin ja lämpimän tunikan ja kolmet villasukat.

Oma rakas Mörrimöykkyni oli kovin vaisu kanssani koko joulun. Vain kissat ilahduttivat sekä hänen että minun jouluani. Kissat osaavat olla hellyttäviä ja tulla lähelle, puskea päätään käsiimme ja kerjätä silityksiä. Olen henkeen ja vereen asti "kissaihminen" enkä ymmärrä, että jotkut eivät voi sietää kissoja.

Vielä muutama päivä tätä vuotta ja sitten Uusi Vuosi tuonee uudet tuulet elämäämme. Suunnanmuutos positiiviseempaan suuntaan ja ehkä elämämme alkaa maistua hyvältä, tyydyttävältä ja elämisen arvoiselta. Odotan paljon vuodelta 2015: rakkautta, iloa, mielenrauhaa, uusia ystäviä, entisten ystävieni paluuta elämäämme, yhteyttä uskon sisarien ja -veljien kanssa, "jokapäiväistä leipää" ja ennenkaikkea yhteyttä Jumalani kanssa joka päivä, joka hetki, myös vaikeina aikoina.




sunnuntai 21. joulukuuta 2014

TERVEHDYS


Mummoni vanhalla postikortilla toivotan kaikille blogini lukijoille 

TUNNELMALLISTA ja MUKAVAA JOULUA!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Sairaskertomus

Oon ihan romuna. Selkää särkee, oikea jalka kipuilee, vasenta olkavartta jomottaa, sydän lyö epätahtiin. Olen stressaantunut, koska en ole vielä saanut kämppäämme järjestykseen.

 Kulkuväylä huoneesta toiseen on sentään selvä. Mutta pussukoita ja laatikoita on siellä täällä vielä. En tiedä, uskallanko panna loput äidin vaatteet (joita ajattelin jonkun voivan käyttää) pesu-koneeseemme pyörimään. Niissä on outo haju, jota epäilen homeeksi.

 Pesukone olisi huollettava ja palovaroitin testattava, onko sen patterit kunnossa. Paljon muutakin tehtävää pyörii mielessäni. Mutta joulun takia en aio enempää stressata itseäni. Otin esille pöydällemme joulukoristeita. Levitin punaisen liinan laatikoston päälle. Olen poltellut lämpökynntilöitä tulivuori-kynttilänalustalla. Torttutaikinalevyt panin pakkaseen. Ajattelin ensin heittää ne biojateastiaan... Olen siirrellyt huonekaluja mm. kääntänyt yhden pöydän parempaan asentoon. En ala kertoa, miten monimutkainen toimitus se oli. . .

Stressivatsani huutaa apua. En muistanut mainita siitä lääkärille tänään hänen luonaan käydessäni. Selkäni tutkittiin ja röntgenkuvattiin. Lääkäri sanoi, että seuraavan kerran, jos tulee sydänoireita, pitää mennä heti päivystykseen. Viimeksi sydänkivut kestivät 1½ tuntia, ennenkuin hiipuivat pois.

Sanoin ukkokullalleni, että annettaisko joulun mennä ohi - - - (tarkoitin: tekemättä siitä suurempaa numeroa. Ei joulukuusta, ei valoja parvekkeelle ja ikkunaan. Surullista! En jaksa luoda joulua meille. Äidin kuolema painaa mieltä. Menen peiton alle ja nukun huomisen päivän.



s


lauantai 13. joulukuuta 2014

Mieleni myllerryksessä

Mieleni on  ollut aikamoisessa myllerryksessä viime aikoina.

Olen lajitellut äitini asunnosta tuotuja tavaroita ja vaatteita poisheitettäviin, kunnollisiin pestäviin ja lahjoitetuiksi kelpaaviin. Myytäväksikin olen harkinnut joitakin vaatteita. Muista tavaroista on sitten ollutkin vaikea luopua. Mutta annoinpa "perinnöksi" äidin huonekalut, kosketinsoittimet, posliininuket ja kitaran. Toivottavasti niiden käyttäjille tuli hyvä mieli.

Olen miettinyt elämääni ja kulkenut sellaisissa alhoissa, jotka ovat saaneet mieleni kovin matalaksi. Vain Jumalan armo on antanut voimaa elää eikä tehdä itsaria. Itsesyytökset ja taivaskaipuu oli viedä hautaan. Nyt elämä alkaa maistua hyvältä. Tiedän, etten ole yksin. On paljon rakkaita ja rakastettavia ihmisiä, jotka haluavat minun elävän.  Ystävien osanottotoivotukset äitini kuoleman johdosta ovat merkinneet paljon. Jumala haluaa minulle kaikkea hyvää. Enkelit ovat olleet apunani ja tukenani. Mieheni rakkaus minua kohtaan on tosi tärkeää ja merkittävää elämässäni.

Olen huomannut, että minulla on paljon annettavaa lähimmäisilleni, ystävilleni ja Elämälle. Miksi siis kadota maailmasta oman käden kautta ja tuottaa surua heille. Annan elämäni Jumalan käsiin ja olen onnellinen. Taivaallinen rauha on laskeutunut sisimpääni kaiken sen tunnemyrskyn jälkeen, jonka äitini kuolema aiheutti. Olen surullinen siitä, että äitini nukkui pois, mutta uskon tapaavani hänet viimeisenä päivänä, ylösnousemuksen aamuna. 

torstai 4. joulukuuta 2014

Hauta

Pääni humisee tyhjyyttä ja suoleni kurnivat. On lounasaika. Niin paljon ja niin suunnattoman ikävää on tapahtunut elämässäni, ettei oikein tee mieleni mennä syömään ruokaa. Mutta jotainhan sisään on ahdettava, etten kuole nälkään. Tosin vararavintovyöhykkeitä on ympärilläni enemmän kuin tarpeeksi. Ei tekisi yhtään pahaa olemukselleni laihtua - paljon.


vein äitini haudalle kukkakimpun jossa oli seitsemän keltaista ruusua, keltaisia ja liloja harsokukkia kallankukkia - - - ja paljon kyyneleitäni. Olen surun vallassa ja itkenyt kyyneleeni loppuun. On kovin tyhjä olo.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Aamun ajatuksia


Nostan katseeni korkeuteen
odotan vielä huomiseen
pian lennän korkeuteen
sillä uskon Jumalan hyvyyteen



polkuni on raivattu
minun mielipidettäni ei kaivattu
kysyttiin kyllä
kaiken yllä
oli ihmisten paljous
asuntojen tarve

&


Olen ikuinen metsien ihailija. 
Haluan ympärilleni paljon puita. 
Muutan maalle.
Metsänneito tahdon olla, sankar´jylhän kuusiston. 
Tapiolan vainiolla karhun kanssa painii lyön
 ja kaupungin pölyiset kadut unholaan jääköön. 



surullinen aasi pilven alla



PIITKÄ HUOKAUS ja rukous Jumalalle. AMEN. Minun kohdalla sataa tummasta pilvestä taivainen siunaussade, jonka luulin olevan ikävä ja kirottu turkkiani kasteleva, kylmä, mutta luonnollinen tapahtuma, johon en voi vaikuttaa. Kuolema varjostaa ja sumentaa näköalojani. Mutta onneksi tiedän auringon paistavan pilvien yläpuolella. f

lauantai 15. marraskuuta 2014

Surun kyynelten läpi






Surun kyynelten läpi
loistavat onnellisten päivien
kultaiset muistot.


"Läheisen kuolema satuttaa syvästi. Läheisen kuoleman jälkeen suru on pitkä prosessi, joka tarvitsee oman aikansa. Suru etenee ihmisessä vähitellen eikä ole kahta samanlaista tapaa surra. Tuska tarvitsee äänen. Suru ja kipu kertovat - rakastamme yhä."

Sytytän ja sammutan kynttilöitä.



Joka kerran kun sytytän lämpökynttilän ruokapöydälle tuikkuastiaan, muistan jouluja äitini kanssa. Meillä ei joka joulu ollut kynttilöitä, joita sytyttää. Kun olin pieni tyttö, juuri oppinut raapimaan tulitikkuja, äitini jätti varmaan kynttilät ostamatta ja piilotteli tulitikkuja taskussaan. Myöhemmin sidoimme kuusenkynttilät villalangalla oksille ja olipa siinä työtä tarkkailla, ettei yksikään kynttilä sytytä villalankaa ja palo leviä oksiin. Katselin aika hurmaantuneena palavia kynttilöitä ja olin vihainen, kun kynttilät loppuivat  eikä enää voinut seurata tulisia valoja hämärässä huoneessa.

Äitini palaa krematoriossa tuhkaksi, joka uurnassa lasketaan hautaan. Hänen "kynttilänsä" sammui, paloi loppuun ja jäljelle ei jää vain muistot, jotka "tuhkana" sumentavat mieltäni, saa kyyneleet silmiini  - ja kihelmöivät mieleni pohjalla kutittaen nauruhermojani.

Mukavat muistot äidistäni saavat minut hymyilemään. Meillä oli hauskat jutut, kun olin alta kouluikäinen. Kertoilin hänelle ajatuksiani ja äitini kommentoi niitä hersyvän naurun kera. Ne hetket elän yhä uudelleen mielessäni. Muistoissani on iloisia hetkiä retkellä luonnossa äidin ystävien kanssa. Jään ikävöimään hetkiä, kun muistelimme aikoja, jolloin iloiset naurunpurskahdukset ja kikatus täytti vaatimaattoman kotimme. Itken ilon kyyneleitä. Pyyhin silmänurkkaani ja niistä nenäni. . . Huokaan pitkään enkä enää ole varma, itkeäkö vai nauraa, murjottaako vai laulaa surun säveliä. Niin monet tunteet riepottelevat mieltäni, että olo on kuin karusellissa.




(Tämä on 500. postaus tässä blogissa) 

Kaipaan äitiäni ja veljeäni





Lähdettyäsi menetys on moninkertainen. Et ole enää siinä. Ääntäsi ei voi kuulla. Sinua ei voi koskettaa. Kanssasi ei voi enää nauraa eikä edes väitellä. En enää koskaan saa nähdä sinua tässä elämässä. Se on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä. Se tekee voimattomaksi. Kuulen toistavani toisten mukana: "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä. Kuolema on väistämätöntä. Se kuuluu elämään." 

Mutta sisältä olen hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen. Mikään ei tuo sinua takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita minulla on niistä päivistä ja vuosista, jolloin elimme vielä samassa maailmassa. Sinne minne menet, en minä voi sinua seurata. Lähetän sinut matkaan, käsiin, jotka ovat omiani kestävämmät, syliin, joka on kaikkia sylejä suurempi. Lähetän sinut ja kiitän, että elit. 

Teksti: Anna-Mari Kaskinen

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

AAA, SAV. AVM ym. kirjainyhdistelmiä

Infarkti, iskemia, parietaali, lateraaliventrikkeli, hernitaatio, amyloidiangiopatia. Uusia sanoja, joita olen tavannut tämän illan. Aivoverenvuoto, aivoinfarkti, aivohalvaus, AAA, AVH jne. Olen lukenut neurologiaa, aivojen anatomiaa, lääketieteen sanakirjaa niin että mieleni on myllerryksessä ja haluaisin tietää tarkemmin, mitä mitä äidilleni tapahtui ennenkuin hänet löydettiin makaamasta lattialta sänkynsä viereltä.

Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.

Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.

Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.

Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.

Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.



tiistai 11. marraskuuta 2014

Toivoin hautaan


Oliko se unta vai viinien huumaa.
että mä itseni hukkasin,
toivoin hautaan
ja halusin peittää
kaikki muistoni kukkasin,

Kalman jäätävä huuru
sumensi mielen 
ja kutsuin  kuolemaa kiroten
tahtoen tieten
Kaikkivaltiaan
kuitenkin voittavan
ja elinpäivieni jatkuvan.

Oliko luonani enkeleitä
kun kuulin ihania säveleitä,
kun huokasin syvään:
Auta meitä
tänne pimeään
syvään
kylmenneitä!


Synkkä yö




Synkkä yö

mieleni on musta
olen sairas kaipuusta
ilman lohdutusta

suru jäytää rintaa
kipu pyrkii pintaan
levoton, neuvoton
en kysy hintaa
vaan

pyydän ja kuiskaan:
maksakoon 
mitä vaan,
joudan kuolemaan

Tule Manalan Valtias
sinä Kuoleman Ruhtinas

ruumiini polta
sieluni murskaa

muistoni peitä
ilman kyyneleitä

&

Näen enkeleitä
sointuja kuulen
säveleitä

minä tulen, minä lähden
vain Pohjantähden nähden
itken ja rukoilen
syvään huokaillen:

Minun sieluni janoaa
elävää Jumalaa

"Sinun koskiesi pauhussa
syvyys syvyydelle huutaa
kaikki sinun kuohusi ja aaltosi
käyvät minun ylitseni."

"Päivällä Herra säätää armonsa,
ja yöllä minä Hänelle veisaan."
Rukoilen elämäni Jumalaa
murhepukuuni ahdistettuna

"Miksi murehdit minun sieluni
ja miksi olet minussa levoton?
Odota Jumalaa,
sillä vielä minä saan
kiittää ja laulaa
minun kasvojeni apua,
minun Jumalaani."

Ps.42:9,12

maanantai 10. marraskuuta 2014

Suren äitini poismenoa





PIIITKÄ HUOKAUS. En saa unta. Päässäni pyörii ideoita ja kysymyksiä, miten äitini muistotilaisuus järjestetään.

 Äiti-vainajaa katsoessani paiskautui päin kasvojani tietoisuus, kuinka katoavaisia olemmekaan, Elämme tuskin satavuotiaaksi. Kalmankalpeana ja kylmänä hän makasi sairaalan työntökärryllä valkoisella lakanalla peitettynä. Joku oli sairaalan puolesta laittanut vaaleanpunaisen ruusun lakanalle.

Keskustelin sairaalapastorin kanssa siinä äidin kuolinvuoteen äärellä. Pastori  kuunteli minua empaattisesti. Hän piti jäähyväismuistopuheen, rukoili lohdullisesti ja toivotti voimia, hyviä unia ja maukkaita aterioita minulle. Se oli mieliinpainuva hetki elämässäni, vaikka sieluani kylmäsi kuin olisin palellut öisessä hallasumussa.


Äitini lempilaulu oli tämä:

1. Täältä puolehen ylhäisen maan nyt vain uskossa katselemme,
    Sinne Jeesus jo valmistamaan mennyt on kodin lahjaksemme.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

2. Rauhan rannan kun saavutamme, silloin virtemme helkkyen soi.
    Murheen sävel ei laulussamme enää milloinkaan kaikua voi.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

3. Armon runsaista lahjoistansa tuomme kiitoksen Jeesukselle.
    Hän on siunannut lapsiansa, ollut suojana matkallamme.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

Melodia: Joseph Philbrick Webster 1867
Teksti: Sanford Fillmore Bennet 1867
Suomentaja: Joel Niininen 2001

Tätä laulua toivon laulettavan äitini muistotilaisuudessa. Toinen laulu, josta äitini piti on "Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla/ katson kauas kaukaisuuteen - - -". Kuuntelin eilen tätä laulua moneen kertaan YouTubessa. Mieleeni jäi soimaan sanat: "Täällä Pohjantähden alla murheita on laulajalla. Täällä kuu kumottava on myös alakuloinen - - - hiipii sieluun asti halla ja tunteet tappamalla rikki repii sydämen." Paremmin ei voisi kuvailla tunteita, joita nyt koen: mustaa alakuloisuutta, rikki revittyä sydäntä. Tunteeni heittelehtivät kuin vuoristorataa ajellessa synkimmästä surusta ja luopumisen tuskasta jälleennäkemisen toivoon ylösnousemuksessa.





sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Äitini muistolle



Rakkaan äitini muistolle


Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.

torstai 6. marraskuuta 2014

Äiti pien' oma rakas äitini

Olen surun murtama. Äitini on sairaalassa päivystysosastolla. Hänen tajuntansa on alentunut ja vasen puoli pleeginen. Keuhkot krohisee. Häntä ei elvytetä, jos jotain dramaattista tapahtuu.

Vasta vietimme hänen 87-vuotissyntymäpäiviään ja hän oli iloinen, mutta väsyneen oloinen. Eilen illalla hän oli normaalivoinnissa, mutta tänä aamuna löydetty kotoa lattialta. Ambulanssilla sairaalaan. Pään TT ja Thorax-röntgenkuva otettu.

Yritin puhua hänelle. Kerroin että olen tässä, tyttäresi. ja tulin tänne sairaalaan sinuakatsomaan. En tiedä kuuliko hän, koska ei ollut kuulokkeita hänelle laittaa korville ja puhua mikkiin. Ainoastaan siten hän pystyi kotonaan saamaan selvää, mitä puhutaan.

Silitin hänen otsaansa ja kylmiä käsiä. Olkavartta silitin myös ja kuiskasin: "Minä rakastan sinua,"

Voi, pieni äitini ei ehkä selviä tästä laaja-alaisesta aivoinfaktista. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Suru on musertava. 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Hieman rakkautta ja lämpöiset sukat



Marraskuu. Harmaata. Pimeää. Sataa tihuuttaa vettä. Ulos ei viitsi katsoakaan ikkunasta niin musta maisema on.

Mieheni meni nukkumaan jo klo 18.30. Jos minä menisin näin aikaisin nukkumaan, todennäköisesti heräisin pikkutunneilla yön synkimpään pimeyteen.

Uudet vaatteet, jotka ostin Cellbesin postimyyntifirmasta, hain kotiin postista. Nyt ne eivät juuri saaneet minua iloiseksi. Jostakin syystä (tiedän kyllä miksi) mikään ei jaksa innostaa nyt.

Minä vain olen  -  (EN ELÄ).  Vedän toisia villasukkia jalkaani, koska varpaitani paleltaa. Minua kylmää ihan kokonaisvaltaisesti. Koen yksinäisyyttä ja elämä tuntuu ankealta.

No tästä on vain jatkettava. On kehiteltävä itselleen virikkeitä - ja kerjättävä hieman rakkautta sisimpääni  lämmittämään.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Yhteisötaideterapiaa



Tänään oli yhteisötaideterapeuttini viimeinen tunti ja katselimme teoksia, joita olen tämän vajaan vuoden aikana maalannut hänen tunneillaan. Juttelimme maalauksista ja annoin palautetta tunneista.

Hän kysyi sitten, mistä maalauksesta pidän eniten, mikä on sitä ominta minua ja valitsin tuon yllä olevan nopeasti maalatun luontokuvan, jonka hutaisin eräällä tunnilla vanhan Lapinmaasta kertovan viisun säestäessä työskentelyäni. . .

 Terapeutin tunnit ovat olleet minulle tosi merkityksellisiä ja odotettuja. Olen iloinen, että voin jatkaa näiden yksityistuntien jälkeen hänen ryhmässään vuoden loppuun.

Ihanaa hänen palautteessaan oli runo, jonka hän kirjoitti niistä sanoista, joita käytin palautteessani hänelle - niinkuin leikkaa liimaa periaatteella, minun sanojani järjestellen.


Alku tuli sopivasti,
    kiva kokeilla uutta,
        aina on ollut uutta.

   uusia värejä
        taidepäivä
ottaa värit esille ja ruveta maalaamaan
    - maalaamaan
          päivät pääksytysten

se on helppoa olemista
jaksaa ajatella tulevaisuutta
    eteenpäin
se on mahtava juttu

siinä se kasvaa
        siemen

mitä siitä tulee, mitä kasvaa
uusia värejä
    helppoa olemista

se on mahtava juttu


Keväällä olin aika masentunut ja mietin aika synkkiä ajatuksia. Siihen tuli tieto, että voin aloittaa työskentelyn yhteisötaideterapeutin kanssa. Ajattelin, että odotan ja katson, mitä tunnit hänen kanssaan tuovat elämääni. Siirsin surkeata itsemurhasuunnitelmaani parilla viikolla eteenpäin.

Kolmen taidetunnin päästä en enää muistanutkaan synkkiä ajatuksiani vaan aloin maalata ja odottaa syksyn tunteja. Kesä meni helteessä hikoillen ja nautiskellen aurinkoisista päivistä. "Se oli helppoa olemista. Mikään ei stressannut mieltä", kerroin terapeutille tänään.

Taidetunnit ovat antaneet minulle paljon aiheita ilmaista itseäni maalaten, mikä tuottaa voimavaroja arkisiin päiviin. Lupasin jatkaa taidetunteja itsekseni tai ehkä jonkun kaverini kanssa. Ainakin siinä ryhmässä, jota hän vetää vuoden loppuun asti, ajattelin ruveta käymään perjantaisin. Se olkoon viikkojeni taidepäivä.



Tämän maalasin kesällä 2014. Se ei mahtunut skannerini lasille, joten se on leikkautunut reunoistaan, mutta saahan tuosta jotain selvää. Se kuvaa mieleni maisemaa ja silloista tunnelmaani elämääni kohtaan. Aloitin maalata tätä paperia, jota olin pitänyt suttupaperina ja kokeillut värejä sille ja se oli aluksi vain värien sutaisuja. Kun maalasin lisää, muotoutuivat ihmiset, portaat, kirkko, puita ja muurahaisia. Mitähän tälle työlle antaisi nimeksi? Onko ehdotuksia?

Voihan läskivyllit !

Olen harvakseltaan kirjoittanut painonhallinnasta, jota olen yrittänyt toteuttaa elämässäni - huonoin tuloksin. Lueskelin postauksiani aiheesta. Kaikissa 10 postauksessa oli toivoton yrittämisen meininki. Pari vuotta sitten sain 10 kg laihdutettua, mutta nyt tämän kesän ja syksyn aikana kilot ovat tulleet takaisin. Arvaa, harmittaako, kun housut ovat vyötäröltä tiukat eikä kaikki vaatteet sovikaan enää päälle. Alamahani on rupsahtanut ja roikkuu siis kamalana läskivyllinä lantion ympärillä. En enää siedä katsoa itseäni kokovartalopeilistä. Saunaan meno on väkinäistä, kun on kuoriuduttava verhoavista vaatekerroista ja koko kurja totuus näkyy saunan eteisen isosta peilistä.

Mitenköhän tsemppaan taas itseni hoikemmaksi? Kun tämä ikävä painonlisäys vain masentaa mieltäni eikä intoa tai tietoakaan ole siitä, miten saan itseni hoikistumaan, olo on nolo. Avuton huokaus pääsee huuliltani ja kiroan mielessäni kaikki laihdutuskuurit, jotka olen eläessäni käynyt läpi. Aina kilot vain palaavat ja kehoni hyllyy läskeissään kuin upottava suo. En nyt jaksa ajatellakaan mitään laihdutuskuuria, ruokavalioita enkä jaksa lähteä edes kävelylenkille. Pakolliset kauppareissut lähikauppaan ja asioinnit kaupungin keskustassa onnistuvat sentään ja siinä tulee hiukan liikuntaa, kun ramppaan katuja pitkin - huohottaen kuin pikajuna. On työlästä kuljettaa mukanaan 60 kg liikapainoa. Oletkos sinä kävellyt moinen säkki sylissäsi? Se pistää puuskuttamaan. 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Mieliajatuksia

Edellistä postaustani lukiessani ihmettelen, mikä ihmeen positiivisuuspistos minuun on pistetty, kun kirjoitan kovin toiveikkaasti ja rohkaisevasti. Aivan alkaa ujostuttaa tuo lause "olkaamme rohkeita ja ajatelkaamme itsellemme rikas, täysipainoinen ja onnellinen elämä". Eihän se nyt noin vaan onnistu. Olen nyt totaalisessa epäilyksen tilassa ja hymähtelen tuolle lauseelle.

Sitten eksyin sivulle NÄIN MIELESI TOIMII ja jäin ajattelemaan asiaa:

"Tiesitko, kuka valitsee sinun ajatuksesi? SINÄ ITSE,
Jos kerran voit valita ajatuksesi, kannattaa sitä mahdollisuutta hyödyntää."

Ja edelleen tuolla em. nettisivulla: "Minkälaisen elämän haluat?" 

"Elämäsi on valintojen summa. Se syntyy niistä ajatuksista, jotka sinä valitset ja joilla sinä ohjaat päivittäisiä toimintojasi. Voit valita, tuottavatko ne elämääsi laatua ja hyvinvointia. Voit myös valita toisin. Voit aloittaa positiivisen ajattelun jo tänään. Kiinnitä huomio omiin ajatuksiisi. Vievätkö ne sinun elämässäsi eteenpäin ja tuottavatko ne sinnulle hyvinvointia? Jos ei, niin keskeytä ajatuksesi ja ajattele toisin."

KANNATTAA LUKEA KOKO ARTIKKELI ja muitakin artikkeleitä tuolla em. nettisivulla. AJATTELUSSA ON VOIMAA. Valitsemme itse ajatuksemme. Meille on annettu mielikuvitus, jolla voimme ohjailla ajatuksiamme, jotka herättävät tunnereaktioitamme.

Pienenä tyttänä kuvittelin itseni prinsessaksi palatsilinnaan, jossa palvelijat toivat elämääni ihan kaikkea, mitä osasin haluta. Harmi, että myöhemmin aikuisena olen hyljännyt unelmani ja ruvennut ajattelemaan nurjasti elämästäni. Olen ssuurennellut lapsuuteni traumoja ja kauhistellut, miten ne ovatkaan mustanneet elämääni.

Olisikohan nyt aika antaa positiivisille mielikuville valta?!



Lapsuuteni unelmien linna
"Huimat onnistumiset saavat alkunsa ajatuksista, jotka saavat sinut hymyilemään. Hymy on merkki positiivisesta tunnelatauksesta, jonka siivin teemme lähes automaattisesti töitä tavoittelemamme asian, olotilan tai unelman eteen. Motivaatiota voi ruokkia monin tavoin – ja se kannattaa, aina."

torstai 16. lokakuuta 2014

Elämää eteenpäin

Blogissa ELÄMÄN MATKASSA kirjoittaja tarttuu yhteen mielenterveyspotilaan tärkeään kysymykseen: tulevaisuuden ja epäonnistumisen pelosta: Voisiko tällä kertaa kaikki mennäkin hyvin?

Koko kesä on mennyt minulla hienosti, mutta takaraivossa takoo pelko, että entä jospa minä romahdan taas niinkuin monena syksynä jouluun mennessä. Se on sietämätön jäytävä tunne, jota on vaikea unohtaa.

Elämässäni on ollut liuta epäonnistumisia. Niitäkään en hevin unohda. Olen tullut varovaiseksi tulevaisuuden suhteen. Muistuttelen kyllä itselleni, että unelmia saa ja pitää ihmisellä olla. Miten tuon tulevaisuuden voisikaan nähdä rikkaana ja täysipainoisena elämänä? Että hyvä kausi jatkuu onnellisena ja kaikki on mahdollista?

Taideterapeuttini antoi minulle tehtävän kirjoittaa kirjeen tulevaisuudesta. Päiväys esim. 10.10.2020:

"Kirjoita kirje ihmiselle, jonka haluat kuuluvan elämääsi tuolloin/ on sinulle tärkeä.  HUOM! Kirjettä ei lähetetä - se jää sinulle!

Elät kirjeen kirjoittamishetkellä rikasta ja täysipainoista, onnellista elämää. Elämässäsi on kaikki hyvin. HUOM! Kaikki on mahdollista!

KUVAILE: miten/missä asut, ketä ympärilläsi on, mitä teet, mitä näet, mitä koet jne. Miten olet saavuttanut tavoitteesi? Onko uusia tavoitteita?  - - - jne.

JA MUISTA: rikasta, täysipainoista elämää, jossa kaikki on mahdollista!"

Siis tällainen tehtävä. Tuntuu vaikealta uskoa, että todella voisin elää onnellista elämää. On vaikea ajatella tulevaisuuteeni kaikki mahdollisuudet ja että hyvä olo jatkuisi vielä 5-10 vuotta. Takaraivossa tykyttää pelko, että minä romahdan ja vaivun masennukseen niinkuin niin monta kertaa menneisyydessä.

Ehkä todella on ajateltava, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Saavutan tavoitteeni rikkaaseen elämään, jossa kaikki on mahdollista. Sen sijaan että hautoisin epäonnistumisen ja tulevaisuuden pelkoja, jotka sitten toteutuisivat, koska olen asennoitunut tulevaisuuteen pelokkaasti.

SIIS, olkaamme rohkeita ja ajatelkaamme itsellemme rikas, täysipainoinen ja onnellinen elämä!

Runotorstain haaste numero 340

Runotorstain haaste nro 340: Valokuvahaaste/ Kuva Ari Kukkonen




Syysmyrsky
nostaa järven tyrskyt
ja riepoo vaahteran lehden
puun alastomaksi tehden.

Puun komea ruska
lojuu maassa
kuin oranssikeltainen tuska.

Se kirkuu hetken,
kunnes toisetkin lehdet
päättävät retken
routaisen maan syliin.

On tullut kyliin
syksyinen sää.
Kesän lämpimät päivät
vain muistoiksi jäivät.
Auringon häivä
tuskin lämmittää.

Vaahteran lehdet
kuolemaa tehden
maahan leviää,
maatuu ja häviää.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Runotorstain 338. haaste: Olennainen

Olennainen jää kertomatta
kun et sano rakastavasi minua

enkä minä vastaa rakastavani sinua.

Olennaisen äärellä ollaan
kun kädet kiertyvät kaulaan,
halaus lämmittää mieltä
ja sydän laulaa

yhteistä tunnetta
onnesta
ilosta
rakkaudesta

tai
surusta
lohdutusta

Olennaista on elää
tunteensa todeksi.

tiistai 26. elokuuta 2014

Tauko

Pidän pari kuukautta taukoa blogikirjoittelusta.

Nyt ei vaan ole inspistä kirjoitella eikä tunnu olevan mitään sanottavaakaan. 
Katsotaan sitten loka-marraskuussa, mikä on tilanne.

bamiella


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Uusi puhelin

Niin ne vain kuukaudet menee enkä ole ehtinyt postaamaan tänne vielä mitään tässä kuussa. Kirjoitusinto on laantunut eikä tunnu olevan mitään sanottavaa. Elämäni on tasapaksua puuroa, arkipäiviä jonossa.

Jaa no eilen oli pientä juhlaa, kun sain ensimmäisen älypuhelimeni. On vain käytävä Soneran liikkeessä, jotta saan siihen SIM-kortin ja vanhan liittymäni toimimaan. Ja HAA, pääsen leikkimään uudella lelullani. Tai eihän se nyt mikään lelu ole vaan arvonsa tunteva Nokian Lumia 925. Kehuivat sitä netissä niin ostinpa sitten sen.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Heinäkuun helteissä

Helle jatkuu. Pienet ukkoskuurot eivät ole oloa helpottaneet. Ilma tuntuu seisovan ja se uuvuttaa minua niin että olo on kuin keitetyllä makaroonilla. Olen ihan vetelä. Hyvä kun jaksan kirjoittaa edes muutaman sanan, jotta tiedätte että olen hengissä. En ole tehnyt juuri mitään muuta kuin loikoillut sängyllä, käynyt pari kertaa päivässä suihkussa ja syömässä. Siinäpä tärkeimmät. On kovin saamaton olo.

Jaksoin sentään käydä äitiäni tervehtimässä serkkuni perheen kanssa. He hakivat minut autollaan. Muutoin ei varmaan olisi tullut lähdettyä kyläilemään. Ensi maananaina tulee toinen serkku ulkomailta asti. Sitten olisi vähän terästäydyttävä. Mutta siihen asti ELÄKÖÖN JOUTENOLO ja laiskottelu!

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kesä

HUH hellettä! Lämmintä on. Kyllä tarkenee. Tätähän odoteltiin koko talvi - ja nyt se on tässä: kesän helteet. Hikkee pukkaa ja janottaa koko ajan. Eilen illalla kävi olo jo tukalan kuumaksi, kun ilma ei vaihtunut vaikka kaikki tuuletusikkunat olivat auki. Ukkosti ja salamoi jonkin aikaa.

Tuli sade, ilma viileni eikä hiostanut enää. En kuitenkaan saanut unen päästä kiinni illalla vaikka väsytti. Pyörin sängyssä etsien hyvää asentoa, selkää särki ja ajatukseni harhailivat siellä täällä. Yritin kirjoittaa jotain ajatuksenvirrastani, muttei se onnistunut. Sain sitten aamuyöstä nukuttua muutaman tunnin ja olo on nyt paljon mukavampi. Kiva nähdä taas auringonpaistetta.

On vain jotensakin saamaton olo. Vaikka pidän uimisesta, ei ole tullut lähdetyksi rannalle. Kotonakin odottaa pyykkivuori ja pölypallot nurkissa. En ole jaksanut laittaa pyykkiä koneeseen tai siivota kämppää. Kun on kolme kissaa, karvoja leijailee aina ilmassa ja nurkkiin kertyy karvapalloja, ellei imuroi joka viikko. Ilman siivousapua emme tulisi toimeen. Onneksi on mahdollisuus palkata siivousfirman tytöt pari kertaa kuussa hommiin meille. Hyvää työtä he ovatkin tehneet aina käydessään!

Tää on tätä arkea. Mitään juhlia ei ole tiedossa. Enkä jaksaisikaan järjestää mitään tällä helteellä - vaikka olisihan se kiva nostaa maljoja ja pitää hauskaa mukavassa seurassa...


keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Löysin omaisuuden



Joan Millsin tavoin olen iloisesti yllättynyt huomattuani että minulla on kykyjä ja voimavaroja elämää varten. En olekaan aivan avuton ja toisten (mieheni, terapeuttini) varassa riippuva vajaakykyinen idiootti niinkuin olen toisinaan tuntenut olevani.

Olen sentään selvinnyt vuosikymmeniä monissa elämänvaiheissa, monissa rooleissa ja erilaisia kykyjä vaativissa töissä - huonoista lähtökohdista huolimatta. Tosin olen kärsinyt lapsuuteni traumoista  ja olen ollut jo pitkään työkyvyttömyyseläkkeellä. Vakuutan itselleni, etten ole ihan turha yhteiskunnan elätti. Voin vielä tarttua moneen toimeen, ymmärtää monta ihmistä ja auttaa kuuntelemalla/lukemalla heidän tarinoitaan kommentoiden oman elämänkokemukseni pohjalta - toivottavasti kannustaen, toivoa antaen, elämään tuupaten jotakuta toivotonta tai epätoivoista.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Tienvarren kukkia

Tienvarsien vaatimattomat kukat ihastuttavat minua joka kesä. Onneksi on vielä teitä, joita lupiinit eivät ole vallanneet. Pidän kyllä lupiineistäkin. Ovathan ne upeita, mutta jos muut tienvarsikukat katoavat lupiinien takia, se on sääli.

Näin Eino Leinon liputuspäivänä on hyvä muistella Leinon runoa

Lapin kesä


Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

Eino Leino: Kangastuksia 1902

torstai 3. heinäkuuta 2014

Pelkään



On pimeää. Synkkää. Tummat pilvet kiitävät taivaalla ylitseni. On hiljaista. Kerrostalon väki nukkuu. Vastapäisessä talossakaan ei näy valoja ikkunoissa. Vain pihavalojen pienessä piirissä näkyy puitten ja pensaiden vihreyttä. Kauempana koivu taipuu tuulessa, huojuu mustana hahmona teräksen harmaata taivasta tavoitellen. Yhä tummempia pilviä vyöryy näkyviin ikkunani rajoittamaan maisemaan.

Minua alkaa pelottaa olla yksin huoneessa. Pöytälampun valaiseman läppärini sinertävässä kajossa värisen vilusta, sydän hakkaa rinnassa tuhatta ja sataa, pulssini jumputtaa päässä kohisten ja paniikinpoikanen iskee mieleen. Menen olohuoneeseen. Sytytän television takavalon. Haen keittiöstä banaanin ja mutustelen sen nieleskellen kuin parempaakin herkkua. Luen Maire Soluvan artikkelin "Mitä tehdä, kun pelottaa?" Haen keittiöstä paahdetun voileivän ja maitoa. Syön ja luen.

"Pelko on tärkeä tunne, mutta jos se saa liikaa valtaa, se alkaa rajoittaa normaalia elämää. Kun tunnistaa omat pelkonsa, niitä voi oppia hallitsemaan."

Kissani tulevat haistelemaan lämmintä voileipääni. En ole enää yksin. Muistutan itseäni, että onhan miehenikin asunnossamme, nukkuu makuuhuoneessa. Kotoinen, leppoisa olo palaa mieleeni - ja ikkunan tumma maisemakaan ei enää näytä uhkaavalta. Itseasiassa maisema on hieman vaaleampi, pilvet harmaita, ei enää synkkiä ja tummia.

Lapsena en pelännyt pimeää. Vasta aikuisena olen alkanut pelätä yksin oloa - ja pimeää maisemaa. En tiedä syitä pelkooni. Arvelen, että se on turvattomuudentunnetta, jota olen kokenut lapsesta asti - aika ajoin enemmän ja väliin ihan pelosta väristen.

"Elämää palveleva pelko suojelee todellisilta vaaroilta. Elämää haittaava pelko sen sijaan rajoittaa ja kahlitsee ihmisen elämää. Se kertoo vaaroista silloinkin, kun niitä ei oikeasti ole. Ihminen itse rakentaa todellisuutensa ja siksi hän itse voi myös muuttaa sitä. Mitä paremmin pelkoihinsa tutustuu, sitä helpompi niiden kanssa on oppia elämään."

Antero Toskala kehoittaa seuraavaa (kirjassaan Pelkojen ymmärtäminen ja niiden voittamisen lähtökohdat. Writers House 1997):

- Mieti millaisia pelkosi ovat. Ovatko ne kahlitsevia? Estävätkö ne sinua tekemästä jotain tai menemästä jonnekin? Mitä tavoitteita et ole elämässäsi saavuttanut pelkojesi vuoksi?

- Jos pelkojesi tähden joudut kieltäytymään useasta asiasta, pelot hallitsevat sinua etkä sinä pelkojasi. Hae apua itsellesi. Peloista ei ehkä pääse eroon, mutta ne voivat saada elämässäsi uuden sijan niin, etteivät ne enää haittaa elämääsi.

- Turvallisuudentunne syntyy useimmilla silloin, kun he tuntevat itse hallitsevansa ja säätelevänsä elämää. Turvallisuudentunnetta horjuttavat nykyisin monet konkreettiset asiat, kuten esimerkiksi epävarmuus työpaikasta. Jonkinasteisen epävarmuuden kanssa on kuitenkin nykyaikana vain opittava elämään.

- Pohdi, mmiten voisit välttää pelkoja. Jos esimerkiksi pelot hälvenevät aina muiden ihmisten avulla, yhteinen tekijä voisi olla se, ettet luota itseesi ja omaan selviytymiskykyyn. Näin voit päästä lähemmäs sitä asiaa tai kohtaa, jota pitäisi vahvistaa itsessäsi.

- Jos uskallat edes hetkittäin elää avoimesti ja hyväksyä pelkosi, olet astunut pitkän matkaa eteenpäin. Ajattele, että pelko on yksi keskeinen ja tärkeä tunne, jonka voi oppia tuntemaan. Se ei nielaise vaan on hallinnassasi.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kaikerrus mielen pohjalla

Miten sen sanoisin - - - kun on hyvä olla, mutta jokin kuitenkin kaikertaa mielen pohjalla, pyrkii pintaan. Huokaan piiiitkäään! Jokin kummallinen tunne, johon en haluaisi tutustua. Mitä pelkään? No sitä, että mielihyvän hyrinä kenties lakkaa tuon tunteen myötä.

Serkkuni tulivat kotikaupunkiini ja hakivat minut äitiäni tapaamaan. Oli kiva kuunnella heidän jutusteluaan äitini kanssa. Harmittaa, että olin aika väsynyt enkä kutsunut kotiini. Käytyämme äitini luona minä vain jäin pois kyydistä kotitalon kohdalla ja toivottelin hyvät voinnit, kiitokset kyydistä ja tervetuloa paremmalla ajalla pitemmäksikin aikaa meille... MOI ja käden heilautus. Kävelin poispäin autosta ja itku kaikersi kurkussani.

Eilen ostin käytetyn keittiöpöydän ja neljä tuolia sekä kirjahyllyn. Entinen keittiönpöytä siirrettiin kirjastoomme. Ihanaa, kun siellä on nyt pöytä, jolla maalaukseni ja piirrokseni saavat lojua rauhassa. Keittiössä ne olivat aina mieheni tiellä; ne oli korjattava pois pöydältä ruokailun ajaksi ja taas uudelleen levitettävä esiin, jotta saattoi jatkaa työtä.

Iltalääkkeet alkavat vaikuttaa. Melatoniiniannos väsyttää. Paras mennä maate. Hyvää yötä!

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Mustat myrskypilvet


Yöpukupäivä

Tästä päivästä tuli yöpukupäivä. Ei tullut lähdettyä minnekään ulos. Aamupäivän pidin ylläni joulunpunaista aamutakkiani. Sen hihassa lukee "Darling". Päivällä tarkenin oranssi-keltaisessa tunikassani ja vaalanpunaisissa pyjaman housuissa.

Vedän taas aamutakin ylleni ja hyvä olo hyrisee mielessäni tänä iltana. Oloni vain paranee, kun bestis soittaa puhelun ja rupattelee kanssani pitkään. Vaihdoimme päivän kuulumiset ja kerroin kissojemme voinnit. Kiva, kun on ystävä, jonka kanssa rupatella niitä näitä.

Valittamisen aiheitakin olisi, mutta tuskin kukaan haluaa lukea säryistä, kivuista ym, vaivoista. Valitan taas lääkärille ja kuntoutusohjaajalleni. Hehän saavat siitä palkkaa, kun kuuntelevat potilasta. Harmittaa, ettei päivääkään mene ilman vaivoja. Ellei ole somaattisia vaivoja niin psyyke riepoo ja masentaa. Huolet, murheet ja alakulo ottaa usein vallan mielessäni ja silloin olen kyvytön toimimaan.

No ainahan ei tarvitse olla tehokas ja toimelias. Jumala loi ihmiselle lepopäivän, jolloin on lupa ihastella ja iloita Luojan töistä. Odotan päivää, jolloin voin syödä etelän hedelmiä suoraan puusta. Odotan loistavaa tulevaisuutta Jumalaani lähellä. Odotan saavani puhua Kristukselle kasvoista kasvoihin.

Tänään on pilvistä ja hämärää. Jumala tuntuu olevan kaukana. Rukoukseni ei nouse huulilleni. Vain mielessäni mietin hengellisiä ajatuksia. Multiversumin Sana Sinulle 2014 -kirjasesta luen päivän tekstin:

"Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta." (Joh.5:39) Vihkiraamatussamme teksti kuuluu näin: "Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette löytävänne ikuisen elämän - ja nehän juuri todistavat minusta." Tämä on Jeesuksen puhetta ja jatkuu näin: "Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän."




lauantai 28. kesäkuuta 2014

Hyvällä tuulella

Tulin hyvälle tuulelle; minä jopa naurahdin katsoessani seuraavaa videonpätkää:
KATSOPA TÄMÄ

Innostuin videosta niin, että oltin pari tanssiaskelta mennessäni kissan perässä keittiöön jakamaan ruokaa koko kissajengille.

Innostavaa iltaa teille kaikille, lukijani!
Voimia, valoa, iloa ja rakkautta elämäänne!


torstai 26. kesäkuuta 2014

Lääkärin vastaanotolla

Kiitos Simpukka mielenkiinnostasi minun kuulumisiani kohtaan!

Tulin juuri lääkärinvastaanotolta. Minulla oli vihkossa kolmesivua asiaa ja kun vedin vihkon esille, lääkäri kertoi saaneensa psykiatrilta lähetteen moninaisista vaivoistani, joita hänelle kerroin. Tk-lääkäri sanoi, että ajanpuutteen vuoksi keskitytään KAHTEEN vaikeimpaan vaivaan. Mietin hetken, että mikäs nyt on vaikeinta ja sanoin, että MUISTIONGELMAT vaivaavat eniten. Unohtelen asioita koko ajan. Se vaikeuttaa olemista ja elämistä todella paljon. Hoitaja kuulemma tekee muistikokeen minulle. Ja se asia etenee sitten kokeen jälkeen.

Toiseksi akuutiksi vaivaksi kerroin polvivammasta, kunka se on kaatumisissa loukkaantunut. Lääkäri tutki pääsenkö varpailleen ja kantapäälle kävelemään. Hän tutki tutkimuspöydällä polvea eri asennoissa, kyseli onko kipeä. Ei ollut. Olin tunti sitten ottanut kipulääkettä, joten oloni oli turra ja rauhoittava lääke teki minusta uneliaan.

Kysyin lääkäriltä, olisiko tuki tarpeen polveen, koska se tietyissä asennoissa tulee erityisen kipeäksi. "Ei ei ei tukea. Jalan omat lihakset käyttöön ja vahvistumaan. HUOKASIN PIIITKÄÄN! ja olin jo sanomaisillani, että jalkojeni lihakset ovat kehoni vahvimmat lihakset. Nostan kyykystä ylös koko elopainoni 128 kg kevyesti. Ilokseni huomasin lääkärin vaakalla käydessäni, että 7 kg on painoni pudonnut.

Lääkäri alkoi puhua vatsaleikkauksesta. En halua sellaista leikkausta, jossa vatsalaukku kuristetaan kämmenen kokoiseksi. Olen kuullut ikäviä asioita ihmisiltä, joille se on tehty. EI KIITOS !  Kärsin nälkää mieluummin ihan ilman vatsalaukun kuristamista. Mutta vatsamakkaroita vois kyllä imeä pois - - - -
 Kerroin lääkärille muista vaivoista enkä ottanut kantaa vatsaleikkauksesta.

Neurologiset vaivat ja ongelmat jäivät käsittelemättä,  vaikka sanoin, että minulla on heittohuimausta ja olen kaatunut kolmekertaa. Puolessa tunnissa ei paljoa ehdi. Harmillista!

Huomenna otetaan paastopissanäyte ja sydänfilmi. Saas nähdä, mitä ne kertovat kehoni tilasta.

Se noista somaattisista vaivoista. Psyykkiset vaivat ovat luku erikseen. En nyt jaksa selostaa henkistä oloani kovin tarkkaan. Oloni ei ole kaksinen. Olen alakuloinen ja hetken päästä taas riehakas, vitsikäskin. Facebookissa katselen kauniita kuvia ja lueskelen tuttavien viestejä, joihin kommentoin, jos siltä tuntuu.

Tervetuloa Facebook-kaverikseni! 

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Suru vieköön



SURU VIEKÖÖN
mennessään
menneisyyden haamut
ilo tulkoon taloon
valaiskoon aamut

suru nyyhkii kyynelissä
ilo vieköön valoon
liihotelkoon perhosena
kukasta kukkaan
ottakoon minut siivillensä
perhontanssiin mukkaan

kesäpäivän aurinko nyt
sulatelkoon surun
haukkaan leivänpalasen
ja syön joka murun



   -bamiella

Kirjoitin runoa alunperin torstaina 10. lokakuuta 2013

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Tänään

Tänä aamuna istuskelin parvekkeellamme sekamehua siemaillen ja ihailin vastavaloon auringonloistetta. Hetki tuntui jumalaisen hienolta ja ajattelin kiitollisena, että ssain tämän maiseman  nähdä.



Kissammekin ihaili hetken aurinkoista maisemaa.




Yöllä näin unta, että olin sokeutunut. Etsin pimeässä jotakin ahdistuneena ja unohdin, mitä etsin. Tunnelma unessa oli aavemainen ja selkäpiitä karmiva. Säpsähdin hereille - ja tulin onnelliseksi siitä, että sokeutuminen oli vain unta.

Kaatumiseni jälkeen oikea polveni on ollut kipeä ja aristaa tietyissä asennoissa. Nyt se tosin tuntuu olevan parempana ja mietin, kannattaako rynnätä terveyskeskukseen, koska tuskin sille on mitään tehtävissä. Kipulääkkeitä minulla jo on. Ehkä polvi tarvitsisi kuitenkin tuen, mutta saako sen tk;sta vai onko se itse ostettava?

Viimeksi lääkärissä käydessäni unohdin aivan, että polveenkin sattui pahasti ja viime viikolla astuin jalalle jalkaterä sisäkierrossa. Kuului NAPS ja POKS. Ilmeisesti jotakin meni rikki?!?!

Minusta on tullut unohteleva mummo ja tuskastun, kun huomaan unohtaneeni asioita. Lähimuisti pätkii. Onkohan sillekään mitään tehtävissä?



lauantai 21. kesäkuuta 2014

Syvältä sydämestä sattuu

Juhannuspäivä meni herttaisesti -  muistoja jättämättä. Tai siis jotakin mieleen jäi: tarvitsimme naapuriapua kaapin siirtoon ½ metriä. Ensin minun oli tyhjennettävä laatikoita, jotta kaappi olisi vähän kevyempi. Katselin päiväkirjojani ja kaapin siirron jälkeen laitoin ne aikajärjestykseen. Jäin lukemaan parin vuoden takaisia juttuja. Huomasin olleeni samanlaisessa kierteessä kuin viime päivinä.

Kun oikein syvältä sydämestä sattui, otin puhelun ystävälle ja kuuntelin aikani häntä. Itsestäni en kertonut hänelle juuri mitään ja syvä huokaus nousi Jumalalle puhelun jälkeen: "Ota pois täältä kärsimästä. - - -" Määrittelin itselleni viimeisen päivän, mutta senkin jälkeen tuli huominen.

Niin on viimeiseksi päiväkseni suunnittelemani Kaatuneiden muistopäivänkin jälkeen tullut huominen jos toinenkin. Elämä jatkuu. Toisaalta olen kiitollinen elämästä, mutta toisaalta itken kyyneleittä "rohkeuteni" menetystä. SURU VIEKÖÖN! jos Kallavesi olisi lämpimämpi olisin jo hukuttautunut siihen. Mutta kammoan kylmiä vesiä. Viha nousee kurkkuuni kuin kuristava hirttosilmukka. . .

Kaikki vihaavat tappajaa ja itsemurhaajaa. Minäkin vihaan itseäni sen takia, että suunnittelin itsemurhaa. Niin mätä mä oon. MÄTÄ MATAMI HAISEE PAHALLE, ei mene lääkäriin eikä rohkene pyytää apua. Mätä Matami kärsii itsensä takia ja uutisten takia. Minkä takia maailmassa on näin paljon tuskaa. Eikö jo riitä tuhoisat myrskyt, ihmisten tapot, onnettomuudet??? Miksen mä voi vain laittaa sähköt soimaan ja antaa itseni mennä manan majoille? NÄIN SE MENEE. se elämä - ja tuska loppuu.
Turha kuolema turhan elämän päätteeksi.

Olen epätoivoinen, koska en näe mitään järkeä tammöisessä elämässä kuin minulla nyt on. Uskottelen tutuille, jotka kysyvät vointiani, että hyvin menee, kotitöitä riittää. On paljon puuhaa ja tekemistä kotona. (Kiireinenhän pitää olla, että arvostettaisiin!) Ja kuitenkin paljon kotitöitä jäisi tekemättä, ellei mieheni kävisi kaupassa, auttaisi siivouksessa, lämmittäisi ruokia, hoitaisi kissanhiekka-astioista paakut pois.

Hikisenä velvollisuutenani koen kodin järjestyksen ylläpidon ja ruoanlaiton, joita kumpaakaan en oikein jaksa hoitaa nyttemmin. Siivoojatytöt käyvät siistimässä asuntomme kaksi kertaa kuukaudessa ja syömme pääasiassa valmisaterioita. Haluaisin olla aikaansaavampi; haluaisin, että kotimme pysyisi pölyttömänä ja siistinä sekä että mulla olisi ravitseva ateria tarjolla miehelleni pari kertaa päivässä. Mutten mä jaksa - - -

En tunne olevani fyysisesti kunnossa ja henkisestikin olen heikoilla. Voimat menevät kiukun torjumiseen. Vihaan  itseäni siitä, etten ole pitänyt itseäni kunnossa.

- - -  jatkuu huomenna. Iltalääkkeet alkavaat vaikuttaa ja menen maate. Hyvää yötä!

                  &        &       &

sunnuntaina 22.6.2014

eihän mun pitäis olla onneton ja alakuloinen. Asun väljästi kolmen huoneen ja keittiön kodissa, kun taas lukematon määrä ihmisiä asuu slummeissa, jopa ilman kotia. Eihän mun pitäisi tuntea ahdistusta ja surua, kun elämäni on kutakuinkin reilassa. Suhde mieheeni on lämmin ja  minulla on ystäviä.

Miksi sisimpäni kuitenkin itkee kyyneleetöntä itkua, sanoiksi muotoutumatonta surua. Ilman nyyhkytyksiä suruani ei kukaan näe. Ilman sanoja kukaan ei ymmärrä minua - tietäneekö edes Jumala, mitä suren?

Kunpa pystyisin hyväksymään itseni tällaisenaan ja kiittämään hyvistä olosuhteista. Kaikkea tarpeellista on: ruoka, vaatteet, koti, ystävät, lemmikit, puoliso, hoitotaho, seurakunta ja kaunis luonto ympärillä. Nämä ovat perusvoimat, millä jaksan jatkaa elämässä. Tärkein perusvoima on mainitsematta: Jumalan antama usko ja toivo paremmasta elämästä sekä tieto ja tunne siitä, että olen rakastettu. Jumala rakastaa minua, vaikken itse itseäni hyväksykään tällaisena kuin olen.


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Antakee armoo



Ollapa lintu taivaalla 
katsoa maisemaa 
laajasti aukeavaa 
järviä metsiä vuoria 
ihmisten asuntoja taloja
Haluaisin lentää
kauas entää  

taivasikävä kaukokaipuu 
 mieleni vaipuu 
maan uumeniin 
silmäni kostuu kyyneliin


itku tulee kun mietin, miten pelkäsin lääkärille menoa. Kaksi lääkäriä tutki enkä osannut kertoa mikä vaivaa: lommo päässä, vas. olkavarren lihaskivut, lähimuisti pettää, sanat hukassa, keskittymisvaikeuksia, kosketusarka lanneselkä, tuntopuutoksia jaloissa ajoittain.

Kaupungilla pankkiautomaatilta käännyttyäni huomasin olevani polvillaan otsa asfaltilla. Minä siis kaaduin toukokuisena äitienpäivänä, olin tokkurassa pari kolme viikkoa ja kaatumisesta lähtien olen potenut selkävaivaa; sietämätöntä kipuilua. Istumaan käydessä ja kumartuessa kierrot aiheuttivat "raipan iskuja" lanneselkään. Kaatuessa satutin polvet ja pääni sekä myös oikea kämmen oli pari kolme viikkoa kipeä. Vanha vaiva vasemmassa olkapäässä paheni. Lihakset kipeänä olkavarressa. Olo oli sekava monta viikkoa, muisti pätkii edelleen; en löydä tavaroitani, rintaan koskee ajoittain, vatsa valittaa ruokailun jälkeen.

Kävin tk-lääkärille valittamassa selkävaivaa. Hän kyseli vaivojani turhautuneen näköisenä, myöhemmin huolestuneena. Hän tutki aikansa toisen lääkärin kanssa minua ja määräsi kipulääkkeitä. Soitin tuttavalääkärille. Hän kyseli aivan eri kysymykset. Vastailin, mitä osasin. Tk-lääkärille jäi puhumatta sekavuudesta, unohtelusta, lommosta päässä ja ikävistä itsetuhoaikeista. Turhauduin vaivoihini ja tuskastuin kipuihin niin, että teki mieli murhata itseni. Hirvittää, mitä tuli mieleeni. Olin toivoton, epätoivoinen ja hukassa. Oli vaikeaa keskittyä mihinkään ja hermostuin, kun en tiennyt, mitä tehdä. Olin käynyt tk-lääkärissä ja sairaalan ensiavussa selkäkipuni takia.

Kutsuin kotiin ambulanssin itselleni 22.5.2014.

Ambulanssimies kirjoitti selvityksen tilastani tavattaessa: "MAKAA SÄNGYSSÄ VALITTAA SELKÄSÄRKYÄ, PÄÄKIPUA JA PELKOTILOJA KUN OLI ASUNNON AVAIMET HUKANNUT! LIIKKUMAAN ONNISTUU HYVIN." Ja hoito-ohjeeksi hän kirjoitti: "EI TARVETTA LÄHTEÄ PÄIVYSTYKSEEN, KOSKA SOMAATTINEN KUNTO NORM. JA MIES ASUU POTILAAN KANSSA. SOITETTU ASUSTA LÄÄKÄRILLE JA KIRJATTU ONGELMISTA."

Olin entistä turhautuneempi ja tunsin itseni mitä pahimmaksi valittajaksi ambulanssin lähdettyä meiltä kotoa. Avaimeni katosivat kaatumisrytäkän yhteydessä, mutta löytyivät käsilaukustani oltuaan kateissa toista viikkoa. Tein katoamisilmoituksen löytötavaratoimistoon. Mutta kun avaimet taas olivat laukussani, epäilin muistiani ja huomiokykyäni. Ehkä en vain huomannut niitä laukussani. Sanat olivat hukassa, kärsin paniikkikohtauksista, ensiapumiehelle myönsin, että minulla on itsemurha-ajatuksia.

Kaatuneiden muistopäivää suunnittelin viimeisekseni. Toivoin, että elämäni päättyisi. Mutta pelkäsin puhua ajatuksistani kenellekään tarkemmin. Kun Kaatuneiden muistopäivä oli lopuillaan ja katselin fileointiveitseä muovipaketissa, iski mieleeni pahimmanmoinen paniikki. Katselin HAAVOITETTU-nimistä elokuvaa ja vapisin pelosta. Harmaasta kissastamme ajattelin ensin puhkaista ilmat pellolle. Mutta en saanut sitä kiinni. Se karkasi käsistäni ja raapaisi viisi syvää haavaa oikeaan käteeni.

Kuuntelin musiikkia. Levyä Yölintu kuuntelin toistamiseen, söin voileipää ja join maitoa. Muutama päivä kului hämärän peitossa. Lauantaina 24.5.2014 kirjasin päiväkirjaani: "Olen rauhoittunut nojatuoliin tuulettimen eteen istumaan. On lämmintä, suorastaan helle. Tätä olen odottanut koko talven. Olo on vihdoin tyyntynyt ja apeus poissa."

En uskaltanut lähteä ulos pariin viikkoon. Pelkäsin, että taas kaadun pahasti enkä pääse kotiin. Päänsärky väheni hiljalleen, polvien mustelmat häipyivät, oikea kämmen parani, mutta muisti pätkii edelleen ja selkäsäryt vaivaavat ajoittain kovasti.

Ikävää olla vanha, unohteleva hupakko. Haen sanoja ja käsitteitä. Kirjoitusvihreitä pukkaa tekstiin. Pelottaa, että romahdan täysin. Katastrofin ainekset ovat koossa:

- ajatukset laukkaavat tuhatta ja sataa
- vaikea kirjoittaa
- unohtelen asioita: muistan yhden asian ja unohdan kolme muuta, jotka pyörivät mielessäni
- kipuilen edelleen selkävaivaani

Epätoivoisena rukoilin mielessäni aamulla armoa Jumalalta.

Facebookista bongasin tänään päivällä (maanantaina 16.6.2014) lauluja:

Vapaampi kuin taivaan lintu

Puhun Jumalalleni

Siunauksia

Kuuntelin lauluja ja tulin vakuuttuneeksi, että olen armollisen Jumalan suojissa ja hoidossa. Ei ole tarvetta huolehtia huomisesta. Kyllä minä tästä paranen aikanaan. Mieleni on rauhoittunut ja selkeä taas pitkästä aikaa.