lauantai 22. joulukuuta 2012

Talviunilla

Menen talviunille. Herättäkää minut sitten, kun  ei ole enää pakkasta ja aurinko paistaa. Kun koivut työntävät hiirenkorviaan esiin ja enismmäiset muuttolinnut ovat palanneet. Kun leskenlehdet kukkivat ....

En pidä talvesta. kasvoni reagoivat pakkaseen punoittamalla kuin paloauto enkä koskaan osaa pukea sopivasti päälleni niin ettei tule vilu tai kuuma.

bamiella

perjantai 21. joulukuuta 2012

Sairaalassa



Että aika kuluisi
piirrän sanoja
vihkoni valkealle sivulle.

En mitään tärkeitä sanoja
kuten anomuksia, rukouksia
tai ylistystä.

Tapasin sisätautilääkärin,
psykiartin, hoitajan ja taas
toisen psykiatrin.

Minulle osoitettiin huone ja vuode.
Nukuin pari kolme tuntia.
Nyt istun sängynlaidalla.
Varpaitani paleltaa viileällä lattialla.

Haluaisin mennä
salongin nojatuoliin istumaan.

"Periaatteeessa kuuteen asti
pysytään huoneessa", hoitaja selittää.

Odotan hetkeä, jolloin voin mennä suihkuun...

Aamiaisen jälkeen puolilta päivin tulohaastattelu
osaastonlääkärin kanssa, mukana kaksi opiskelijaa.

Mitä muuta tilalle, kun pännii, olen tuohtunut
ja hermostuttaa kuin syödä läääkkeitä?

Miksi haluan erota miehestäni?

Olenhan sanonut  tahtovani rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa.

Onko se velvollisuuteni, kun en oikeastaan rakasta miestä, joksi ukkokultani on muuttunut. On kuin eläisin ihan vieraan kanssa. Patsaan, joka robotin tavoin tekee, mitä pitää - mutta jonka ajatuksista en tiedä; hänellä ei ole mielipidettä mistään.

- - - -- - - -- - - - -

PÄÄ - SELKÄ - POLVI kipuilevat
kun mieleni ei taivu sanoiksi.
- vai nivelrikkoko vaivaa selkää,
lääkkeiden puute päätä pahenevaa
mätivää, märkivää - - -
Polvi taakan alla valittaaa- - -

PUHUA VOISIN
JOS OISI
SANOJA, KIELI
TODELLINEN MIELI

AAVETTA KATSON
HÄN PUHUU JA
TULEE TODEKSI

perjantai 7. joulukuuta 2012

Stressaantunut



En ole unohtanut teitä. En vain ole päässyt nettiin sairaalasta, koska minulla ei ole omaa läppäriä. Minulla on vain pöytäkone kotona, missä olen ollut niin stressaantunut, etten ole oikein saanut ajatuksiani kokoon. Parisuhdeasiat ja elämäntarkoituskysymykset stressaavat minua.

En ehkä pääse kirjoittamaan joulukuussa kovinkaan paljon. Olen jumissa sairaalassa; turvassa itseltäni.  Haudon itsetuhooajatukssia, mutta en minä aio tappaa itseäni. Se toisi liian paljon tuskaa ja turhia kyskymyksiä ystävilleni .

Hyvät ystävät ovat kuin lyhdyt tiellä - eivät lyhennä matkaa, mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Känkkäränkkäpäivä

Heini karjanmaa on maalannut tämän teoksen.

Minulla on  känkkäränkkäpäivä. Tekisi mieli HUUTAA PAHASTI asiasta jos toisestakin. Mutta kiltti puolisoni hiljenisi vain entisestään, pahoittaisi mielensä ja minua alkaisi kaduttaa moinen käytös. Siksi pysyn hiljaa, mökötän tuppisuuna, katselen Facebookia ja kirjoittelen nettiryhmiini diibadaabaa.

En tiedä, miten purkaisin pahaa tuultani. Koko päivä olen ollut ärtyisä ja olen huokaillut piiiiiitkäään, kun tietokoneeni hidastelee sivuja aukaistessaan. En oikeastaan tiedä, miksi olen ärtyisä. Olisiko lääkkeitteni sivuvaikutusta, mene tiedä.

Tiedän, että ulkoilu raittissa ilmassa saattaisi auttaa, mutta lonkkani on niin kipeä, että lyhyt matka kirjastostani keittiöön saa kyyneleet silmiini kivusta. Tulehduskipulääke ei paljoa auta; vähän se helpottaa - - - Ei tällaisen lonkan kanssa lähdetä ulos kävelemään. Ulkona on jo pimeää, enkä tykkää liikkua pimeällä ulkona. Niin, kyllä katuvalot loistavat ja valaisevat katuja, mutta EI; en halua ulos. piste.

Pureskelen auringonkukan siemeniä kuin purukumia. Jauhan hampaissani siemenet tahnaksi ja nielaisen mahaani. En tiedä, mitä ravintoaineita niistä saan. Jotakin sijaistoimintaa tässä harjoitettava, jotten alkasi särkeä tavaroita. Siemenien pureskelu on ihan terveellistä sijaistoimintaa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Henkiset voimavarat

Olen miettinyt ja pohtinut mieleni hyvinvointiasioita ja elämäni voimavaroja. Olen miettinyt, miten jatkan matkaani eteenpäin elämässä, mikä kantaa elämässäni ja mitkä ovat ne voimavarat, jotka rakentavat elämääni.

Ensimmäiseksi tulee mieleen ravinto. Minä olen syönyt "vain elääkseni". Vain ystäväni luona aterioidessani olen nauttinut ruoasta kuin juhlassa ikään. Mietin, voisinko valita elämäntyylini ruoan suhteen toisin, mutta esim. kulinaristia minusta tuskin tulee. En osaa laittaa monimutkaisia aterioita. En edes pidä ruoanlaitosta. Mieheni laittaa kerran viikossa ruokaa: perunamuussia ja pakastevihanneksia sulatettuna ja lämmitettynä mikrouunissa. Kaupan lihapullat myös lämmitettynä mikrossa. Kiellot ja ristiriitaisten ohjeiden viidakko syömisien suhteen hämää minua. Minun olisi opeteltava olemaan syyllistämättä itseäni syödessäni tiettyjä liharuokia, joita viiteryhmäni ei syö. Minun on opeteltava syömään hyvin ja nauttimaan ruoasta.

Toinen voimavara, joka vie elämässä eteenpäin, on ihmissuhteet. Parisuhteeni ei voi oikein hyvin. Olisi jotenkin saatava siihen eloa ja iloa. Ystävyyssuhteet ovat viime aikoina olleet "lomalla" ts. en ole paljonkaan pitänyt yhteyttä ystäviini. Facebookissa on tullut moikattua paria kolmea ystävää. Mitenkähän sais taas ystävyyssuhteet elämään?
Tarvitsen sitäpaitsi paljon aikaa itselleni. Mutta liikaa yksityisyyttä vie yksinäisyyteen.

Harrastukset ovat hyvinvoinnilleni tärkeitä. Ajattelin elvyttää maalaus- ja piirustustaitojani. Olen ollut liian pitkään ilman tätä harrastusta. Osaankohan enää maalata ja piirtää?

Liikunta kohottaa mielen kuntoa. Säännöllinen kuntoliikunta nostaa ja ylläpitää fyysisen kunnon ohella myös psyykkistä. Se vähentää ahdistusta ja jännitytiloja, unettomuutta ja unihäiriöitä. Näin minulle on vakuutettu usealta taholta. Liikunta lisää itseluottamusta sekä parantaa aloitteellisuutta ja ajattelukykyä. Oikein mitoitetun liikunnan mukanaan tuomat hyvän olon ja mielihyvän kokemukset ovat sinänsä palkitsevia ja voivat parhaimmillaan säilyä myönteisinä mielessä pitkäänkin.

Rentoutuminen ja uni

Jokaisella on oma yksilöllinen tapansa rytmittää elämäänsä. Säännön-mukaisuus on tärkeää hyvinvoinnille. Päivän rytmittäminen ja rutiinit lisäävät turvallisuuden tunnetta ja selviytymisen kykyä. Rytmi muodostuu myös valveilla olemisesta ja unesta. Työn ja toiminnan vastapainonan tarvitsemme lepoa, löhöilyä ilman  huonoa omaatuntoa. Nukkuessamme myös aivomme lepäävät ja alintajuntamme tekevät työtä. Esimerkiksi muisti tarvitsee riittävää unta.

Koti ja ympäristö 

Koti on useimmille ihmisille tärkein elinympäristö. Hyvän elämän perus-edellytyksenä on viihtyisä, terveellinen ja turvallinen kotiympäristö. Jokapäiväisen elämän sujumiselle lähiympäristön palvelut ja toimivuus ovat välttämättömiä. Mielen hyvinvointia tukee se, että saa itse vaikuttaa, miltä koti näyttää, saa luoda siitä itsensä näköisen. Kotisi on osa sinua.

Elinympäritöllä on tärkeä merkitys hyvinvoinnille. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäritömme kanssa. On hyvä saada vaikuttaa elinympäristönsä viihtyisyyteen. Hyvä ympäristö on turvallinen. Se tarjoaa vaihtelevuutta, haasteita ja vaihtoehtoisia käyttötapoja toimintakyvyltään erilaisille ihmisille. On hyvä olla mahdollisuus nauttia luonnosta ja sen esteettisyydestä.

Maailmankatsomus ja kulttuuri

Tarvitsemme jatkuvasti myös unelmia ja toivoa. Toiv on luottamusta siihen, että elämä kantaa, vaikka olosuhteet ja ympäröivä todellisuus puhuisivat muuta. Se auttaa jaksamaan ja ottamaan vastaan elämän tuomat haasteet. Kun arvostamme itseämme, arvostamme myös toivoa.

Usko Jumalaan, kohtaloon tai maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen auttaa luomaan merkitystä omaan elämään ja voi toimia toivon lähteenä. Ihmiset uskovat eri asioihin. Usko voi antaa myös tunteen elämän tarkoituksesta, se rohkaisee ja luo arvopohjaa.

Ihminen hakee elämyksiä, kulttuuri tuo niitä elämäämme. Arvomaailmamme ohjaa meitä tekemään omat kulttuurivalintamme - ja meillä on myös oikeus ja mahdolisuus valita itsellemme sopivat kultturielämykset. Toiset nauttivat musiikin kuuntelusta, taiteen katselusta, toiset haluavat itse luoda, saada itse aikaan jotakin.

Henkisiin voimavaroihimme vaikuttavat kaikki edellä mainitut asiat ja aikaisemmat kokemuksemme. Henkiset voimavar ovat elämämme kivijalka. Ne auttavat meitä mm.

• sietämään vastoinkäymistä
• selvittämään vaikeita elämäntilanteita
• tekemään ratkaisuja
• kehittämään luovaa ajattelua ja toimintaa
• ymmärtämään elämänkulkua ja siihen vaikuttavia tekijöitä


Pienilläkin teoilla voimme lisätä henkisiä voimavarojamme
• arvosta itseäsi ja muita!
• pyydä ja anna anteeksi!
• elä täysillä - ole utelias elämälle!
• löydä elämänilo - nauti arjen pienistä hetkistä!
• ilo asuu sisälläsi, päästä se esiin!
• naura - joskus myös itsellesi!
• uskalla itkeä!
• löydä itsellesi uusia innostuksen aiheita, nauti oppimisesta!
• osoita rakkauttasi läheisillesi sanoin ja teoin!

lauantai 17. marraskuuta 2012

Kuolema ja elämä

Psykiatriakeskuksen mäkeä kiivetessäni Ruotsalaisuudenpäivänä hengästyin henkihieveriin ja synkät ajatukset alkoivat taas kerran pyöriä mielessäni. Kun aikani oli jo käytetty terapeutin luona, kerroin itsemurha-ajatuksistani. Mieheni hiljeni entisestään ja pidätti hengitystään, terapeuttini näytti hetken mietteliäältä ja alkoi tuoda julki, mihin toimenpiteisiin hänen on nyt ryhdyttävä. Ajattelin karata sen siliän tien näkymättömiin, mutta tulin toisiin aatoksiin WC:ssä miettiessäni, miten pääsen viranomaisten huomaamatta ulkomaille toteuttamaan kurjaa loppuani. Suostuin menemään lääkärin puheille ja sairaalaan.


Kolme päivää ja neljä yötä sairaalassa oli tosi rankkaa ja stressaavaa. Hengestäni taisteltiin ts. mietin ja pohdin, miten ja milloin päätän päiväni. Katselin unia, potilastovereita, hoitajia ja toin julki lääkärille, missä mennään.

Istuin television äärellä. Katselin muka rauhallisesti ohjelmia ja juttelin potilastovereiden kanssa, mutta sisimmässäni kiehui ajatuksia, jotka yöllä paloivat pohjaan ts. ne jäivät mieleni pohjalle enkä saanut sanotuksi kellekään kaikkea, mitä mielessäni pyöri. Kerroin kyllä parille hoitajalle jotakin suunnitelmistani.

Pari päivää oli yhtä ajatusten kaaosta. Vasta rukoiltuani ja pyytäessäni rauhaa mielelleni, mieleni tyyntyi ja uskalsin lähteä linja-autolla kotiin. (Linja-autolla ajo aiheuttaa tavallisesti kamalan ahdistuksen, kerran ihan paniikkiin asti. Mutta sairaalasta tultuani ei ahdistanut, :)

Kiitos Herralle, että Hän otti pois itsemurha-ajatukset ja olen nyt VAPAA. Gal.4:1. "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen."

Pyhä Henki, Jumala on tehnyt työtään sisimmässäni ja haluan ELÄÄ Jeesuksen Kristuksen kanssa ikuisesti. ”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.” Fil.1:21

Jään odottamaan päivää, jolloin krisuts tulee noutamaan taivaaseen.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Pahasti ja hyvästi

HYVÄÄ HUOMENTA ILO !

Hyvää huomenta Armo !

Hyvää huomenta ystävät ja rakkaat !

Muille en sano pahasti vaan HYVÄSTI.

Vanhemmiten olen oppinut rajojani. Vieraanvaraisuuteni on riittämätön. En rakasta kaikkia ihmisiä niinkuin Jumala. Enkä ole edes enkeli. Olen inhimillinen itseni monine puutteineen. Eilinen vieraani jankkasi: "Ymmärrätkö sinä tilanteeni." Puistelin päätäni. En ymmärrä häntä. Hän on vieras. Hän oli ystävä. Nyt hän kai vihaa minua.

Voihan olla niinkin, että meillä on viha-rakkaus-suhde. Ilman seksiä. Ihailen häntä; hänen selviytymistään elämässä. Vihaan häntä, koska hän käyttää minua hyväkseen. Hän ajaa minut aina käydessään paniikkiin. Stressireaktiosta toipuminen vie aikaa aina vaan pitempään. Vanhemmiten olen tullut ärtyisäksi, mutta en sano kenellekään pahasti. Joillekin ystävilleni olen sanonut HYVÄSTI.



perjantai 19. lokakuuta 2012

Pakoa todellisuudesta

Voihan sitä haaveilla, että muuttamalla maalle mökkiin silloin elämä aukeaa. Huolet, vaivat ja sydänsurut tulevat kuitenkin mukana sinne.



Alkeellisissa oloissa päivät tosin kuluisivat arjen aherruksessa: puiden kantamista sisään, uunien lämmittämstä, veden lämmittämistä, talvella lumityöt, naapuriapuun turvautumista, jotta pääsisi ruokakauppaan kilometrien päähän jne.



En minä itsesiassa ole edes sellainen mökkiläinen, joka nauttisi arjen puuhasteluista, vaan nautin mukavuuksista: kuumasta ja kylmästä hanavedestä, lämpimästä huoneilmasta, suihkusta, auratuista teistä, ruokakaupasta naapurikorttelissa, valmiiksi lämmitetystä saunasta jne.



Koko tuo ajatus mökille muutosta oli vain jonkinlaista pakoa pois ahdistavista ajatuksistani, jotka nousivat uniin painajaisina ja päivällä impulsseina syödä liikaa rauhoittavia - tarkoituksella päästä uneen.



Mutta ei todellisuutta pääse kuin hetkellisesti pakoon nukkumalla muutama tunti. Suru laimenee suremalla, kipuun ja ahdistukseen on lääkkeitä, mutta vain Jumala parantaa. Kokemus ja asioidensa setviminen terapiassa tai hyvän ystävän kanssa auttaa ymmärtämään, missä mättää, miten kannattaa toimia, jotta elämässä pääsee eteenpäin.

maanantai 15. lokakuuta 2012

En jaksaisi elää kanssasi Kaukainen

Ehkä minun on pysyttävä proosassa; en ole mikään runoniekka, Olen kirjoittanut eläissäni vain mutaman runon eikä kukaan ole niitä suuremmin kehunut.

On se jännää, että tässä avioliiton vaiheessa, kun takana on melkein 20 vuotta yhteieloa Rakkaan kanssa, vanha suola alkoi minua janottaa. Ja elin kesän unelmissa kuvitellen, mitä elämäni olisikaan ollut, jos eläisin Kaukaisen kanssa. Aluksi se olisi kai kiihkeätä intohimoista rakastelua, mutta pahoin pelkään myös riitelyä; kahden tahtoihmisen kohdatessa piintyneitä tapojaan. EI EI en halua sellaista tahtojen taistelua. En jaksaisi pitää puoliani, olisin pian tossun alla ahertava kotiorja. Sellainen elämä ei minua miellytä.

Rakkaani kanssa olen tasavertainen. Elämämme on tasaista, rauhallista, ennakoitavaakin. Mitä nyt itse saan aikaan epävakautta persoonallisuuteni takia. Jamme kotitöitä ja vuoteemme. Silittelemme kissojamme.

Taidan olla tervehtymään päin, kun seksielämäkin on alkanut kiinnostaa.Useistakin masennuskausista ja toista vuosikymmentä vuotta masennuslääkkeitä syötyäni luulin jo seksin sammuneen. Olen kuin teinityttö, saan orgasmeja jo kasellessani Ridgen ja Broogen suudellessa tv-ohjelmassa Kauniit ja Rohkear.

Yksi mutta seksielämässämme Rakkaani kanssa on. Ujostelen miestäni - en tiedä miksi. Emme ole keskustelleet siitä, kuinka hän ujosteluni kokee. Siinä olisis yhden terapiatunnin paikka...

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

HYVÄSTI KAUKAINEN

Hyvästi Kaukainen!
Sinussa ei ole sitä lämpöä,
jota koen rakkaani kanssa.

Vaikka rakkaani ei ole aina läsnä,
hän on lähellä,
hän huokuu lämpöä,
hän hyväksyy minut
analysoimatta, mitä olen.
Rakkaani hyväksyy minut tällaisenaan
kaikkine vikoineen. Ihmeellistä!

Rakkaani ei muistele menneitä mokia
ja vuosikymmenen takaisia sanomisiani.
Hän odottaa, mitä uutta sanottavaa
minulla on; mitä voisimme yhdessä tehdä.

Rakkaani, en haikaile Kaukaista rakkautta,
en enää muistele menneitä hetkiä,
vanha suola ei minua enää janota.

Sillä sinä rakkaani olet kanssani nyt,
lämpösi hehkuu lemmen liekeillä
ja hymysi valaisee elämääni tänään.

torstai 27. syyskuuta 2012

Kaukainen EiLäsnä

Olet kovin kaukana
Kaukainen

       Olet lähellä
       muttet Läsnä

rakkaita molemmat
Kaukainen ja EiLäsnä

olet aina läsnä
Kaukainen

puhu minulle
puhukaa minulle

himoitsen sanojanne
Kaukainen ja EiLäsnä

torstai 20. syyskuuta 2012

paniikkia ja päänsärkyä

Keskiviikkoaamuna heräsin klo 6 ja mielessäni oli melkein ensimmäisenä, että minulla on psykiatrin luo meno klo 9:ksi. Käyn suihkussa. Vedän vaatteet päälleni niin nopeasti kuin ne saan. Harmittelen sitä, että lonkkani ovat jäykät ja nilkkasukkien veto jalkoihin on vaikeaa. Jonkin aikaa ähellettyäni saan vaatteeni järjestykseen.

Tulee kiire vessaan. Vihertävä luiru velli sotkee takapuoleni. On pestävä se. Vesi roiskuu lattialle ja niin huomaan, kuinka pölyistä ja likasta vessassa on. Pyyhin lattian kuivaksi. Kun selkääni alkaa särkeä, käyn hakemassa Paratabsin. Lattian pyyhkiminenkö on saanut minut hengästymään ja käteni vapisemaan. Siinä ohessa silmissä vilistää sahalaitaa. Migreenihän tästä puuttuukin, ajattelin. Kipu iski silmien väliin ja oikealle päälaelle. Tuli kuuma ja vaikea olo. Hiostutti. Rintaan alkoi koskea. Sydänkohtausko tähän hätään vielä iskee, ajattelin.

Kävin pitkäkseen vuoteelle. Yritin rentoutua, kuvitella kivut ja ahdistuksen pois. Ihme kyllä nukahdin kymmeneksi minuutiksi.

Mietin, että on mentävä taksilla psykiatrille. Aikaa on kulunut niin, että bussilla en ehdi  psykiatriakeskukseen.  Otan käteeni puhelimeni. Sahalaita silmissäni haittaa numeroiden etsimistä. Soitan psykiatrille, etten pääse tulemaan tänään. Lääkäriaika laitetaan parin viikon päähän.

Harmittaa. Diagnoosihaastattelu ei etene nyt.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Syksy

"Metsään on tullut jo syys
  lohduton yön hämäryys ..."

Pihlajanmarjoja on paljon puissa - pirteän punaisina - - -

Psykiatirini diagnoosihaastattelee minua tällä viikolla. Saas nähdä, onko diagnoosini vielä masennus vai jotain aivan muuta. ...

torstai 23. elokuuta 2012

Läsnä ja lähellä

Kuten Leena Kärras kommentissaan edelliseen postaukseeni kirjoitti, masentuneen on hyvin vaikea olla läsnä toiselle. Olen pannut merkille, että läheisyys ahdistaa minua, vaikka kaipaan hellyyttä ja ihon kosketusta sekä henkistä yhteyttä sekä mieheeni että ystäviini. Ystävien käytyä luonani, olen suunnattoman väsynyt; jo tunnin läsnäolo vie voimani. En jaksa kanssakäymistä, keskustelua ja harrastuksia yhdessä, vaikka niitä erityisesti nyt kaipaan. Ystävän vierailun jälkeen en halua tavata ketään moneen päivään. Miehellenikään en ole läsnä, vaan pakenen tietokoneeni äärelle lukemaan, kirjoittamaan tai pelaamaan pelejä.

Parisuhteessamme emme puhu paljoa toisillemme, vain jotain arkista, esim. "mitä syödään?" Mirikuun kommentti sai minut taas ajattelemaan tuota yhteiselomme hiljaisuutta, joka on alkanut hiertää mieltäni. Emme ole koskaan pitkiä keskusteluja käyneet keskenämme ja varsinkaan tunteistaan mieheni ei osaa puhua mitään. Mutta hän osoittaa hellyyttään herkästi hipaisemalla poskeani, antamalla aamu- ja iltasuukon sekä usein myös ulos lähtiessäni ja takaisin kotiin palattuani hän suutelee minua.

Minulla on hakusessa omista tarpeistani puhuminen miehelleni. En enää muista, miten seurusteluaikana ilmaisin hänelle seksin tarpeeni. Se oli jotenkin ihan luonnollista kanssakämistä, ei sitä tarvinnut ajatella ja selostaa, mitä tarvitsen; mieheni tyydytti minua monin tavoin. En ole oppinut sanoin pyytämään, mitä tarvitsen. Olen tyytynyt siihen, mitä milloinkin olen sattunut saamaan. Ja seurustelun alkuaikoina sain yllinkyllin seksistä. Aikaa myöten masennuksen ja masennuslääkkeiden hiljentäessä seksinnälän tarve tuntea toinen lähellään ei ole hävinnyt. Enkä enää ole tyytyväinen hiljaiseloon seksin suhteen. Terapeutillani taitaa olla luulo, että seksi vain hiipuu iän myötä... Tästä voisin kirjoittaa enemmänkin joskus toiste.

Olemme molemmat sekä mieheni että minä olleet pitkään (monia vuosia) enemmän ja vähemmän masentuneita. Parisuhteemme on kuitenkin turva ja suoja. Koti on tärkeä paikka, missä mieheni elää kanssani. Vuosien myötä minua on hiertänyt yhä enemmän tietoisuus siitä, että elämme kumpikin omissa maailmoissamme. En tiedä mieheni maailmasta juuri muuta kuin sen, että hän seuraa mielellään urheilukilpailuja. Penkkiurheilu on hänen harrastuksensa numero Yksi. Siitä on tullut minulle jopa kiusa ja piina, koska en ole kiinnostunut kuulemaan, kuka juoksi sadasosasekunnin lujempaa kuin toinen tai mitä ovat maailmanennätystulokset kussakin urheilulajissa.

Minä nautin katsoa vain paritanssia, pariluistelua ja voimistelua. Nautin siitä, kuinka hallitusti ja taiteellisesti urheilijat liikkuvat. Heidän sijoittumisistaan maailmantilastoissa en piittaa; vain se, kuinka kaunista liikunta on, ilahduttaa minua sen hetken, kun urheilijat ovat esillä.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Minä tahdon tähtiin

Pääsin sanomasta, että niinköhän masennus helpottaa, kun jo tänään maatamatava alakulo iski mieleeni. Kerroin terapeutille pelkojani mieheni suhteen. Hänellä on uniapnea ja pitkät hengityskatkot ovat huolestuttaneet minua kovasti. On tullut ajatuksia, että kuoliko hän nyt ja mitä mä teen jos hän on kuollut. Mutta aina hengitys on jatkunut tauon jälkeen - ja minä olen hengähtänyt helpotuksesta.

Mutta se, että mieheni nukkuu niin paljon eli melkein 12-tunnin yöunet ja aamiaisen jälkeen viekä 3-4 tunnin unet ovat jättäneet minut yksinäiseksi henkisesti  - ja minusta on tullut hiljainen ts. en osaa tuoda julki ajatuksiani sittenkään kun mieheni on hereillä. Tunnen olevani hylätty omiin ajatuksiini. Mieheni ei niitä kysele, hän vain uinuu unimaailmassaan ja yli kaksi viikkkoa hän makasi sohvalla katsellen Lontoon olympialaisia. Onneksi ne loppuivat niin pääsee katsomaan muutakin kuin urheiluselostuksia. (Harmi kun toinen televisiomme ei toimi. Sen digisovitteimessa on jokin vika,)

Parisuhteemme ei toimi oikein. Tunnen olevani miehelleni ennemminkin sisko kuin vaimo. Terapeutti puhui kumppanudesta, joka kasvaa pitkän avioliiton myötä. Onhan se hyvä, että meillä on se yhteys. Mutta minä haluaisin olla rakastajatar, jota mieheni ihailee.Kaipaan enemmän tunteita peliin. Kumppanuus on hyvä ja turvallinen olotila. Mutta se ei herätä tunteita elämään niinkuin rakastelu. Terapeutin toteamus, että seksuaalisuus hiipuu, jos ei harrasta seksiä. Pitemmän ajan kuluessa se vain häipyy pois. Ei kai vaan ole tapahtunut niin meille. Vaikka ujostelen miestäni, tahdon seksiaktia ja orgasmeja; mielenlentoa taivaisiin ja ihanaa raukeutta rakastelun jälkeen.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Masennus helpottaa

Sitten heinäkuisten ahdistusten jälkeen elokuu on alkanut hyvissä merkeissä. Elämänilo on palannut ja on tuntunut ihan OK olla ja elää. Pientä omantunnon kolkutusta aiheuttaa se, etten ole paljoa ulkona liikkunut. Tässä kuussa olen käynyt ruokakaupassa vain pari kertaa, mieheni on ollut siinä aktiivisempi. Kaupungilla ei ole tullut käytyä ja vain pari kertaa olen kävellyt luontopolulla, josta ylhäällä keväinen kuva. Sensijaan olen voimistellut sisällä ja venytellyt lihaksiani. Kovin jäykäksi olen muuttunut vanhemmiten. Lonkat ja selkä jumittaa eikä tahdo taipua kunnolla.

Elämä tuntuu elämisen arvoiselta, kun ei ole ahdistavaa oloa enkä koe elämäntuskaa niinkuin vielä heinäkuussa. Olo on kevyempi ja huumorintajunikin on palannut. Hymyilen monille asioille ja ystävät Facebookissa ovat etsineet hauskoja kuvia, jotka suorastaan naurattavat minua. Tämä on uutta. Talvella olin kovin vakava eikä juuri mikään hymyilyttänyt minua.

Niinköhän tuo masennus alkaa helpottaa ja pääsen sen otteista...

lauantai 4. elokuuta 2012

Helteiden tultua

perjantaina 27.7.2012


ON KESÄ - sen kauneimpia päiviä, mutta minä vain istun ja löhön sisällä. Olen saamaton, ruoka ei maistu, paitsi pähkinät, joita olen mutustellut pussillisen. Sitten ykskaks vain päätän tiskata ja saan sen aikaiseksi muutamassa minuutissa. Otan rauhoittavan ja odotan, että pumpulinen raukeus valtaisi minut. MUTTA EI!!! Olen rauhaton. Tiedän, että liikunta tai rakastelu auttaisi tässä tilassa, mutta kun ei tee mieli lähteä ulos eikä alkaa hikijumppaa sisälläkään, puhumattakaan että viettelisin mieheni lemmenleikkeihin. Elämäni on odottelua. Lopun alkua. Olen saanut päähäni (pakko)ajatuksen, etten elä kauaa. Sydämeni ei kestä tätä jokapäiväistä turhautumista, josta en osaa ponkaista elämään täysillä.... HUOKAAN !!

Heinäkuussa helteitä odotellessa

Kreikkalainen musiikki soi haikeasti soittimessani. Aurinko paistaa houkuttelevasti ulkona, mutta järven vesi on varmaan kylmää, koska sää on ollut viileä. Mikään ei saa minua poistumaan turvapaikastani ulos; ei edes halu mennä uimaan. Ahdistaa, vaikka otin mirtatzapiiniä (masennuslääke) ja temestaa (rauhoittava lääke). Haluan uneen, nukkumaan, siihen viime öiseen autuuteen, jota en osaa kuvailla. Huokaan syvään ja kiroilen mielessäni. Olisin voinut olla ystävieni luona pidempään, tavata kuuron ystäväni  ystäviä hänen syntymäpäivänään. Mutta hoppuilin pois Etelä-Suomesta takaisin kotikaupunkiini.


Kuurolta ystävältäni odotin kuulevani pyynnön jäädä/tulla hänen syntymäpäivilleen. Kun sitä ei kuulunut, kiirehdin turhan aikaisin kotikaupunkiin. Olisin voinut tavata muitakin ystäviäni heinäkuun alussa.

Ahdistus sammui temestan huuruihin. Harmi, että tuli otettua niitä yliannos. Nyt en osaa kertoa, mitä se on kun ahdistaa. Se on niin kamalaa, että nousee mieleen halu kuolla. . . Temestan refloissa sama ahdistus pakkaa päälle. Mutta hetki huuruissa on nyt paikallaan. Haluan levätä, olla ajattelematta mitään ikävää. FB:iin kirjoitin, että elämä on ihanaa. Voikukat kukkivat ja ennen kun ne siementävät, ne ajetaan nurin. On kai jo ajettu takapihamme takaa. Takapihan siniset lemmikitkin ajettiin nurin. Toivottavasti ne kasvavat ja kukkivat vielä tämä kesänä uudemman kerran.

Haluan kahvia ja suklaata sekä jäätelöä, lohikeittoa, mansikkakakkua ja punaista viiniä. Mieheni on pannut kahvin tippumaan kahvinkeittimeen ja suklaata on kaapissa. Annan itselleni luvan syödä 4 palaa suklaata. Juon kahvia suklaan kera. ”Et oo syöny lounasta”, mieheni toteaa. Vastaan: ”Ei kai sitä joka päivä tartte syödä!?!” ”Söisit tuota porkkanalaatikkoa”, hän pyytää. ”Myöhemmin”, vastaan. Lääkeannos alkaa vaikuttaa päässä. on vaikea keskittyä kirjoittamaan, ajattelemaan, kertoa enempää tästä päivästä.

Silmät luppasee. Otan pari temestaa lisää ja menen vuoteelle päiväpeiton päälle pitkäkseni klo 14.40.

Nukuin reilun tunnin ja sitten katsoin Salattujen Elämien uusintoja. Silmä luppasi kiinni vähän väliä. Join kahvia ja söin suklaata. Ahdistus on tipotiessään. Salattujen elämien ihmissuhdekiemurat saivat unohtamaan oman elämäni ihmissuhdekiemurat, jotka aiheuttavat minulle harmaita hiuksia.

Itsemurha-aikeissa

Olen koko tämän vuoden ollut enemmän ja vähemmän väsynyt ja sairas. Kauan sitten etsimäni muistovärssy alkoi pyöriä mielessäni ratkaisuna elämänvaikeuksiini ja erityisesti vihan-turhautumisen-ärtyisyyden ilmaisemisen vaikeuteen.


”Soitteli tuulet ja kauan meille

suruviestiä hiljalleen,

katseli aikaa elämän Herra,

kutsui pois sairaan ja väsyneen.”

Näin unen taivaasta. Olin kesäisessä maisemassa. Kukat kukkivat kaikkialla. Oli miellyttävä ilmasto. Juttelin Jeesuksen Kristuksen kanssa jostain iloisesta asiasta. Uni oli vain väläys suurimmasta toiveestani ja siitä herättyäni olin suunnattoman pettynyt, etten ollutkaan Kristuksen kanssa siellä kauniissa maassa.

Masennukseni syveni, kun huomasin muistini pätkivän ja mieheni näytti myös unohtelevan, mitä oli tekemässä. Pelkään, että me kaksi unohtelevaa senioria emme pian pärjää elämässä arjesta ilman apua. Kuka muistuttaa lääkkeiden otosta, ellei niitä muista/halua ottaa? Tulevatko lääkkeet jaetuksi oikein? Kuka siivoaa ja laittaa ruokaa? Tulevatko kissat hoidettua?

Mielettömät pelot alkoivat vaivata minua, kun en saanut yöllä unta. Ja sitten en saanut unta, koska pelot hallitsivat mieltäni. Heräilin aamuyön unilta kissojen rapinaan ja kolinaan. Mutta mielessäni pyöri ajatus, että nyt on joku ulko-ovellamme avaimineen. Rauhattomana mietin, kuka sieltä tulee. En osannut rauhoittua, vaikka pyysin Jumalaa suojelemaan meitä. En usko (Jumala auta minua epäuskossani), että Jumala varjelee meitä enkä usko, että kukaan tai mikään auttaa, jos varas tai huumeissa oleva pyrkii sisään. Turvalukko olis kiva, mutta millä rahalla se ostetaan? Mieheni ei ole vakuuttunut, että turvalukkoa tarvitaan. Tunnen itseni turvattomaksi kotonamme. Harmittaa, kun olen niin säikky. Pienestä kolahduksesta mielikuvitukseni lähtee yöllä laukkaamaan ja herään peloissani: joku kävi huoneistossamme. Mitä hän teki täällä. Tarkistan, että kaikki kissat ovat tallella ja kunnossa…

Tuli veljeni syntymäpäivä. Surullisena ja ikävöiden häntä ajattelin, että nyt sinä et tiedä mitään enää tämän maailman vaivoista. Veisin kynttilän palamaan haudallesi, jos olis varaa matkustaa eestaas sinne naapuripitäjään.

Hyppäsin pystyyn aina, kun heräsin yöllä, koska käveleminen helpotti oloa. Vaeltelin makuuhuoneen, keittiön, olohuoneen ja kirjaston väliä mielessäni pyörien sekava vyyhti huolia, kipuja, pelkoja, surua veljestä ja äidin heikkenevästä kunnosta ja kuulosta sekä turhautumisesta ja ärtymisestä mieheeni. Aloin vihata elämääni, miestäni, kissojani ja äitiäni.

Ajattelin ensin tappaa kissani. Otin rauhoittavia lääkkeitä ja insuliinipaketin. Etsin isompaa ruiskuneulaa, mutta sitä ei löytynyt. Viiden millilitran ruisku kädessäni katselin vanhimman kissamme ihmetteleviin silmiin. Se seurasi, joka liikettäni. En voinut pistää neulalla kissaa. Etsin verisuontani ja pistin neulan kyynärtaipeeseeni. Kipeää teki, kun painoin ruiskun mäntää alaspäin. Vetäisin neulan pois, pitelin kättäni koukussa pitkän aikaa. Imin putkilosta ruiskuun uuden annoksen insuliinia. En muista, minne kohtaa itseäni sen pistin. Söin Diurexia ( =nesteenpoistolääke) ja epämääräisen määrän omia lääkkeitäni tarkoituksena päästä rauhaan ja lepoon; kuolla pois. Jotta tulisin polttohaudattua, olin kirjoittanut miehelleni kirjeen viimeisestä tahdostani. Samalla annoin hänelle ohjeita, mitä hän voi tehdä, mistä pyytää ensi alkuun apua. Kolmelle ystävälleni lähetin hyvästejä. Ajattelin, että muut ystäväni ja nettitutut varmaan saavat aikanaan tietää kuolemastani. En jaksanut heille kaikille lähettää tekstiviestiä.

Seuraavista tapahtumista muistan vain pätkiä sieltä täältä. Mieheni kertoi, että sanoin hänelle ottaneeni lääkkeitä yliannoksen. Ystävättereni soitti ja kun en enää pystynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä, hän pyysi antamaan puhelimen miehelleni. Puhelun päätyttyä mieheni pyysi minua soittamaan ambulanssin, otti numeron ja antoi puhelimen minulle. ”Soita ja kerro, mitä kerroit minulle”, hän vaati. ”Soita sinä!”, pyysin. ”Ei kun soita vaan sinä!” Katselin puhelinta pitkään ja mietin, että en ottanut lääkkeitä tarpeeksi. Jään kitumaan. Painoin soita-näppäintä ja kerroin jotain ottamastani yliannoksesta lääkkeitä. Ensiapumiehet tulivat ja juottivat pullollisen lääkehiiltä. Kävelin hiljaisena ambulanssiin. Sairaalan tarkkailuosastolla olin yhä hiljaisempi. Seurasin verhon raosta osaston hektistä toimintaa. Päätä särki ja itketti. Lääkäri tuli selittämään, ettei hän voi päästää minua kotiin. Mielisairaalan psykiatri arvioi henkisen jaksamiseni.

Puolitoista viikkoa  mielisairaalassa selkiytti ajatuksiani ja mieli on nyt valoisampi kuin kuun alussa. Viha on itketty pois. Olen nyt flunssassa. Eilen (22.3.2012) oli kuumetta +37,8°C ja ääni poissa. Yskitti. Hiostutti ja vilutti voronperään. Yöllä oli hetkiä, jolloin en saanut ilmaa keuhkoihini. Nousin pystyyn, yskin limaa kurkusta ja ajattelin, että on ikävä tapa kuolla tukehtumalla räkäänsä.

Päivät sairaalassa kuluivat pikkuhissukseen. Jotain huolistani pystyin kertomaan hoitajille. Suuri osa murheistani jäi kertomatta. Piristyin kuitenkin sen verran, että kotiuduttani pystyin elämään mieheni kanssa jokapäiväistä elämämme. . .

perjantai 3. elokuuta 2012

MASENNUS

minulla ei ole silmiä,
joihin nauraisn eikä
korvia, joihin kätkisin sanani.

Olen vain katoava usva,
johon kyyneleet ovat rakentaneet kotinsa
- vain itkevä ajatus -

Huudan Saatanaa avukseni
jaksaakseni uskoa Jumalaan,
mutta ku se ei auta
sanon maailmalle:
"paskan marjat"

ja elän niinkuin voin

KUUNTELE HILJAISUUTTA
joka huutaa sinulle kauniita sanoja.

Kaikki muuttuu harmaaksi,
koska itse olen harmaa,
sinä maalasit minut harmaaksi
ja minä lainasin äidin harmaat villasukat.

On oltava järkevä
ETTEI MUUTU KYLMÄKSI

     -  Sari Ojanen -

Täällä jälleen

Piiiiitkä huokaus ja PAHOITTELUNI, että meni näin kauan ennenkuin sain uuden salasanan ja blogini taas käyttööni. Ongelma lienee nyt ratkaistu ja voin jatkaa tarinaani.

Yön hiljaisuudessa on hyvä ajatella ja muistella kulunutta puolta vuotta, minkä olin hiljaa:
LYHYESTI
- Alkuvuoden olin aika lamassa
- keväällä lumien alkaessa sulaa suunnittelin itsemurhaa
- kesä-heinäkuussa pääsin pahimmasta masennuksesta

Ja nyt olen taas vedossa. Elämä tuntuu mielekkäältä ja suunnittelen tulevasisuutta toiveikkain mielin.

torstai 2. elokuuta 2012

Turhautunut

28.7.2012 aurinko paistaa, on lämmintä, ei kuitenkaan hellettä. On mitä ihanteellisin sää lähteä risteilylle katselemaan järvimaisemia. Mutta en halua ihmmisten sekaan. Haluan olla yksin ajatuksineni. En halua pälpättäviä ihmisiä sekoittamaan mieltäni, vaikkei se ole kaksinen. Masentaa, olen turhautunut ja kiukkuinen itselleni. Tiedän, että oloni paranisi, jos voisin keskustella ystävän kanssa. Mutta ystäväni menevät menojaan, elävät elämäänsä täysillä eivätkä varmaan huoli tällaista hapannaamaista tätiä seuraansa.



"Olympialaiset ovat alkaneet", kuuluttaa mieheni iloisesti. "Kamalaa", vastaan. Mieheni naurahtaa ja sanoo. "Eikö olekin!" Pyydän tuomaan minulle kahvia ja saan hän tuo minulle ison mukillisen ruskeaa juomaa, rasvattomaan maitoon sekoitettua Presidenttiä. Häluan pysyä hereillä pari tuntia ja kirjoittaa. Sitten menen nukkumaan mirtatzapiinin voimalla. Uneen. Pois tästä tietoisuudesta. Olympialaisista en ole kiinnostunut.



Harmittaa, kun kesäpäivä menee tietokoneen äärellä. Kun edes osaisin kirjoittaa kirjaa tai muuta hyödyllistä, josta sais liksaa. MUTTA KUN EI !! Vain turhia sanoja toisensa perään. En rohkene kertoilla sisintäni, kuoria mieleni kerroksia ja avata sitä kuin sipulia. En ymmärrä, miksi kukaan lukee tätä turhaa sanojen helinää. Murehdin jo sitäkin, että lukijoiden aika menee hukkaan. HUOKAUS!



Aukaisen sattumanvaraisesti yhden lukemattomista lukemattomistani Positiivareiden sähköpostiviesteistä ja silmiini osuu kiinalainen sananlasku:



" Et voi estää murheen lintuja lentämästä pääsi yli,

  mutta voit estää niitä rakentamasta pesää hiuksiisi."



Ajatus osui ja upposi minuun. olen taas vellonut päiväkaupalla murheissani, kun joku toinen olisi heittänyt murheensa nurkkaan ja jatkanut elämäänsä iloisena. Minun on opittava positiivisuutta ja minun on pyrittävä kohti kiitoksen mielialaa. Tosiasiahan on, että minulla on kaikkea, mitä jokapäiväiseen elämään tarvitaan - ja enemmänkin: minulla on koti, elanto, puoliso, ystäviä, lemmikkieläimiä, vaatteita, ruokaa jne. Monelta näitä puuttuu ja kuitenkin he ovat kiitollisia elämästään.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Turha elämä








ON KESÄ - sen kauneimpia päiviä, mutta minä vain istun ja löhön sisällä. Olen saamaton, ruoka ei maistu, paitsi pähkinät, joita olen mutustellut pussillisen. Sitten ykskaks vain päätän tiskata ja saan sen aikaseksi muutamassa minuutissa. Otan rauhoittavan ja odotan, että pumpulinen raukeus valtaisi minut. MUTTA EI!!! Olen rauhaton. Tiedän, että liikunta tai rakastelu auttaisi tässä tilassa, mutta kun ei tee mieli lähteä ulos eikä alkaa hikijumppaa sisälläkään, puhumattakaan että viettelisin mieheni lemmenleikkeihin. Elämäni on odottelua. Lopun alkua. Olen saanut päähäni (pakko)ajatuksen, etten elä kauaa. Sydämeni ei kestä tätä jokapäiväistä turhautumista, josta en osaa ponkaista elämään täysillä.... HUOKAAN!



sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Arkea sunnuntaina

Ikkunani valoverhojen läpi loistaa aurinko. Parvekkeella talon toisella puolen se suorastaan paistaa. On ihannekeli: ei ole liian kuuma, mutta on kyllin lämmin. Entinen naapuri tuli käymään kylässä. Ihailimme kissojamme ja jutustelimme niitä näitä. Kiva kun hän kävi. Meillä käy kovin harvoin vieraita. Kissat eivät totu vieraisiin ihmisiin. Tosin Vanha Herra tunsi naapurin ilmiselvästi ja kiehnäsi hänen ympärillään, kerjäsi silityksiä ja rapsutuksia.




Sain keittiön pöytäpinnat siivottua, lattia jäi pesemättä. Se saa jäädä toiseen päivään. Huokaan piiitkään, kun ei ole varaa maksaa siivoojalle ikkunoiden pesemisestä - tai oikeastaan mieheni ei ole vakuuttunut, että tarvitsemme siivoojan parvekelasien pesuun. Minä en pyssy pitämään käsiä kovin kauan ylhäällä; alkaa ahdistaa ja mieheltä tuskin tulee ikkunoita pestyä. Huokaus! Katselemme siis likaisten ikkunoiden läpi ...




Ihana, kun on leppoisen seesteinen olo. Mikään ei ahdista eikä vaivaa pahemmin. Onneksi on näitä välipäiviä, jolloin voi huoahtaa, kun ystävät eivät aiheuta huolta ja vaivaa eikä lippa kiristä eikä vaatteet purista. Kyllä kelpaa elää, kun päällisin puolin kaikki on hyvin.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Hajatelma matkasta junalla




Soljuva nauha suomalaista maisemaa

hujahtaa silmieni editse.




Metsät, pellot, kerrostalokylät.

betonikaupungit asfalttiteineen,

autoineen ja ihmisineen.

Järvet saarineen, lintuineen.

Auringonkimmellys veden pinnalla...




Vilahduksia asemien nimistä.

Tuolla Teboil, leipomo, meijeri

kukkakauppa. K-ruokakauppa...

...kaupunki täynnä kauppoja

kiireisine ihmisineen.




Kuvat täynnä tarinoita

tuhansia kertomuksia

tahtoen valoon

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Matkalla luokkakokoukseen ja takaisin kotiin

Matka alkoi hermostuneena vaatteiden vaihtoseremoniana. En oikein tiennyt, mitä panna päälle, onko viileätä vai hellettä, olemmeko ulkona vai sisällä. Niinpä keräsin matkalaukkuuni juhlamekon, pari tunikaa, verryttelypuvun, alusvaatteita jne. niin paljon ettei laukku mahtunut kiinni. Alkoi vaatteiden karsiminen; miettiminen, mitä panen toilettilaukkuun ja mitä tarvitsen matkalla eväiden lisäksi. Matkalaukkuun laitoin vaatteiden lisäksi kaikkea, mitä en tarvitse junassa niin että sen laukun voi nostaa hyllylle eikä tarvitse sieltä penkoa tavaroita matkan aikana.

Kännykän panin herättämään klo 6. Mutta heräsin ennen herätyssoittoa ja oli yhä enemmän hermostunut. Oli otettava rauhoittava lääke ja huokasin rukouksen, että matka menee hyvin. Linja-autolla ajo aiheuttaa minulle kamalaa stressiä. Olen monesti ahdistunut niin, että olen jäänyt pois autosta ennen määräpaikkaa ja sitten harmitellut, että taas joudun kävelemään pitkin tietä ja tienvarsia.

Otin mieheni kantajaksi ja matkalaukkujeni raahaajaksi. Menimme taksilla juna-asemalle. Säälin miestäni, kun hän nyhti matkalaukkuani nyssäköineen ylös rappusia junalaiturille. Kun ihmisiä alkoi kerääntyä enemmän laiturille, mieheni hyvästeli minut ja meni menojaan.




Seisoin aikani ja istuin sitten penkille odottamaan junaa. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi siinä ihmisten keskellä. Itkin kyyneleittä ja säälin itseäni. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, miten kauniita maisemia tulenkaan näkemään matkan varrella. . . Ihailin metsiä, peltoja, järviä, mäkistä maisemaa ja tulin surullisemmaksi, mitä matalampia mäkiä näkyi. Lopulta vastaan tuli paljon kyliä ja kaupunkimaista kerrostalomaisemaa yhä enemmän ja laajoja, tasaisia peltoja. Aloin odottaa tuttuja maamerkkejä. Kuuntelin matkustajien jutustelua, sittemmin radionauhurissani soivaa musiikkia ja ajattelin, kuinka kivasti matka onkaan sujunut tähän mennessä.

Sitten aloin hermostua ja miettiä, entä jos ystäväni ei olekaan vastassa, miten minun käy. Söin rauhoittavan ja muistelin, kuinka hän on aina tullut vastaan junalle, tervehtinyt minua ystävälllisesti ja halannut tervetulleeksi. Oma operaationsa oli saada matkalaukkuni alas junasta ja raahata pitkin asemalaituria.

Ilon kyynel tipahti poskelleni, kun näin ystäväni heilauttavan kättään tervehdykseen. Olin aivan uupunut, kun pääsimme hänen asuntoonsa. Jutustelimme niitä näitä. Söimme myöhäisen lounaan ja katselimme Facebookin kuvia yms. Kävimme aikaisin nukkumaan.

Aamulla läksimme noin klo 8 parin luokkakaverimme kanssa ajelemaan pikkuautolla kohti Toivonlinnan yhteiskoulua nykyään nimeltään


SKY=Suomen kristillinen yhteiskoulu
Oli mielenkiintoista nähdä voimistelusali, jossa hikoilin aikoinaan ja opettajani, jolle kerroin että kävin koulua yli 40 vuotta sitten 1960-luvun lopussa. Opettaja on nykyään yli 90-vuotias!!
Tulvahti mieleeni tuhansia muistikuvia oppitunneista, englannin opiskelusta yksityisesti, luokkatovereiden lausahduksia, tilanteita välitunneilta ja kaiken maailman mokia, joita tein.



Oli todellinen sosiaalisten taitojen koulu asua asuntolassa, oppia elämään huonekaverin kanssa ja opetella käyttäytymissääntöjä, joita tulin rikkoneeksi tuon tuostakin. Minä, kiltti mutta vallaton ja ilkikurinen maalaistyttö kummittelin katoilla ja huhuilin yössä iltasoiton jälkeen, jolloin piti olla vuoteessa ja valot sammuksissa. Seuraavana päivänä ihmettelin tyttöjen kanssa, mitä kummaa tapahtuukaan asuntolan yössä...

Oli mielenkiintoista tavata koulukavereita 40 vuoden takaa. Seurasin keskustelua kirjoitustulkin välityksellä. Varmaan paljon jutustelusta jäi lukematta. Kuuro ystäväni istui vierelläni katsellen viittoma- ja kirjoitustulkkausta; minä mykkänä ymmyrkäisenä. Keskustelu kävi vilkkaana ja hymyjä vaihdettiin. Jäi harmittamaan, etten rohkeasti haastatellut läheisempiä kavereita. Ujostutti ja keskityin lohikeiton syöntiin ja sittemmin kerroin vuorollani elämäntarinaani koulun jälkeen lyhykäisesti muutamalla lauseella. Katselimme toistemme kuva-albumeita.

Kakun syönnin jälkeen ja elämäntarinakierroksen päätyttyä kävimme tutustumassa luokkahuoneisiin koulutalossa. Jutustelu jatkui luokasta toiseen. Aika loppui kesken. Pian tuli hetki sanoa näkemiin. Oli puhetta, että tavattaisiin joka vuosi tästä lähtien.





Lähdin toisen ystäväni luo ja vietin hänen kanssaan laatuaikaa; jutustelimme, katselimme kuva-albumeita, teimme ruokaa ja söimme hyvin. Pikku kävelylenkinkin teimme. Matkan varrella bongasin kauniin kukan ja pihan.










Tulomatka alkoi aurinkoisessa säässä hyvillä mielin. Ehdimme linja-autoon ajoissa ja köröttelimme mielestäni ikuisuuden ajan juna-asemalle, jonne minulla oli hoppu, vaikkei ollut kiirettä. Sain junalipun, odottelin junan tuloa sanottuani ystävälle näkemisiin haikein mielin. Ristiriitaisissa tunnelmissa ponnistin kaikin voimin tavarani ylös junan rappusia, etsin paikkani ja hämmästyin, kun siinä istuja ei liikahtanutkaan ensin, kun sanoin: "Hyvää päivää, paikka 35 on minun, siis ikkunapaikka." Näytin hänelle lippuni. Hän päivitteli, että miten myydään sama paikka kahdelle ja toki hän voi istua muuallakin. Kohteliaasti hän nosti laukkuni omansa viereen ja päivitteli edelleen, että hän kyllä sanoo tästä lipuntarkastajalle. Kun junalija tuli, selvisi, että minun lippuni oli seuraavalle päivälle. Olisin jäänyt pois junasta, ellei se olisi ollut jo matkalla menossa pitkälti kotia kohti. Kohtelias herrasmies oli istuutunut takanani olevalle paikalle ja sanoi junailijalle, että hyvin mennnään näin. Tuli mieleeni kauhistuttava ajatus, että junailija sanoo, ettei tämä käy; Minun on jäätävä seuraavalla asemalla pois junasta. Mutta hän vain levitteli käsiään ja meni menojaan.

Istuin siis herrasmiehen paikalla. Hän siirtyi toiseen penkkiin, kun tuli paikan ostanut siihen, missä hän istui. Kun siitäkin oli siirryttävä, hän tokaisi, että kohta hän menee omalle paikalleen. Vilkaisin anovasti häntä ja hymyilin. Harmi, etten huomannut hänen lähtöään ja tuhannet kiitokset jäivät hänelle sanomatta.

Ikkunasta ihailin taloja, järviä, aukeita peltoja, kaunista Suomen luontoa. Miten ihastuttavana se avautuikaan eteeni sinä aurinkoisena päivänä! Nautin maisemien näkemisestä. Unohtui pelko ja hermostus, jonka paikansaaminen sai aikaan.



Luonnon ihastelun lomassa tuli mieleeni junamatkoja nuoruudessani em. kouluun ja koulusta kotiin. Täysiä yöjunia, humalaisia miehiä hortoilemassa junan käytävällä. Pelkäsin, että heitä rojahtaa päälleni siinä hoippuessaan ja/tai he oksentavat syliini ... Joku alkoi mumista ja hypnotisoida koko vaunullista ihmisiä, jotka nukahtivat toinen toisensa jälkeen. Pinnistelin hereillä, kunnes uni voitti ja herättyäni mietin, mitähän minä olen puhunut hypnoosissa, kun kanssamatkustajat tuijottavat minua kovin oudosti. Tämä siis muinoin nuoruudessani.

Luokkakokouksesta matkalla kotikaupunkiin tuli mieleeni, että en oikeastaan halua kotiin. Haluan ulkomaille. Menen Ruotsin kautta Intiaan. Hankkisin rahat lentomatkaan. Etsin kuumeisesti passiani, joka ei ollut mukana. Oli pakko mennä kotiin hakemaan se laatikostani. Ja miksi halusin Intiaan: halusin kadota omaisteni silmistä... Halusin seikkailla kuolemaani asti matkalla... Halusin kuolla, tulla poltetuksi tuhkaksi, hävitä olemattomiin.

Mietin kuumeisesti lähestyessämme loppumatkaa, miten minun käy juna-asemalla, kun on siirryttävä linja-autoon, sydämeni pomppi ja löi tuhatta ja sataa, kun vedin matkalaukkujani junalaituria pitkin. Kysyin ystävällisennäköiseltä leidiltä, mistä linja-autot lähtevät. Laituri ykköseltä, tuonne vain eteenpäin. Näin matkustajien juoksevan sinne suuntaan. Onko nyt kiire? En jaksa juosta laukkuja vetäen. Mahdollisimman reippaasti etenin linja-autojen suuntaan. Autoilija oli jo sulkemassa alavaraston ovia, kun pääsin hänen viereen ja kysyin: "Onko tilaa?" Hän aukaisi autonvaraston oven ja laittoi matkalaukkuni sinne. Toilettilaukun ja evaslaukun otin mukanani sisään autoon.

Sain paikan aika takaa; koko oman penkin. Kun tuli lippujennäytön aika en meinannut löytää lippuani käsilaukustani. Etsin tovin ja rahastaja sanoi, että hän uskoo minulla olevan sellaisen. Kun löysin sen ja ojensin hänelle, pelkäsin, että hän hylkää sen, koska se oli seuraavan päivän lippu. Mutta hän ei sitä huomannut tai ei välittänyt siitä. Sain matkustaa loppumatkani kotikaupunkiin asti. Matkalipun aiheuttama stressi laukesi hiljalleen, kun ihailin maisemia ja yhä korkeammiksi kohoavia mäkiä, järviämaisemia, metsiä, taloja, ihmisiä heinätöissä. Heinäseipäitä. Ihania maalaismaisemia. Aurinko paistoi siitä suunnasta, etten saanut kunnon kuvia savolaisista maisemista.

Kun saavuimme kotikaupunkini juna-asemalle, kelloaika oli sama kuin linja-autoni lähtöaika torilta. Juosten olisin ehtinyt linja-autopysäkille, mutta en lähtenyt rehkimään pakaasieni kanssa, vaan otin taksin ja pääsin kotiin vaivattomasti. Oli ihana tulla kotiin, saada tervetuliaissuukko mieheltäni ja naukaisuja kissoiltamme. Koti tuntui matkan jälkeen entistä rakkaammalta.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Mörrimöykky

Se ajatus tuli, oli aikansa ja meni menojaan. En tahdo kuolla, vaan  minä tahdon rakastaa miestäni niinkuin lupasin jo viime vuosituhannella. Hyvä mieshän hän on. Mistä mie mukavamman apumiehen saisin. Hän ei pulputa turhan paljon puhetta, suukottelee usein ja höylisti tekee kotitöitä.



Lauloin aikoinaan: "Ottaisin minä Mörrimöykyn, jos vain kiinni saisin; pieneen koriiin pistäisin ja kotiin kuljettaisin". Ja minä sain Mörrimöykyn, menin hänen kotiinsa ja olen elellyt pikkuhissukseen, oikeastaan aika leppoista elämää. Ellei mielialani vaihtelisi niinkuin se vie minut synkimpiin laaksoihin ja välillä autuuskukkuloille, elämäni olisi aika tasaista ja tylsää. Mutta masentuneena ei ole kiva olla ja taas kun velatkin ovat saatavia, muilla ei ole kiva olla. Mieheni varmaan kärsii vierelläni. En uskalla kysyäkään, kuinka paljon.



Saas nähdä, tuleeko Mörrimöykkyä ikävä, kun lähden pienelle matkalle - yksin. Olisiko otettava mukaani hänen valokuvansa, jota voisin suukotella Hyvät Yöt ja Huomenet. Jännittää lähteä pois kotoa kauas junalla, jota en ole tällä vuosituhannella kokeillut. Tämä on testi. Minun on se läpäistävä. On mentävä päin pelkojaan, kohdattava ne ja kukistettava pois mielestä. Toivottavasti kauhu ei iske matalaksi. Rinnat pystyyn, tukka taakse ja menoksi.



Toivottakaa minulle hyvää matkaa!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

TAHDON

Väsynyt, alamaissa, itkuinen. Olen valvoskellut aamuöitä ja surrut nykyisyyttä.



Elän muistoissa ja haaveilen, että lupaamani "TAHDON"

olisi vain unta, josta herääminen veisi minut takaisin vuosiin, jolloin en tiennyt, mitä tahdon.



Olen miettinyt ja muistellut häitämme. Vihkimistilaisuus oli tiivistunnelmainen ja kodikas.

Lupasin tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. .



Hääjuhlalounastilaisuus on kuitenkin vain sumuista utua muistoissani. Valokuvat kertovat meidän nostelleen maljoja ja hääjuhlan ohjelmalippuun on tallennettu puheitten pitäjien nimet. En muista, mitä puhuttiin. Muistan vain vapautuneen tunnelman, joka yhteislaulujen myötä kohosi iloiseksi nauruksi.



Nyt kuitenkin itken surua, että vuodet ovat menneet ja tahtomiset ovat peittyneet velvollisuuksien alle. Enkä ole varma, tahdonko enää rakastaa miestäni.


perjantai 8. kesäkuuta 2012

Ahdistava kauhu


Muutama päivä meni hyvin - ilman ahdistusta. Mitä nyt toimimaton televisio aikaansai pientä turhautumista. Tänään Helpsonin neiti kävi säätämässä television asetukset oikeaan asentoon ja taas voin katsella mieliohjelmiani omassa rauhassani kirjastoni tv-tuolissa.



Mutta tänään ahdistaa, on paha olo. Olen turhautunut näihin kamaliin tunteisiini, jotka yllättävät aina, kun olisi lähdettävä asioille kaupungille. Olen nähnyt miehen ampuvan ihmisen kuoliaaksi torilla - eikä sen näkemisen kauhu oikein hellitä ... Joka kerta kun uutisissa puhutaan ampumavälikohtauksista, kauhu herää melessäni ja pelkään, että joku höyrypää pillastuu just silloin, kun kävelen torilla. Pankkini on torin laidalla. En tiedä, onko sillä sivukonttoria jossain muualla. Torilla olisi kiva kävellä ja katsella ihmisiä, turisteja, mutta ahdistava kauhu ei hellitä otettaan minusta. Mieletön pelko valtaa niin, että polveni vapisevat ja käteni tärisevät. Kun pääsen pankkikonttoriin, olo vähän helpottaa. Yritän selittää itselleni, ettei mitään hätää ole. Mutta uskooko sisimpäni järkeni ääntä. Mitä vielä! Masentavaa ja lamauttavaa.







keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Vankilassa


Ahdistaa. On sanaton olo. Mieleni on sulkeutunut epäluulojensa pöheikköön. On paha olla. Harmittaa tämä levoton olo, mutta ei tee mieli nukkumaan, koska ikävä uni, jota katselin iltayöstä saattaa jatkua.



Olin unessa vankilassa. Vanginvartija oli ilkeä ja nimitteli minua, vaikka miksi - julkaisukelvottomaksi. Hän solvasi minua pahimilla tietämilläni nimityksillä - ja sylkäisi vankilan luukusta vihertävän glöntin sellini lattialle jalkojeni juureen.



Olin murhannut mieheni. Kauhukuvat vyöryivät sisimmästäni uneeni hänen viime taistelustaan hengestään. Puukotin häntä rintaan ja kuristin hänet kuoliaaksi - ja piilotin ruumiin sängyn alle. Mietin, miten ruumiin voisi polttaa - vai palsamoisinko sen? Avuttomana mietin, miten ruumis balsamoidaan. Etsin kiihkeasti tieton netistä - ja löysin nettikaupan, josta saa balsamointiaineita.



Heräsin kissan tallusteluun vierelläni vuoteessamme. Huokaisin helpotuksesta huomatessani mieheni tuhisevan toisella laidalla sänkyä. Huokasin helpotuksesta.



                                  - - & - -



Facebook aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. En saa asetuksia mieleisekseni. Ahdistus nousee tietämättömyydestä ja avuttomuudesta, jota koen yrittäessäni saada netinkäyttöni turvalliseksi. Tiedän osaavani kovin vähän tietotekniikkaa.... HUOKAUS! Asetuksia katsellessani ja säätäessäni koen kamalaa ahdistusta ja epätietoisuutta siitä, miten ne olisi asennettava. Haluaisin opiskella tietotekniikkaa ... mutta mitenkäpä vanhuuseläkeikää lähestyvä luottokelvoton täti pystyy opiskelemaan - ei ole taloudellisia mahdollisuuksia. Epäilen myös, etten pääsisi kouluun tai opistoon. Taitaa olla tunkua alalle. Minä tosin opiskelisin vain omaksi ilokseni. Työpaikkaa tuskin veisin koskaan kenenkkään nenän edestä.



Jossittelua.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Elämää pikkuhissukseen


Elämäni sujuu pikkuhissukseen. Mitään mainittavaa ei ole tapahtunut - tai ehkä se on kirjoitettava, että mieleni on valoisampi kuin aikoihin. Kevättalven synkät ajatukset ovat haihtuneet pois mielestäni ja otan päivän kerrallaan. mitään tulevaisuuden suunnitelmia ei ole.



Tapaamme mieheni kanssa kuntoutusohjaajia noin kerran viikossa. Heille tulee kerrottua elämäämme sen verran, ettei ole tarvetta kirjoittaa tänne juuri ole. Se on varmaan harmi teitä lukijoita ajatellen. Ensi tapaamisella on tarkoitus käsitellä seksuaalisuuttamme. Mitähän aiheesta rohkenen otta esille? Saas nähdä.



Laihdutusurakka polkee paikallaan. Olen sentään saanut itseni kävelylle melkein päivittäin, mutta en jaksa kovin reippaasti tallustella - eikä näinollen paino putoa. Ruokavaliossa olisi vielä korjattavaa. Enemmän kasviksia tarvittais.... Motivaatio ruoanlaittoon on nollassa. Tulee syötyä valmisruokia pääasiassa.



Ihanaa, kun puissa on lehdet ja kevään vihreys täyttää maisemaa. Minä niin pidän kevätkesästä!





lauantai 5. toukokuuta 2012

Aika kuluu


Syntymäpäiväni jälkeen olin viisi vuorokautta kylpylähotellissa äitini kanssa. Hän tarvitsee avustajan mm. ruokailutilanteissa, kun otetaan ruokaa tarjoilupöydältä. Hän kävelee rollaattorin kanssa eikä voi kantaa tarjotinta pöytään. Kaikkea muutakin pientä kuten esim. silmätippojen laittoon hän tarvitsee apua. Olin siis hänen avustajanaan tuetulla lomalla kylpylähotellissa. Se oli leppoisa viikko. Sain hoitoja mm. intialaisen päänhieronnan ja puhdistavan kasvohoidon. Päänhieronta auttoi jännityspäänsärkyyni, niin että sitä ei hieronnan jälkeen ole esiintynyt. Kävimme saunomassa. Minä kävin uimassa ja nautiskelemassa porekylvystä. Osallistuin vesivoimisteluun, kuntosaliharjoituksiin, luentoihin ja hemmotteluhoitoihin. Kävimme kävelyllä kylpylähotellin ympärillä. Viikosta jäi hyvä mieli. Ja vaikka söimme vatsamme täyteen herkullisia aterioita, painoni putosi 3 kiloa viikon aikana.



Muutakin touhua on tässä ollut, niin etten ole sitten jaksanut kirjoittaa blogia. Olen yrittänyt siistiä kirjastoa, jossa on myös tietokoneeni. Isot pinot naistenlehtiä, tietokonelehtiä ja Voi hyvin - ym. lääkärilehtiä on pinoittain kirjaston lattialla. Niille ei ole hyllytilaa. Olen yrittänyt lueskella niitä ja heittää pois paperinkeräykseen, muttei pinot ole vielä paljoakaan huvenneet.



Ystäväni muutti uuteen asuntoon. Yks iltapäivä meni siellä katsellessa, kahvitellessa ja keittiön hyllyä järjestellessä. Olin vähän ystävän apuna ja seurana. Harmittaa, kun en ollut oikein virkeimmilläni. Kylpylähotelliviikon jälkeen on pari viikkoa mennyt synttäreiltä jääneitä viinejä maistellen ja siis pikkuhiprakassa. En juonut viinejä humalaan asti, mutta silti kunto ei ollut kovin hyvä touhuamaan muutossa. Olen pahoillani, Ystävä. Minusta ei tainnut olla paljon apua muutossanne.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Sairas mieli

Yön hiljaisuudessa hukkaan itseni ja mielikuvitus lähtee laukkaamaan omia teitään. Yritän pyristellä todellisuuteen ja hätistän mielestäni uhkakuvat, joita mielikuvitukseni loihtii. Menin psykoosiin viimeksi, kun en jaksanut pitää itseäni koossa. Hoitajat sairaalassa olivat mielessäni vartijoita, jotka vahtivat, että pysyn sisällä. Onneksi selvisin psykoosista muutamassa päivässä. Mutta kotona oleminen ei ole tuntunut turvalliselta. Psykoosin mielikuvat henkeäni uhkaavasta huumejengistä tulee yhä uudelleen mieleen ja pelko alkaa kalvaa mieltäni. Luottamukseni Jumalan suojelukseen on heikko, miltei kuollut.



Lapsena opin turvaamaan Jumalaan enkä ilman iltarukousta mennyt nukkumaan. Ellei äitini rukoullut, lausuin itse: "Ilta on tullut Luojani. Armias ollos suojani. Aamulla jos en nousisi, Taivaaseen ota tykösi." Ajatus Taivaasta oli turvallinen; en katoaisi olemattomiin, vaikka kuolisin. Uskoin, että Taivaan Isä huolii minut luokseen. Nyt en ole niin varma. Mitä hyvää Jumala näkee minussa, että haluaisi ikuisesti pitää minut luonaan? Ei minussa ole mitään hyvää. Sairas mieli vain.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Tahdon uneen

Syntymäpäivää on juhlittu ja lomaa vietetty kylpylähotellissa. Viikon elämä oli juhlaa. Sai astua valmiiseen ruokapöytään ja syödä maukkaita ruokia. Oli kuntoutuspaikat äärellään: uima-allas, kuntosali, voimistelusali, kunto- ja hemmotteluhoidot. Ulkona kävelyreitit. Kaunis järvenrantamaisema.



Lomaviikon jälkeen arkeen asettuminen on tuntunut työläältä. Tuskin jaksan tarttua kotitöihin. Edes kahvinkeitto ei oikein suju. Vaivoin sain lajiteltua pyykit koneeseen ja koneesta aseteltua narulle kuivumaan.



On painostava ja toivoton olo. En kestä tätä pakonomaista "mun pitää" -elämistä. Tahdon uneen - tai umpihumalaan - josta herään toivottavasti vasta sitten joskus viimeisenä päivänä. Olen masentunut ja tyytymätön itseeni.



Haluaisin olla terve, energinen,  reipas, toimelias, aikaansaapa ... En ole mitään sinnepäinkään. Joudan poisnukkuneiden joukkoon.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Hajatelma

poskia hehkuttava

aaltoileva

kehossa kiehnäävä

hurmaavan huumaava

kuin orgasmi

Etelä-Afrikan kuiva punaviini

makean viinirypälemehun kera

lämmittää sieluani

yön yksinäisyydessä

torstai 12. huhtikuuta 2012

Ympäripyöriäisiä vuosia

Niinhän siinä sitten kävi, että muutaman tunnin nukuttuani, heräsin kissojen temmellykseen ja kirjoittelu sujui taas niinkuin ennenkin. Skypessä ystävän kanssa vaihdoin ajatuksia sujuvasti.



Tänään tuli siivooja aputytön kanssa siistimään asuntoamme synttärijuhlakuntoon. On oltava siistiä, koska on kutsuttu pari kolme vertaista kylään kakkukahveille. Minulle tulee ympäripyöriäisiä täyteen eli toisin sanoen täydet kymmenet vuodet plakkarissa. Kauheeta, kun on jo paljon ikää kertynyt!!!



Joitakin vuosia elämästäni on mennyt niin, että vaihtaisin ne toisenlaisiin. En olisi niitä ikäviä kokemuksia paitsi tällainen turha täti, joka kaipaa hautaan jo ties monennettako kertaa. Sairas ja ikävä ihminen.


maanantai 9. huhtikuuta 2012

Juhlaa juhlan jälkeen


Toinen pääsiäispäivä.



Ei ole ollut oikein pääsiäisjuhlan tuntua, koska en käynyt kirkossa, en laittanut juhlaruokia, en koristellut kotiamme pääsiäiskoristeilla. Pääsiäispäivät ovat menneet kuin kaikki arkipäivät - alakulon vallitessa mielialaa.




Kuvittelin olevani kauniimpi ranskalainen letti päässä ja turkoosivihreä perhoskoru rinnassa. Olin aamulla iloinen, että sininen t-paita mahtui päälle eikä harmaakuvioinen hame ole enää tiukka. Olen laihtunut. Pikkuhiljaa kilot ovat karisseet; jo 15 kg ennätyspainosta. Mutta valokuvissa olen edelleen LIHAVA ja peilistä katsoo minua vanha ja väsyneen näköinen ruttunaama.




En oikein pysty hyväksymään, että olen VANHA - ja kömpelö, ryppyinen, lihava jne. en jatka luetteloa. Siitä tulen vain pahalle päälle. Olo on jo nyt KURJA. En oikein tiedä, mikä mättää; sekö että taas söin rauhoittavia ylimäärin ja niiden kohmelo vaivaa vai onko tämä tätä sairautta, mikä minuun on pesinyt. ALAKULO, masennukseksikin kutsuttu.




Syntymäpäivä lähestyy ja olen kutsunut muutaman ystävän kakkukahveille. Saas nähdä, tuleeko kakku. Itse en osaa sitä leipoa. Ystävä on luvannut tuoda tullessaan kakun, toinen ystävä kuivakakun. Mistähän sais vähän innostusta juhlimaan. Oishan se kurjaa, jos juhlakalu vain murjottaa. Vähän harmittaa, että menin mukaan koko juhlatouhuun.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Öisiä pelkoja

On pimeätä, pelottavaa, yksinäistä valvoa yöllä klo 2. Mieheni nukkuu, kissamme nukkuvat, mutta minä heräsin johonkin rasahdukseen. Mielikuvitukseni loihtii pelottavia kuvia ulko-ovea hiljaa avaavasta miehestä, joka pyrkii asuntoomme tappaakseen meidät kaikki. En ymmärrä, miksi meidät on tapettava ja jään pohtimaan ajatusta, kunnes olen täysin hereillä ja oivallan ajatuksen mielettömyyden.



Nälkä. Menen keittiöön syömään weetabixia maidon ja vattuhillon kera sekä paahtoleipää. Annan vanhalle kissallemme ruokaa, koska se maukaisee surkeasti ja näyttää nälkäiseltä. Hiljaisuus kirkuu korvissani. Päivällä kerrostalossa kuuluu askeleita, koiran haukuntaa, kolahduksia rappukäytävässä, hissin ovien ja huoneistojen ulko-ovien pauketta. Yöllä on hiljaista. Siksi ihmettelen, mikä oli se rasahdus, johon heräsin. Entäpä jos mies todella tuli sisään ja piileskelee kylpyhuoneessa ja odottaa sopivaa hetkeä iskeä? Onko hänellä ase, veitsi, stiletti tai kenties aikooko hän kuristaa meidät? Onko hän huumejengin palkkaama tappaja? Onneksi rohkeuteni riittää tarkistamaan,ettei kylpyhuoneessa ole ketään.



Yskähdän ja niistän nenäni. Paleltaa. Kiedon villatakkini ympärilleni, napitan sen kiinni. Turvattomuuteni alkaa kuristaa kurkkuani. Niskahartialihakseni jännittyvät. Huokaan sanattoman rukouksen Jumalalle. Haen lasillisen vettä keittiöstä. Yritän rentouttaa lihaksiani ja hörppään vettä.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Tarkoituksena päästä lepoon, pois tästä maailmasta

Olen koko tämän vuoden ollut enemmän ja vähemmän väsynyt ja sairas. Kauan sitten etsimäni muistovärssy alkoi pyöriä mielessäni ratkaisuna elämänvaikeuksiini ja erityisesti vihan-turhautumisen-ärtyisyyden ilmaisemisen vaikeuteen.


”Soitteli tuulet ja kauan meille
suruviestiä hiljalleen,
katseli aikaa elämän Herra,
kutsui pois sairaan ja väsyneen.”


Näin unen taivaasta. Olin kesäisessä maisemassa. Kukat kukkivat kaikkialla. Oli miellyttävä ilmasto. Juttelin Jeesuksen Kristuksen kanssa jostain iloisesta asiasta. Uni oli vain väläys suurimmasta toiveestani ja siitä herättyäni olin suunnattoman pettynyt, etten ollutkaan Kristuksen kanssa siellä kauniissa maassa.
Masennukseni syveni, kun huomasin muistini pätkivän ja mieheni näytti myös unohtelevan, mitä oli tekemässä. Pelkään, että me kaksi unohtelevaa senioria emme pian pärjää elämässä arjesta ilman apua. Kuka muistuttaa lääkkeiden otosta, ellei niitä muista/halua ottaa? Tulevatko lääkkeet jaetuksi oikein? Kuka siivoaa ja laittaa ruokaa? Tulevatko kissat hoidettua?
Mielettömät pelot alkoivat vaivata minua, kun en saanut yöllä unta. Ja sitten en saanut unta, koska pelot hallitsivat mieltäni. Heräilin aamuyön unilta kissojen rapinaan ja kolinaan. Mutta mielessäni pyöri ajatus, että nyt on joku ulko-ovellamme avaimineen. Rauhattomana mietin, kuka sieltä tulee. En osannut rauhoittua, vaikka pyysin Jumalaa suojelemaan meitä. En usko (Jumala auta minua epäuskossani), että Jumala varjelee meitä enkä usko, että kukaan tai mikään auttaa, jos varas tai huumeissa oleva pyrkii sisään. Turvalukko olis kiva, mutta millä rahalla se ostetaan? Mieheni ei ole vakuuttunut, että turvalukkoa tarvitaan. Tunnen itseni turvattomaksi kotonamme. Harmittaa, kun olen niin säikky. Pienestä kolahduksesta mielikuvitukseni lähtee yöllä laukkaamaan ja herään peloissani: joku kävi huoneistossamme. Mitä hän teki täällä. Tarkistan, että kaikki kissat ovat tallella ja kunnossa…
Tuli veljeni syntymäpäivä. Surullisena ja ikävöiden häntä ajattelin, että nyt sinä et tiedä mitään enää tämän maailman vaivoista. Veisin kynttilän palamaan haudallesi, jos olis varaa matkustaa eestaas sinne naapuripitäjään.


 Tiistaista  6.3. alkaen sietämätöntä selkäsärkyä ja hammaskipua. Jo helmikuussa loukkasin nilkkani ja selkäni kaatuessani kadulla pahasti mahalleni. Nilkka rtg-kuvattiin, ei murtumia. Myöhemmin myös selkä rtg-kuvattiin, ei murtumia.
Hyppäsin pystyyn aina, kun heräsin yöllä, koska käveleminen helpotti oloa. Vaeltelin makuuhuoneen, keittiön, olohuoneen ja kirjaston väliä mielessäni pyörien sekava vyyhti huolia, kipuja, pelkoja, surua veljestä ja äidin heikkenevästä kunnosta ja kuulosta sekä turhautumisesta ja ärtymisestä mieheeni. Aloin vihata elämääni, miestäni, kissojani ja äitiäni.
Ajattelin ensin tappaa kissani. Otin rauhoittavia lääkkeitä ja insuliinipaketin. Etsin isompaa ruiskuneulaa, mutta sitä ei löytynyt. Viiden millilitran ruisku kädessäni katselin vanhan kissani ihmetteleviin silmiin. Se seurasi, joka liikettäni. En voinut pistää neulalla kissaa. Etsin verisuontani ja pistin neulan kyynärtaipeeseeni. Kipeää teki, kun painoin ruiskun mäntää alaspäin. Vetäisin neulan pois, pitelin kättäni koukussa pitkän aikaa. Imin putkilosta ruiskuun uudet 5mg insuliinia. En muista, minne kohtaa itseäni sen pistin. Söin insuliinia noin 20 kpl ja epämääräisen määrän omia lääkkeitäni tarkoituksena päästä rauhaan ja lepoon; kuolla pois. Jotta tulisin polttohaudattua, olin kirjoittanut Reijolle kirjeen viimeisestä tahdostani. Samalla annoin hänelle ohjeita, mitä hän voi tehdä, mistä pyytää ensi alkuun apua. Kolmelle ystävälleni lähetin hyvästejä. Ajattelin, että muut ystäväni ja nettitutut varmaan saavat aikanaan tietää kuolemastani. En jaksanut heille kaikille lähettää viestiä.
Seuraavista tapahtumista muistan vain pätkiä sieltä täältä. Mieheni kertoi, että sanoin hänelle ottaneeni lääkkeitä yliannoksen. Ystäväni soitti ja kun en enää pystynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä, hän pyysi antamaan puhelimen miehelleni. Puhelun päätyttyä mieheni pyysi minua soittamaan ambulanssin, otti numeron ja antoi puhelimen minulle. ”Soita ja kerro, mitä kerroit minulle”, hän vaati. ”Soita sinä!”, pyysin. ”Ei kun soita vaan sinä!” Katselin puhelinta pitkään ja mietin, että en ottanut lääkkeitä tarpeeksi. Jään kitumaan. Painoin soita-näppäintä ja kerroin jotain ottamastani yliannoksesta lääkkeitä. Ensiapumiehet tulivat ja juottivat pullollisen lääkehiiltä. Kävelin hiljaisena ambulanssiin. Sairaalan tarkkailuosastolla olin yhä hiljaisempi. Seurasin verhon raosta osaston hektistä toimintaa. Päätä särki ja itketti. Lääkäri tuli selittämään, ettei hän voi päästää minua kotiin. Psykiatri arvioi henkisen jaksamiseni mielisairaalassa.
 Puolitoista viikkoa mielisairaalassa selkiytti ajatuksiani ja mieli on nyt valoisampi kuin kuun alussa. Viha on itketty pois. Olen nyt flunssassa. Torstaina (22.3.2012) oli kuumetta +37,8°C ja ääni poissa. Yskitti. Hiostutti ja vilutti voronperään. Yöllä oli hetkiä, jolloin en saanut ilmaa keuhkoihini. Nousin pystyyn, yskin limaa kurkusta ja ajattelin, että on ikävä tapa kuolla tukehtumalla räkäänsä.
Seuraavana päivänä ääni oli painoksissa. Pystyin puhumaan vain kuiskaten.



Olen äärettömän uupunut. Jaksan kuitenkin ajatella elämää eteenpäin. Odotan muuttolintuja, kesän kukkia ja perhosia läheiseen rinteeseen. Joutsenparin tahtoisin nähdä tulevana kesänä. Haluaisin uida lämpimissä vesissä…

torstai 5. tammikuuta 2012

Odotusta

Elämäni on odotusvaiheessa. Odotan Päätöksiä, joita tekevät minulle tuntemattomat toimihenkilöt. Nieleskelen tyhjää, kun en tiedä, olenko toiminut viisaasti hakiessani heiltä niitä. Tiedän, ettei elämäni suju ongelmitta ilman Myöntäviä Päätöksiä. . .

Anteeksi salaperäisyyteni. Oli kuitenkin kerrottava, että ODOTAN inhimillistä tulevaisuutta ja turvattua elämää. Viime aikoina elämäni on tuntunut olevan hallitsemattomien voimien pyörityksessä. Kaikki langat eivät ole käsissäni.

Pelkään menettäväni sen vähäisenkin terveyteni, joka minulla on jäljellä. Vanhuus/elämäntilanteeni ja/tai liikkumattomuus/lääkitys/sairaus ovat tuoneet vaivoja, joita iäkkäällä äidillänikin on: lonkkavaivoja, selkäkipuja, tasapainohäiriöitä, huimausta, yksinäisyyttä, hahmotushäiriöitä, käsien nykäyksiä, vatsavaivoja, ahdistuneisuutta, unettomuutta - - - en jatka pitkää listaa ikäviä oireita ja ongelmia, kipuja ja vaivoja, jotka rasittavat elämääni.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Vuonna 2012

Tuokoon vuosi 2012 SINULLE (niinkuin toivon tuovan myös minulle)

- Muutaman ystävän, jotka ymmärtävät sinua ja silti pysyvät ystävinäsi

- Tehtävän, jolla on todellista arvoa, sellaista mitä ilman maailma tuntuisi köyhemmältä

- Matkaa pelkäämättömän mielen, vaikkapa väylä ei olisikaan merkitty

- Ymmärtäväisen sydämen

- Huumorintajun ja voiman nauraa

- Vähän joutilasta aikaa ilman mitään tekemistä

- Muutamia vaitonaisia hetkiä, hiljaista mietiskelyä

- Sekä kärsivällisyyttä odottaa näiden asioiden saapumista ja viisautta tuntea ne, kun ne ovat tulleet.