maanantai 25. huhtikuuta 2011

Kirkasta

Aurinko häikäisee silmiäni. En löydä aurinkolasejani mistään. Kirkkaus kirkuu liian kovaa, niin että koko pää soi. Atonaalista meteliä. En kestä tätä. Vedän verhot ikkunan eteen. Vähän helpotti. Kaikki odottavat, että kevätpäivät vievät alakuloiisuuteni mennessään. Minun odotetaan piristyvän ja tervehtyvän kunhan vain kävelen auringonpaisteessa ulkona. Minun on pakotettava itseni ulos, edes parvekkeen ikkunasta hastelemaan raitista ilmaa.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Sanat vähissä

Aurikoisia  päiviä luvassa.
Lämmintäkin on luvattu 15°C - 17°C.
 Ihanteellinen ulkoilusää.
Huomenna on 1.pääsiäissunnuntai.
Jälkiruuaksi luvassa mämmiä.

Mikään ei oikein innosta.
Väsyttää.

Kauniit ja rohkeat aion katsoa televisiosta.
Syön suklaapäällysteisen vaniljajäätelön.

Siinä tämän päivän ilot.



LISÄYS klo 16.55
Olen päivissä sekaisin.
Eihän Kauniit ja rohkeat tule lauantaina.
Sekin ilo poissa tästä päivästä.

Nyt en jaksa iloita mistään.
Pääsiäisen ilosanomakaan ei herätä tunteita.
Olen lamassa. Tunteet turtana.
Menen nukkumaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Salaisuus

Olen hiljaiseksi käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Kesät maani ylitse kiitää
ja talvet peittää sen.
Ja kun hedelmä on hyvä,
sen vasta antaa puu.
Niin pientä on mitä sanon
niin suurta tapahtuu.

On kimallusta täynnä
mäet, metsä kimaltaa.
Vaan kerran kun mä sammun,
myös sammuva on tämä maa.
Ei ymmärrä muut ketkeään,
mitä minä ymmärsin.
Ovat kuuroja he, minä mykkä -
ja se riittää sittenkin.

Oi, hijaiseks' olen käynyt
ja vieläkin hiljenen.
Olen salaisuuttani täynnä.
Olen vaiti ja hymyilen.

          Aila Meriluoto


Runoilijan tavoin koen olevani mykkä eikä kukaan kuule hiljaisuuttani. Kovin mitätöntä ja pientä ininää saan aikaan täällä blogissani. Ajatukseni eivät askartele maailman suurissa asioissa, päivän lööpeissä tai Ylen uutisissa, sillä en niitä seuraa. En välitä tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Enkä oikeastaan välitä siitäkään, mitä minnulle tapahtuu: käperryn kokoon, vanhenen, rypistyn kuin rusina ja olen hiljaa.

Kuitenkin minussa elää halu tulla kuulluksi ja kertoisin, jos osaisin, miten tähän on tultu: runoilija Aila Meriluodon tapaan en hymyile vaan itken. Kyyneleetöntä itkua. Suren elämätöntä elämääni, olematonta uraani työelämässä ja hiipuvaa rakkautta miestäni kohtaan.

Se on salaisuus, mikä minusta olisi tullut, jos olisin osannut valita ammatin, missä olisin viihtynyt tai jos olisin mennyt nuorena naimisiin ja saanut kuusi lasta niinkuin 9-vuotiaana suunnittelin. Miten elämäni olisi ollutkaan nautittavampaa ilman Salaisuutta, jota kannoin sisimmässäni. Mielessäni avoin haava, jota yritin pitää piilossa ja jota häpesin, elämä oli ja on edelleen hankalaa. Enää en häpeä enkä tunne raivoa isäpuolta kohtaan. Minä vain nyyhkytän, kun menneisyyteni tulee mieleen. Insestin pitäisi olla jo loppuunkäsitelty aihe elämässäni. Mutta ei, se vaan hiertää, saa aktin tuntumaan ällöttävältä. Vaikka saisin orgasmin rakastellessa, mieleni ei tyynny vaan soimaa, että tää ei ole oikein; tässä on jotain hävettävän väärin. Ehkä vain orgasmin huipulla unohtuu kaikki itketty ja itkemätön suru, joka viiltää haavoja auki. Jo moneen kertaan umpeutuneitakin mieleni haavoja, jotka saavat minut epätoivoiseksi ja surulliseksi. Mieleni synkistyy ja alan soimata itseäni: taas sinä vatvot tuota samaa. Mutta miksi en parkaisisi, kun koskee ja haava on kipeä. Tekee mieli viiltää iho auki ja - - EI SE OLE VIISASTA. Ole nyt järkevä ja ota lääkkeesi. Mene nukkumaan, sanon itselleni.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Musta maa

Surun todellisuutta sieluni maahan piilen
kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin
muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
syden synkkyyttä on, yönmustaa välkettä hiilen.

Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
Puut graniitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
ja mustiin heteisiin ja rubiini hurmeen.
Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen
kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.


Jotain tällaista Kaarlo Sarkian MUSTA MAA –runon kaltaista on mieleni maisema nyt, kun depressio ahdistaa minua kotini nurkkiin nyyhkimään kyyneletöntä itkua. Olen hiljentynyt ja puhumaton. En osaa kertoa miehelleni enkä raaski häntä rasittaakaan mieleni synkkyydellä. On vaikea löytää sanoja kuvaamaan tunnemöykkyä, joka painaa ja puristaa rintaa. Itken sisäänpäin, yhtään kyyneltä ei silmiini herahda, vaikka koskee, mieltäni jäytää ja viiltää tuska, jonka nimeä en tiedä. Temesta vaimentaa tuskaa ja möykky on kuin pumpulissa – sen kylmyys ei palelluta mieltäni eikä sen särmät viillä haavaa – se vain painaa, vie tilaa, se vain on mielessäni jotain ylimääräistä, josta haluaisin eroon.