torstai 24. helmikuuta 2011

Pakkaspäiviä

On aurinkoista ja -18°C pakkasta. Ikkunasta vetää ja varpaitani paleltaa. Etsin huopatossujani ja ne löydettyäni pettymys oli suuri, kun ne eivät sovi enää jalkaan, ei ainakaan villasukan kanssa. Pidän tossut jalkojeni alla lappeellaan. Suojaavat sentään lattian kylmyydeltä.

Ei tee mieli ulos kylmettymään, vaikkakin sisälämpötila +20°C varmaan tuntuisi taivaalliselta pakkasessa käynnin jälkeen. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Tosin kunto laskee, kun ei pitkään aikaan käy kävelemässä. Ei ole tullut voimisteltuakaan. Harmittaa, kun lääkäriajan sain vasta maaliskuun 16. päivälle. Olisi saatava laihdutus alkuun lääkärin valvonnassa. Ja paljon muutakin asiaa olisi hänelle, mutta mikään ei ole kiireellistä heti hoidettavaa vaivaa, etteikö voisi jättää jonon hännille viikkojen päähän. Oma terveyskeskuslääkärini on kai lomalla lasten hiihtolomaviikon ajan ja siis sen jälkeen ottaa vastaan.Talvi tuntuu kamalan pitkältä, koska niin aikaisin syksyllä tuli lumet ja pakkasia on ollut viikkotolkulla. En enää pidä talvesta. Hengitykseni salpautuu pakkasessa ja saa pukea monta kerrosta vaatetta ennenkuin pääsee lähtemään ulos. Pukeminen tuntuu nykyisin kovin työläältä. . .

Odotan kesää, mutta ei sen tarviis olla niin kuuma kuin viime kesä. Jos on yli +26°C lämmintä, oloni on jo tukala eikä ulos liikkumaan lähteminen oikein innosta. Mulle riittäis 22-25 astetta. Saahan sitä toivoa, mutta ihannesäitä ei ole kuin muutama kesässä. Tekisi mieli muuttaa muualle pois Suomesta, mutta toisaalta isänmaarakkaus pitää paikoillaan. Muuttaminen ei ole kivaa. Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, etten mielelläni muuta enää minnekään.

torstai 17. helmikuuta 2011

Asiasta toiseen ja kolmanteen

Päärynäsiideriä naamaan ja voimistelua sormille. Niillä mennään eteenpäin tässä elämässä. Tosin en yhtään laihdu näillä, mutta mieli virkistyy, kun saan sokerivettä ja ajatukseni ruudulle. Kuuntelen RadioDeitä. Siellä on kevyttä jutustelua hengellisistä lauluista ja laulunteosta. Radiotoimittajan naureskelu ärsyttää minua. Se jotenkin on aivan jotain muuta kuin mielialani nyt. En jaksa kuunnella ohjelmaa. Laitan soimaan CD-levyn, jolla Riki Sorsa laulaa Muuttohaukasta, Juha Vainio "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" jne. 1980-luvun hittejä. "häijy harmajainen hai ... mitkä lienee mietteet sen ... " saa minut ajattelemaan kahden vuoden takaista aikaa, kun olin itsemurha-ajatuksissa ja söin yliannoksen lääkkeitä... Tarja Ylitalon laulu "Ei tämä tyttö lempeä anele" saa ajattelemaan parisuhdettani. "Rakasta mua niin että tuntuu" (Matti ja Teppo) laulavat sen, mitä mietin, sanoako miehelleni noin. . . Ei en kestä kuunnella noita lauluja. Ne tuovat kovin paljon hankalia muistoja mieleen. Tukahdutettuja tunteita, salattua rakkautta, kaihoa, ikävää ja sydänsuruja, joita murehdin 1980-luvulla.Podin silloin eksistentiaalista irrallisuuden tunnetta ja tyhjyyttä, joka masensi mieltä ja häipyi vain hetkeksi, kun joku ystävä kävi luonani.

Kun menin naimisiin  yksinäisyyden tunne vaihtui kamppailuksi erilliseksi yksilöksi, pois siitä symbioosista, jossa elimme. Minua häiritsi kokemus, että mieheni eli minun tunteissani sotkien ne omiinsa, niin ettei tiennyt, kumman elämää hän elää, minun elämääni vai omissa unelmissaan. Itse koin, etten täysin ymmärrä omia tunteitani. Yritin järkeillä ja lokeroida kokemuksiani. Turhaa yrittämistä, ítselleen selittämistä; en osannut elää tunteineni mieheni tunneaallokossa. Vuosien myötä hän ei enää tuonut tunteitaan esille. Hän masentui. Koin sen omaksi viakseni. Koska itse olen elänyt suurimman osan elämääni masentuneena, nyt taakkaani lisää se, että ''tartutin taudin" mieheenikin. Me kaksi masentunutta elämme niinkuin taidamme.

Viime aikoina olen tietoisesti ruvennut hymyilemään miehelleni. On ilo nähdä hänen vastahymynsä. Olen ollut turhan totinen ja otan kaikki kovin vakavasti. Minulle tekisi hyvää opetella rupattelemaan kevyesti niinkuin radiontoimittaja RadioDeissä tänään. . .

Kauniit ja rohkeat alkaa MTV3:ssa. TAUKO omien ajatusteni juoksuun. Tunti saippuaoopperaa. . .

Niin, Bill Spencer myi Forrester Creationin R.E.S.T.:lle. Valta vaihtui. Omistajiksi ei tullut Brooge ja Donna Logan. Steffy haluaa eroon Loganeista, Hopestakin. Loganit pois päsmäröimästä. Ihmeen tiiviisti tarina vie mukanaan. Tunti Forresterin muotimaailmaa viitenä päivänä viikosssa toistakymmentä vuotta - vai onko se tullut tullut jo peräti 20 vuotta? Niinkauan kuin minulla on ollut väritelevisio. Minulla oli mustavalkoinen televisio 1970-luvun lopulla. Seurasin siitä Dallasia. Muistatteko sen ohjelman?

Mukavasti tuo televisio vie omaan maailmaansa ja omat pikku murheet kaikkoavat mielestä hetkeksi tullakseen taas vaivaamaan, kun jään yksin tietokoneeni äärelle. Mieheni meni nukkumaan. Hän nukkuu kellon ympäri. Minä nukun katkonaista unta 4-6 tuntia. Herään usein kovin levottomana ja surullisena. Joskus muistan unia, joita olen nähnyt. Viime aikoina uneni ovat olleet sekavia ja mitäänsanomattoman tylsiä. Niistä on jäänyt paha maku mieleen. Tai pitäisikö sanoa paha olo. EI, PAHA OLO on kokonaisvaltaisempi käsite. PAHAN MAUN voi huuhtoa mielestä hymyilemällä peilikuvalleen ja toivomalla jotain kivaa tapahtumaan elämässään. Paha maku häviää, kun antaa unelmilleen vallan mielessään; kun toivoo ja suunnittelee mukavia asioita. Niinkuin vaikka kutsua naisystävät kylään rupattelemaan tai leikkihetki kissojen kanssa tai suukko miehelleni.

HUONO OLO on taas mielestäni fyysistä pahoinvointia; oksennustauti tai päänsärky tai krapula.

Millähän adjektiivilla kutsuisin sitä "huonoa oloa", joka tulee, kun toimii periaatteitaan vastaan, moraalisesti väärin omantunnon alkaessa kolkuttaa mielessä?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Ajatuksenjuoksuni pätkiä

Sanaton möykky sisimmässäni painaa ja hiertää mieltä. En tiedä, miten kertoa oloani. En löydä adjektiiveja, joilla kuvata ahdistuksen tapaista tyhjyyden tuntua, joka puristaa kasaan ja jättää sanattomaksi. Yritän muistella mukavia hetkiä, jotta ahdistus väistyisi:

Ystävän päivänä kokoontui nettiryhmämme jäseniä viettämään iltaa nettiyhteisömme perustajan luona. Rupattelimme, söimme salaattia, liha- ja broileripullia, lohikeittoa, fetajuustoleivonnaisia ja päälle kakkukahvit. Oli kiva tavata ystäviä, joiden kanssa olen vaihtanut kuulumisia nettiyhteisössämme.

Ajatuksenjuoksuni katkesi, kun kännykkäni alkoi hälyttää ja muistuttaa Facebookin FarmTown-pelissä olevan porkkanasadon olevan valmis korjattavaksi. Siirryn pelaamaan peliä.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Yökypelin ajatusmyllystä




Neljän tunnin unien jälkeen heräsin siihen, kun kissa tassutteli jalkojeni yli sängyllä. Menin juomaan vettä ja sille tielleni jäin hereille. Katselin Amerikoista tulleita kirjeitä, joissa on kilpailuun osallistumislomakkeita. Monta kisaa on meneillään ja pariin kolmeen olen osallistunut. Kahteen kisaan vielä jatkoin osallistumista – toiveena saada 15000 Amerikan dollaria. Saattaa olla turhaa rahan menoa osallistua noihin kilpailuihin, mutta ajattelin niin, jotta koska en polta tupakkaa, voin viisieurosia laittaa kilpailuihin. Keväällä sitten nähdään, toteutuuko toiveeni.


Olen ollut aika lamassa ja muut kuin rahatoiveet ovat unohtuneet. Kyllä ihmisellä pitäisi olla unelmia, että tässä elämässä jaksaisi päivästä toiseen. Mutta nyt tuntuvat unelmat kaikonneen mielestäni ja vain teräksenharmaa, kova ja kylmä mieliala on päällimmäisenä. Selkä kipuilee ja päätäkin särkee usein. Olen surullinen, tarmoton ja aloitekyvytön. En saa mitään aikaan. Olen vain ärtynyt – pikku asioistakin. Nukun huonosti, vain sen ajan kuin iltalääke vaikuttaa. Taidan olla depressiossa. Pitäisi käydä lääkäriltä kysymässä, josko tuota lääkitystäni tarvitsee muuttaa ja ehkä lisätä. Huokaus. Tuntuu vain kovin työläältä ajatellakin, että varaisin aikaa terveyskeskukseen; ei tee mieli ajanvaraukseen mainita syytä, miksi haluan lääkäriin. Täällä kotikaupungissani aina kysyvät sitä ja päättävät, olenko nopean avun tarpeessa vai pannaanko aika jonon hännille. Jotenkin tuntuu ikävältä, jos aika varataan jonnekin kahden kolmen viikon päähän.

”Hällä väliä” –mieliala valtaa alaa ajatuksissani. Sama kai se on, hypinkö ilosta vai nyhjäänkö tyhjää tv-tuolissani ja tietokoneen äärellä täällä kotona. Ketä se liikuttaa? Niin, miehenihän siitä kärsii, etten jaksa ottaa häntä huomioon. Hän taitaa olla aika yksinäinen. Hänellä ei ole ystäviä, joiden kanssa keskustella tai puuhata jotain miesten juttuja. Harmi! Minustakaan ei ole hänelle juuri iloa.


tiistai 1. helmikuuta 2011

Helmikuun ensimmäisen yön mietteitä

Eilinen päivä meni mataen. En saanut oikein mitään aikaseksi. Istuin tv-tuolissani, yritin lukea lehteä, mutten pystynyt keskittymään artikkeliin, jota luin. Oikeastaan en kiinnostunut mistään lehden artikkelista, vaikka tavallisesti luen Hyvä Terveys -lehden ahmimalla kannesta kanteen. Tai siis kyllä artikkelit olivat kiinnostavia, mutta olo oli sellainen, että vähänpä välitin. ”Hällä väliä” asenteella olen katsellut roskaantuvaa asuntoammekin. Vessaa sentään olen jaksanut siivota. Mutta olohuone on kissankarvojen vallassa. Imuriin tarttuminen ei kiinnosta. En pidä sen äänestä ja raskaskin se on. Selkä kipeytyy, kun sen kanssa heiluu vähänkin aikaa. Harmittaahan se, että on epäsiistiä kotona, mutta nyt en jaksa tehdä asialle mitään eikä tähän aikaan yöstä voisikaan laittaa pölynimuria laulamaan. Talon hiljaisuussäännöt rajoittavat öiseen aikaan metelöimisen. Pyykit sain sentään laitettua pesukoneeseen ja kuivumaan illalla. Hyvä minä! Pyykkikori on nyt tyhjä. Kun se taas täyttyy, jaksanko välittää…


Väsyttää. Klo 3.30 ei ihmekään, mutta ei minua nukuta. Olo on levoton ja ärtyisä. Haluaisin rakastella ja nauttia orgasmista. Heräsin, kun olin saavuttamassa huippua, mutta sitten orgasmi hiipui pois enkä masturboinut. Jotenkin oman käden apu tuntuu niin teennäiseltä. Ajattelin jo herättää mieheni aktiin, mutta en kuitenkaan raaskinut viedä häneltä yöuniaan. Jotain hän mumisi unissaan, kun läksin sängystä keittiöön juomaan mehua.

Yön hiljaisuudessa on toisaalta jotain lohdullista. Vaikken nyt tästä elämästä nautikaan, niin kuitenkin olen kiitollinen monista asioista: minulla on lämmin koti, riittävästi ruokaa ja juomaa, vaatteita yms. tarpeellista, mitä jokapäiväiseen elämään tarvitaan. Mieheni rakastaa minua ja minulla on lämpöisiä tunteita häntä kohtaan. Vaikken aina jaksakaan pitää huolta miehestäni ja kodistamme, ukkokultani rakastaa minua eikä koti katoa minnekään. Kiitän Jumalaani näistä pysyvistä lahjoista, joista saan nauttia – ainakin toistaiseksi. Mörkönä hiipii mieleeni ajatus, että mieheni sairastuu, vanhenee ja heikkenee, kuolee. Jäänkö yksin? Mitä tulevaisuus tuo osakseni? Miksi suren etukäteen sellaista, joka ei mahdollisesti edes tapahdu. Pelkään, ettei tätä hyvää elämää, jota elän, voi jatkua loputtomiin. Niin ei vain tapahdu. En jaksa uskoa, että aina olisi näin hyvin kuin nyt on. Ja kuitenkin toivon parempaa… että olisin terveempi, energisempi, valoisampi… että mieheni olisi puheliaampi ja voisimme keskustella vapaasti kaikista asioista …että taloudellinen tilanteemme olisi parempi …että saisin velkani maksetuksi …että minulla olisi sellaisia ystäviä, joihin voin tukeutua asioissa, joista en voi puhua mieheni kanssa …että olisi yleensäkin enemmän ystäviä, jotka välittävät minusta …että itsekkyyteni ei kasvaisi ihan mahdottomiin mittoihin …että Jumalani antaisi kokea läheisyyttään ja yhteyttä kanssaan.

Jumala on kaukainen Isä Taivaassa, joka myhäilee minulle. Niin sen koen. Haluaisin, että Hän ottaisi minua kädestä kiinni ja johdattaisi paratiisiin – noin hengellisesti, jo täällä tässä ja nyt. Kaipaan läheisempään yhteyteen Jumalani kanssa.