perjantai 27. elokuuta 2010

Vaaka ja liikuntapäätös

Ostin Beurerin diagnoosivaa'an. Vaaka on varustettu innovatiivisella näytöllä, joka näyttää mittausarvot radiovälitteisesti jopa kahden metrin säteellä. Paino näytetään 100 gramman tarkkuudella. Vaa'assa on seuraavat diagnoositoiminnot, joita voi käyttää enimmillään 10 henkilöä.

* kehon painon mittaus

* kehon rasvaprosentin,

* nestepitoisuuden,

* lihaspitoisuuden

* luumassan sekä

* lepo- ja aktiviteettikulutuksen määritys.

Tallennustoiminnon ansiosta voi tarkastella kahden edellisen mittauksen arvoja.


Vaikka kihisen uteliaisuudesta tietää oman kehoni rasvaprosentti ymt. arvot, joita tuo vaaka mittaa, en ole rohjennut astua vaa'alle. Pelkään, että totuus on arvelujani kamalampi. Painoanikaan en ole voinut mitata pitkään aikaan, koska entinen vaakani näytöstä loppui lukemat. Sen vaa'an näyttöviisari teki yli kierroksen matkan punnitessani itseäni ja sitten vaaka valitti: "Error". Virhehän on siinä, että olen päästänyt painoni nousemaan lukemiin, joita vaakani ei voi mitata. No, uusi vaakani antaa n. 10 kg vielä lihota ennenkuin menee hajalle. Toivottavasti painoni ei tästä ennätyslukemasta nyt kuitenkaan enää nouse.

Minä nousen tietokoneeni ääreltä ja pyrin joka päivä voimistelemaan ja liikkumaan ainakin ½ tuntia. Alkusysäyksenä päätökselle menen kuntoutusmiskeskukseen viikoksi "lomalle" äitini kanssa. Äidille viikko on virikkeitä ihmisten ilmoilla poissa yksiönsä yksinäisyydestä. Minä aion käyttää hyväksi keskuksen kuntosalia ja uima-allasta. Näin alkakoon liikunnallinen syksyni.

maanantai 23. elokuuta 2010

Riippuvuuksista ja olemuksestani

Muutama yö meni hyvin nukkuen, mutta tänä yönä unet jäivät neljään tuntiin. Nyt ei nukuta. Luin Käsikädessä-lehteä. Siinä oli juttuja riippuvuuksista. Mietin, etten minä ole riippuvainen ainakaan alkoholista tai seksistä. Olenkohan oikeastaan mistään riippuvainen? Kaikkia juttuja en vielä ehtinyt lukea. Riippuvainen voi olla niin monesta asiasta mm. jo mainuttujen alkoholin ja seksistä riippuvuuden lisäksi riippuvuutta voivat aiheuttaa huumeet, lääkkeet, liikunta, yliuskonnollisuus, työ, ostaminen, syömishäriöt eli siis ruoka, pelit, valta, tietokoneet jne. Onhan noita. Peliriippuvuus liippaa läheltä, mutta en katso sen olevan minulla sairaalloista himoa, vaikka paljon aikaa käytänkin facebookin peleihin. Ei minulle tule vieroitusoireita, jos en pääsekään pelaamaan joka päivä. Voin pitää viikonkin lomaa poissa netistä.

Onneksi oloni ei ole enää lepattavan epämääräinen ja hiljaisen tuskainen niinkuin herätessäni puolilta öin. Menneet jo moneen kertaan puidut asiat ahdistivat mieltäni. Miten tästä eteenpäin? Kuinka saisin iloisemman ja huolettomamman otteen elämästä? Miksi olen aina niin vakava ja totinen?


Ystävilläni on minusta on varmaan aika kummallinen mielikuva. Miksei minulla ole oikein läheistä ystävää ollenkaan? En päästä ketään lähelleni. Suojaan sisintä sisimpääni kuin hengen hädässä. Pelkään, että sisimpääni haavoitetaan, jos paljastan sen. Pelkään kuolemaa. Henkistä kuolemaa. Että en enää hallitsisikaan itseäni vaan joku toinen määräisi, mitä olen. Omaa identiteettiäni suojelen – salaamalla sen monen kuorikerroksen alle. Olen kuin kaali. Mehevimmät ja raikkaimmat lehdet sisällä. Päältä jo nuhjaantunut ja likainen.

Vai olisinkohan sittenkin kuin kiivi. Karvainen pinta, vähän mehevää hedelmälihaa ja suurin osa siemenkiveä, jota ei voi syödä. No joo. En ala analysoimaan enempää olemustani. Tosiasia vain on, etten koe kenenkään minua todella ymmärtävän, koska en ole itseäni selittänyt kenellekään kovin paljastavalla tavalla. Ehkä joku terapeuteistani on saanut osatotuuksia selville, mutta minä kokonaisuudessaan on paljastamatta. Ja se lienee ihan OK ja parasta olla niin.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaa tänne blogiini. En haluaisi vatvoa itseäni enempää. Mutta en tiedä, mistä muustakaan kirjoittaisin. Kova halu olisi saada aikaan jotain kirjallista tuotosta, jolla olisi jotakin merkitystä jonkun toisen elämässä. Että joku toinen voisi sanoa(kirjoittaa) minun blogillani olleen positiivinen vaikutus hänen elämässään.

Tavoitteeni tähän mennessä on ollut vain hiukan paljastaa itseäni ja saada selville, mitä uskallan itsestäni kertoa maailmalle. Rohkeuttani ei voi ylistää –  mitään kovin paljastavaa en ole kertonutkaan.

tiistai 17. elokuuta 2010

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa rapisee vain näppäimet sormieni alla. On pimeää ja vähän väsyttää, mutta olo on sellainen, ettei nukkumisesta enää tule mitään. Tuli kerrattua blogeihini kirjoiteluja juttuja ja mieleni myllertää menneissä muistoissa, joita en nyt haluaisi muistella. Pitikin mennä lukemaan vanhaa blogiani...

No, aika aikaansa kutakin. Keskityn nykyisyyteen ja tähän hetkeen. Menneisyyden möröt olkoot piiloissaan - vielä. Ehkä niiden aika on joskus tulla vielä käsittelyyn, mutta tänä yönä en niitä kaipaa. On ollut koko kesän kohtalaisen hyvä olla. Masennus ei ole vaivannut, paniikkikohtauksia ei ole ollut, olen nukkunut kohtalaisen hyvin - ilman painajaisia. Siksi tämä nyt vähän huolestuttaa, että olen pikkutunneilla hereillä ja erehdyin vatvomaan menneitä mieleni mörköjä. Mikähän minut herätti keskellä yötä? Ai niin, nukahdin jo ennen klo 18 eilen illalla. Eihän sitä unta loputtomiin riitä.

Päivällä käytin äitiä sairaalan ihopoliklinikalla ja kuulokeskusksessa. Kävimme ruokakaupassa ja söimme yhdessä riisipiirakoita ja jäätelöä. Juttelimme niitä näitä. Väsyin. Äidin tapaaminen rasittaa minua henkisesti - aina. Jo se, että hänelle pitää puhua kovalla äänellä rasittaa minua. Hän ei ole tyytyväinen kuulolaitteeseensa. Hän saa puheesta selvää vain jos puhuu äänekkäästi suoraan hänen korvaansa - läheltä. Minä kun niin mielelläni pitäisin välimatkaa toiseen ainakin metrin verran.

Kerjäläistyttö tuli luokseni tänään kaupungilla, ojensi kippoa minulle puhuen kieltä, jota en ymmärtänyt. Kipossa oli kolikko rahaa. Tyttö hieroi toisella kädellä vatsaansa ja ojensi sitten kätensä ja hieraisi käsivarttani, katsoi vetoavasti ja ainoa sana jonka ymmärsin, oli "please". Puistelin päätäni ja sanoin suomeksi, etten ymmärrä mitä hän puhui. Kiusaannuin, kun hän toistamiseen hieraisi vasenta käsivarttani. Otsani meni varmaan ruttuun, koska tytön kasvoilla käväisi pelästynyt ilme. Hän otti askelen taapäin. Jäin miettimään, miksi en halunnut antaa tytölle kolikkoa, jota ilmeisimminkin pyysi. Olisi minulla ollut muutama kolikko kukkaron pohjalla.  Sitten mietin, miksi varsinkin se, että tyttö tuli puolen metrin päähän minusta ja kosketti kädellään minua, se ärsytti minua. Mikä siinä ärsytti? Kosketus oli kevyt ja tyttö oli kaunis. . .

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Helteessä ei jaksa muuta kuin löhötä



Emppu-kissan (kuvassa vasemmalla) silmänympärystulehdus on parantunut ja näin leppoisasti hän viettää hellepäiviään toisten kissojen kanssa. Vuoden vanhat kissanpojatkaan eivät jaksa riehua helteellä niinkuin aiemmin. Meillä on aika hiljaista väkeä nyt. Vain ruoka-aikaan taåahtuu jotain liikettä, muutoin reporankana sängyllä.

En minäkään ole jaksanut ryhtyä mihinkään fysiikkaani rasittavaan hommaan kuten esim. vaatekaapin järjestelemiseen. Vaatteet, jotka eivät mahdu päälle (ne kaapissa kutistuneet) olisi eroteltava pois hengareilta ja hyllyiltä, etteivät veisi tilaa vaatteilta, joita voin käyttää. Mutta HUH HUH ajatustakin, että nostelisin vaatepinoja paikasta toiseen tässä helteessä. Ei sitä jaksa. Antaa olla.



torstai 5. elokuuta 2010

Arkea

Nyt tuntuu elämä olevan ruodussa, kun blogikirjoittelu sujuu ja olen päässyt vähän jyvälle, missä mennään. Olen lueskellut seuraamiani blogeja ja kulkenut pienen matkaa kunkin seurassa. Se tuntuu merkitykselliseltä. Unohdin kesä-heinäkuussa kokonaan blogit eli blogipaasto nälkiinnytti mieleni. Siinä mielessä, että ajatukseni pyörivät vain omissa asioissani. Vaikka tapasin ystäviäni, jutut kulki oman navan ympärillä. Mutta kun taas olen lukenut blogejanne, tuntuu kuin ilma olisi raikastunut sateessa - noin henkisesti siis. Olen saanut uutta ajateltavaa ja uusia näkökulmia. Olisi kiva taas saada kommentteja teksteihini ja uutta ajateltavaa enemmänkin.

Aurinko meni pilveen ja näyttää kuin alkaisi sataa. Naapurit juttelevat kovaäänisesti avonaisen ikkunani alla. Asun toisessa kerroksessa. Pienten lasten äidit kokoontuvat penkille istumaan ja seuraamaan lastensa leikkejä hiekkalaatikolla ja kiipeilytelineellä. En aivan saa selvää, mistä he puhuvat - jotain kepeää - ja naureskelevat. On se hyvä, että heillä on toisensa. Saavat rupatella mukavia aikuisten kesken. Muutoinhan he ovat paljolti vain lastensa kanssa. Kotirouvat. Tekisi mieleni mennä rupattelemaan heidän kanssaan, mutta tunnen itseni ulkopuoliseksi, koska minulla ei ole tenavaa, jota vahtia.
 < huokaus >

Onneksi ei olekaan enää lasta, En minä jaksaisi olla vastuullinen vanhempi koko aikaa. Oman itseni hoitaminen ja mieheni huoltaminen riittää minulle. Me elämme toisillemme - tai oikeastaan ominemme. Vähän omissa maailmoissaan kumpikin. Mieheni tv-ruudun äärellä urheilua seuraten ja minä tuijottaen tietokoneen ruutua - milloin mitäkin lukien ja pelaten facebookin pelejä. Ruokailemme ja vietämme kahvitauot yhdessä. Siinä vaihdamme ne pari kolme asiaa, joita meillä on toisillemme sanottavaa.

Emppu-kissan tulehtunutta silmänympärystä hoidamme yhdessä. Mieheni pitää kissaa paikoillaan, kun minä puhdistan Betadinellä silmän ympäryksen ja laitan antibioottivoidetta. Kissa on onneton kauluri kaulassaan voiteen laiton jälkeen. Mutta muutoin se nuolisi voiteen pois. Jotta voide pääsee imeytymään ihoon, sen on pidettävä kauluria pari tuntia. On se aina niin helpottuneen ja kiitollisen näköinen, kun otan kaulurin pois kaulasta....

tiistai 3. elokuuta 2010

Kesä, ystävät ja koti sekä vähän raha-asioita

Kolmas kesäkuukausi meneillään. Olen kepeän pehmeänä helteestä. Olo on unelias ja auvoisa. Mikään ei vaivaa eikä mihinkään koske. Tämähän on miltei taivaallista. Heinäkuun valoisa ja kuuma aika on tehnyt tehtävänsä. Olen piristynyt, tosin laiskuuttani ei pirteyteni näy juuri muutoin kuin äänensävyssä, jolla puhun. Vai miten se pitäisi sanoa? Eihän äänensävy näy vaan kuuluu. . .

Viimeisimpään minusta otettuun valokuvaan olen onnistunut saamaan hymyä ilmeeseeni. Eikä se ole mikään tekohymy, vaan sisältä nouseva tunne. Oli kiva taas käydä hyvän ystäväni luona... Rupesin ajattelemaan ystäviäni:

Aiemmin vaivaantunutta ystäväsuhdettani kirjoittaessani arvelin, että meillä mielellään yöpyvä ystävä suuttuu, kun kieltäydyn ottamasta häntä yöksi. Ja niinhän siinä kävi. Hän SUUTTUI, ymmärsi väärin tekstiviestejäni eikä ole tullut ovellemme pariin kuukauteen. En tiedä, onko hän saanut asunnon ja niin yösijan tarve ei ole niin akuutti kuin kevätpakkasien aikaan. Kesällä tarkenee tosin autossakin ja teltassakin.

Kaksi muuta naisystävääni ovat ilahduttaneet minua vierailuillaan. Parhaan ystäväni pyoreitä vuosiakin juhlimme äskettäin. On se vaan hyvä, että on ystäviä, jotka tuovat elämään vaihtelua ja uusia tuulia.


Koskaan ei ole liikaa ystäviä, mutta kaikki ystävyyssuhteet eivät muodostu positiiviseksi kokemukseksi. Kaikkien kanssa hioudumme. Terävät kyynärpäät pyöristyvät, sanansa osaa vanhemmiten sovittaa paremmin ystäviensä kuulla. Odotan seuraavaa ystävän tapaamista. Jopa suuttuneen ystävän tapaamista. Mutta hän saa itse tehdä aloitteen meille tullakseen. En kutsu häntä kylään, ennenkuin itse täytän pyöreitä vuosia. Ehkäpä vietän synttärini ravintolassa niinkuin tänä vuonna pyöreitä vuosia täyttänyt ystäväni.

Kotini on linnani. Niin hyvässä kuin pahassa mielessä. En halua kotiini eripuraa tai suuttumusta herättäviä ihmisiä, vaikka he olisivat kuinka herttaisia minua kohtaan. Siinä mielessä haluan pitää kotini rauhan linnakkeena, vaikka se sitten saattaa muodostua kahlitsevaksi vankilaksi menevälle mielelleni. Olen kovin linnoittautunut kotiini. En paljoa liiku kodin ulkopuolella. Paniikkikohtausten pelko saa minut kaksi kertaa harkitsemaan, onko kotoa lähtö välttämätön. Voisiko asian hoitaa kotoa käsin esim. netissä. Niinpä vaateostokset teen pääosin netissä. Kenkiä en osta sovittamatta niitä jalkaani ja vain näkemällä kengät livenä ja kokeilemalla materiaalia saa tuntuman niistä. Joten kenkäkaupassa on käytävä. Onneksi en ole kenkäfriikki, jonka pitää saada yhä uusia kenkiä. Käytän kenkäni loppuun. Entiset kävelykenkäni kävelin puhki. Pohja alkoi rapista ja reikä kengänpohjassa aiheutti sukkien kastumiset lammikoissa. Ostin suomalaiset kävelykengät Carlsonilta. Sain 20% alennukseksen hinnasta, koska olen hankkinut Carlsonin asiakaskortin. Siltikin hinta vähän hirvitti minua ja Visa vinkui, koska tililleni tuleva raha ei ollut vielä pankkitililläni. Kädestä suuhun eläminen ei ole kivaa. Olisi helpottavaa tietää, että pankkitilillä on varaa. Mutta nyttemmin kaikki menee sen siliän tien, kun tuleekin. Säästöä ei jää. No, mitenkäs nyt tulin tähän. Kodista kaupanteon kautta pankkiasioihin... HMMhh!

Olisi parempi, että ulkoilisin tälläisena ihannepäivänä. Aurinko paistaa, mutta ei ole helle. Tuuleksii vähän. Mutta jokin pidättää minua sisällä. Jokin kahle. Kotini on linnani.