keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Enten tenten

Enten tenten
teelikamenten -

onneemme luottaen
kuoleman kehässä
seisomme kiltit
tytöt ja piltit
vanhat ja nuoret
seisomme tovin
kuolema kovin
ei pidä kiirettä -

hissun kissun
vaalupavissun -

hei, keneen sormi
luiseva koski,
kalpenee poski,
ystäväs parhain
väistyy jo varhain,
piiristä poistuu
vaan yhä toistuu
leikissä lasku
loputtomasti
hoputtomasti -

osikon, tosikon,
viskon, vosikon -

raikuvin riimein
kunnes sun viimein
sormi se kohtaa,
jonosta johtaa
pelistä poistain
toisille toistain:

enten tenten,
teelikamenten...

V.A.Koskenniemi


Eilen luulin, että minun aikani on tullut poistua pelistä. Rintaan koski. Kivi painoi sydäntä vihloen kaihertaen. Tuli jo mieleen soittaa puhelinnumeroon 112, mutta ajattelin, että meneehän se ohi niinkuin ennenkin on mennyt parissakymmenessä minuutissa. Menin sanomaan miehelleni, että rintaan koskoo. Istuin olohuoneen sohvalla viisi minuuttia ja hain puhelimeni kirjastosta soittaakseni hätäpuhelun. Mutta sitten se jo hellitti. Kipu hiipui hiljalleen. Viimeiset tuikkaukset ja painon tunne, puristava olo häipyivät olemattomiin. Huokaisin helpotuksesta. Mutta huoli jäi kaikertamaan. Onko sydämessäni vikaa? Kuolenko sydänkohtaukseen niinkuin veljeni viime keväällä? Miten mieheni käy, jos minä poistun maisemista? Kuka hoitaa äidin juoksevat asiat sitten ja käy kaupassa hänen kanssaan?
Lähetä kommentti