sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Lannistunut ylipainoinen

Sairaalloinen liikalihavuus on ollut tosiasia kohdallani jo pitkään. En yrityksistä huolimatta laihdu, vaan painoa näyttää kertyvän vain lisää. Ipillä on blogissaan Miekuvitusmatka tulevaisuuteen mielenkiintoinen postaus lihavuudesta ja halusta laihtua. Ehkä minäkin pidän läskejäni suojakertoimena ympärilläni enkä alitajuisesti HALUA laihtua. Siksiköhän laihdutusyritykset ovat yksi toisensa jälkeen lopahtaneet ja olleet tuloksettomia?

Olen kutakuinkin luopunut laihdutusyrityksistä, vaikka luenkin kirjoja elämäntaparemonteista ja arjen pienistä valinnoista. Parhaillaan olen alkanut lukea Hanna Partasen Kyytiä kiloille -kirjaa. Kirjan takakannessa lukee optimistisesti: "Hanna Partasen KYYTIÄ KILOILLE auttaa saavuttamaan ja säilyttämään ihannepainon ja hyvän olon. Onnistumisen avaimina ovat motivaatio, tietoisuus omista ruokatottumuksista sekä arjen pienet valinnat."

MOTIVAATIO taitaa olla minulta hukassa. Olen lannistunut ja miltei luopunut yrittämästä painonpudotusta. En syö paljoa ja elimistöni on kai säästöliekillä. Partasen kirjassa kiinnostaa minua erityisesti aihe, kuinka vauhdittaa säästöliekille mennyttä aineenvaihduntaa teho-ohjelmilla. Olen silmäillyt kirjaa siltä osin. Yksi lause pisti silmääni: Liian vähärasvainen ruokavalio saattaa olla yksi säästöliekin laukaisevista tekijöistä. Ja toinen ajatus kirjan loppupuolelta: "Kultainen keskitie tuo elämäntapamuutoksissa parhaan lopputuloksen: Vältät säästöliekki-ilmiön, ylimääräisen stressin ja saat onnistumisen kokemuksia. Pienillä muutoksilla syntyy tulosta, vaikkakin hitaammin kuin ihmedieeteillä, mutta taatusti pysyvämmin. Jokainen ylipainoinen olisi tyytyväinen edes viiden kilon pudotukseen vuoden aikana, kunhan kilot pysyisivät poissa. Ilouutinen onkin se, että jo pieni muutos painossa tekee terveydelle hyvää ja alentaa merkittävästi riskiä sairastua useimpiin kansansairauksistamme."

Ei paljon ilahduta tuo pienten muutosten ideakaan, sillä minulla menisi toista kymmentä vuotta laihtua ihannepainoon vauhdilla viisi kiloa vuodessa - niin paljon noita ylikiloja on kertynyt.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Enten tenten

Enten tenten
teelikamenten -

onneemme luottaen
kuoleman kehässä
seisomme kiltit
tytöt ja piltit
vanhat ja nuoret
seisomme tovin
kuolema kovin
ei pidä kiirettä -

hissun kissun
vaalupavissun -

hei, keneen sormi
luiseva koski,
kalpenee poski,
ystäväs parhain
väistyy jo varhain,
piiristä poistuu
vaan yhä toistuu
leikissä lasku
loputtomasti
hoputtomasti -

osikon, tosikon,
viskon, vosikon -

raikuvin riimein
kunnes sun viimein
sormi se kohtaa,
jonosta johtaa
pelistä poistain
toisille toistain:

enten tenten,
teelikamenten...

V.A.Koskenniemi


Eilen luulin, että minun aikani on tullut poistua pelistä. Rintaan koski. Kivi painoi sydäntä vihloen kaihertaen. Tuli jo mieleen soittaa puhelinnumeroon 112, mutta ajattelin, että meneehän se ohi niinkuin ennenkin on mennyt parissakymmenessä minuutissa. Menin sanomaan miehelleni, että rintaan koskoo. Istuin olohuoneen sohvalla viisi minuuttia ja hain puhelimeni kirjastosta soittaakseni hätäpuhelun. Mutta sitten se jo hellitti. Kipu hiipui hiljalleen. Viimeiset tuikkaukset ja painon tunne, puristava olo häipyivät olemattomiin. Huokaisin helpotuksesta. Mutta huoli jäi kaikertamaan. Onko sydämessäni vikaa? Kuolenko sydänkohtaukseen niinkuin veljeni viime keväällä? Miten mieheni käy, jos minä poistun maisemista? Kuka hoitaa äidin juoksevat asiat sitten ja käy kaupassa hänen kanssaan?

torstai 11. helmikuuta 2010

Kuivahtanut kukka

Unet loppuivat lyhyeen tänä yönä. Kumma kun ei väsytä, vaikka nukuin vain noin 4 tuntia. Selkä kipuilee. Lääkäri sanoi röntgenkuvissa näkyvän kulumaa ja kahden alimmaisen selkänivelen kohdalla nikamien välilevyn rappeuma. Tää on sitten loppuiän vaiva tiedän ennestään. Fysioterapiaan on mentävä opettelemaan selän voimistelua ja josko hänellä olisi jokin hoito kipuun.

Tekisi mieleni kirjoittaa mielialastani, mutta olen jotenkin sanaton enkä oikein löydä käsitteitä kuvaamaan heppoista oloani. En koe olevani vahvasti tässä ja nyt, vaan mieleni lepattaa kuin perhonen yöllä valolampun ympärillä osaamatta lentää pois sen valopiiristä. Tämä on hengellinen ongelmatila. Kaipaan syvällisempää kokemusta Jumalan rakkaudesta. Minua paleltaa henkisesti ja hengellisesti olen kuivahtanut kukka, vailla kastelua.

Menen lukemaan Raamattua, josko sieltä löytyisi sanat, jae ajatuksia, jotka elvyttäisivät kuivan kukan kasvamaan ja kukoistamaan. Yön hiljaisuudessa on hyvä miettiä hengellisiä asioita, rukoilla ja olla yhteydessä Jumalaan.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Lauhempaa

"Päivä kerrallaan riittää...hiljaisuudessa piilossa maailmalta kaikki alkaa uudelleen.-- Ei saa periksi antaa, vaikka ilta viilenee.---" Kuuntelen radio Deitä. Yritän olla huolestumasta tulevista päivistä, jolloin aina kovemmilla pakkasilla on odotettavissa autossa-asuva tuttu yöpymään luonamme. Arvatkaa voinko sanoa, että älä tule nyt meille, nyt ei sovi. Lähimmäisenrakkauttani koetellaan. No tänään hän ei kai tule meille. On pakkasta vain -7°C. Enkä ole hänen ainoa tuttunsa, jonka luokse hän pyrkii...

Pienituloisilla asunnottomilla on vaikeaa. Se on myönnettävä. Ellei ole vuokratakuuta maksaa vuokrasopimusta tehdessä, on jäätävä nuolemaan näppejään, sillä sosku ei maksa vuokratakuuta. Asunnoton ei saa asumistukeakaan.

Tuli kamala olo, kun mieheni läksi ulos kertomatta, minne hän menee. Olisin aika onneton, jos hän jättäisi minut. Mistä tämä orpoudentunne tuli? Eksisteliaalinen yksinäisyydenkokemus. Radio Dei pauhaa rokkisävelmiä, joiden sävelkuvioista en pidä, mutta kuuntelen sanoituksia.

Ulko-ovi kolahti. Mieheni tuli sisälle. "Missä sinä kävit?", kysyin häneltä. "Apteekissa", hän vastasi. Sananvaihtomme on niukkaa. Mutta ilonläike sisimmässäni on todella hurmaava. Ei hän ole minua jättämässä. Miksi niin luulisinkaan? Ei ole mitään syytä olettaa, että suhteemme lopahtaisi. Päivästä toiseen elämme pikkuhissukseen yhteistä elämäämme turhia sanoja sanomatta - suukotellen. Nukumme yömme vierekkäin parivuoteellamme ja syömme yhteisiä aterioita keittiössä. Katselemme eri kanavia omista televisioistamme. Hän urheilua, minä dokumentteja ja Kauniit ja Rohkeat.

Elämä on kaunista kun sen oikein oivaltaa. Ainakin meidän elämämme on sitä: ystävällisyyttä, lempeyttä ja huolenpitoa. Olen onnellinen.