keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Oho, aika valuu käsistäni

Joko se joulu meni? On vähän sellainen olo, ettei se tullutkaan. Johtunee siitä, etten hössöttänyt joulukoristeiden kanssa, en pystyttänyt joulukuusta ja koristanut sitä. Muovinen joulukuusemme pysyi paketissaan kellarikomerossa. Mieheni kyllä kysyi minulta, haetaanko se sieltä. Sanoin vain, etten ole sillä tuulella, että koristelisin sitä. Miksi minä, kun ei hänkään ... Joulukukan (amaryllis) ostin, mutta se ei ole avautunut kunnolla eikä kasvanut juuri ollenkaan. Kukat ovat pienet ja supussa. Ihan kuin tämä meidän "joulu", jota emme valmistelleet, muutoin kuin syömällä perinteisesti laatikoita: porkkana-, lanttu- ja imellettyä perunalaatikkoa karjalanpaistin ja kinkun kera. Graavilohta ja rosolliakin oli jouluaterioiden menuussa.

Amaarylliksen ensin (vähän) avautunut nuppu, jota kissamme nuuhkii, on jo kuivunut - ennenkuin kunnolla avautuikaan. Kukalle olisi kenteis pitänyt antaa enemmän vettä. Vähän olen lirauttanut vettä sen juurelle - kahdesti 1½ viikossa. Sillä edellisvuotiset amaryllikseni ovat tulleet toimeen, mutta ei tämä. Olen vähän pettynyt kukkaan - ja jouluun, jota ei tullutkaan.

Ennen joulua kävin kirkossa kuuntelemassa ja laulamassa Kauneimpia Joululauluja. Siellä virisi jouluntuntu. Muttei se säilynyt mielessäni kuin hetken. NOo, mitäpä tuota jäädä haikailemaan. Ehkä ensi vuoden joulu tuo joulumielen ja .tunnun. Tämä joulu valui käsistä, kuten tämä vuosikin... En ole saanut aikaan mitään merkittävää. Ei ole oikein mitään tapahtumaakaan, joka olisi erityisesti jäänyt mieleeni tältä vuodelta. Oliko tämä yksi niistä turhista vuosista, jolloin en elänyt - vaan vain OLIN? Onhan se jotain OLLA OLEMASSA. Mutta enemmän elämältä toivoisin saavani ...

perjantai 3. joulukuuta 2010

Näin se menee

Näin tämä vuosi menee: blogiviesti odottaa toistaan. Elämä kuluu päiviä kirjaamatta, ajatuksiani esille tuomatta. Jotenkin olen jumissa. Kaikki ajatukseni klimpissä jossain aivojeni uumenissa, mistä ne eivät näyttäydy kuin kummallisina unina, joita on vaikea pukea sanoiksi. Viime yönä unet loppuivat kello kahden aikoihin, mistä lähtien olen kirjoittanut pari viestiä nettiyhteisöihin, joihin kuulun ja pari sanaa Facebookiin toiveena, että joku siihenkin viestiini vastaisi. Saapa nähdä, saavatko sanani vastakaikua naamakirjan hälinässä.

Minussa ei ole kirjailijan vikaa. Ellen ole sillä tuulella, että haluaisin ilmaista itseäni tai tuoda esiin mielipiteitäni, mikään ei saa minua kirjoittamaan. Nykyään yhä harvemmin olen ollut sillä tuulella, että jotain olisi intoa tai edes mielihaluja tuoda esiin ajatuksistani. Olen kotonakin hiljaa. Miehenikin on hiljainen. Elämme omissa kuplissamme. Ilman dialogia. Mieheni sentään yrittää aloittaa keskustelua kahvipöydässä mainitsemalla jotain säästä. Minä murahdan vastaukseksi pari sanaa. Ja siihen keskustelumme sitten lopahtaa. Juomme kahvimme hiljaisuuden vallitessa. Enää se ei edes häiritse minua.

En kuitenkaan haluaisi jatkaa näin. Tiedän kokemukesta, ettei ole terveellistä elää tuulettamatta ajatuksiaan. Vuorovaikutus ja keskustelu on tärkeä osa parantumista (masennuksesta, jota sairastan). Eikä se ole loppujen lopuksi kovin kivaa olla yksin pääsemättä lähelle toista. Vanhemmiten läheisyyden kaipuu on vain lisääntynyt; ei niinkään kosketus- vaan hengen yhteys. Sielujen sympatia.

Lapsena minulla oli sydänystävä ja hänen kanssaan koin sellaista yhteyttä, ymmärtämystä ja lämpöä, jota kaipaan elämääni nyt. Onko sydänystävyyttä mahdollista kokea enää aikuisena. Jotain sellaista koin mieheni kanssa, kun seurustelimme. Minne se sielujen sympatia on kadonnut suhteestamme?

torstai 11. marraskuuta 2010

Marraskuu


Marraskuu

Ulkona lunta ja vähän pakkasta.
Sisällä +23°C mutta kylmät lattiat.
Äidin villasukat lämmittävät palelevia varpaita.
Kissankarvaiset ja pölyä keräävät punaraitaiset sukat.

Aamulla etsin lammasnahkatossujani.
Tossut jalassa ei varpaita palelisi.

Siivooja varmaan pannut ne talteen -
pois tieltään.

En tiedä minne.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Lokakuun lopussa

Lokakuukin on jo pian muistoissamme, mutta minä en tästä ajasta ole paljoa kirjoittanut, koska mitään erityistä kirjoitettavaa ei ole. Päiväni kuluvat suhtkoht samanlaisina ja mielialani on tasaisen harmaa. Hiukan ilahduin, kun satoi lunta maahan ja oli pientä pakkasta. Maisema oli hetken aikaa talven lumoissa. Mutta pian lumet sulivat pois, satoi vettä ja tänäänkin on pari astetta lämmintä ulkona niin että aamulla leijailleet lumihiutaleet sulivat maahan tultuaan heti.

Kissat keksivät kaikkea uutta, jota saa päätä puistellen seurata.



















Kissat ovat keksineet, että television päältä ponnistamalla pääsee kirjahyllyn päälle. Televisio pompahtaa aina kun kissa ponnistaa siltä ylös hyllylle. Eilen kuulin kovan tomähdyksen kirjastostani ja hetken mietin, mitä kissat kaatoivat. Tarkastin asuntoamme ja löysin television lattialta. Se oli pompahtanut pöydältä alas. Ajattelin, että se on nyt mennyttä. Mutta eipä ollutkaan, vaan toimii edelleen, vaikka sai aikamoisen töyssyn kumahtaessaan lattialle. Ja kissat ihmettelivät kirjahyllyn päällä, että mites täältä tullaan alas, kun televisio ei ole paikoillaan.


















maanantai 18. lokakuuta 2010

Huoli äidistä

Äitini on jo iäkäs, yli 80-vuotias. Hän on ollut monta kertaa kuoleman partaalla. Sydäninfarkti. Aivohalvaus. Astmakohtaus. Lonkkaleikkaus. Siinä muutamia kauhun hetkiä tiivistettynä.

Sydäninfarktin jälkeen hänen sydäntänsä tahdistettiin parikin kertaa, mutta flimmeri jäi ikuiseksi riesaksi. Viime viikolla ja erityisesti viikonloppuna se äityi niin, että sydän tykytti ja jyskytti epämääräiseen tahtiin aiheuttaen huonon olon äidille. Äiti harkitsi yöllä jo päivystykseen lähtöä, mutta koska rintakipua ei ollut hän jätti menemättä. Tänään maanantaina oli terveyskeskuksessa sydänfilmiin aika. Siellä röntgenhoitaja sanoi, että on parasta mennä käymään lääkärin vastaanotolla. Mutta äidin oma lääkäri ei ehtinyt ottaa vastaan vaan passitti sairaalan laboratorioon verikokeisiin ja lääkäriin.

Laboratoriovastauksia odotellessamme kaksi tuntia tuli vaikka mitä ajatuksia mieleen. Onko tämä lopun alkua? Kuoleeko äiti sydäninfartiin? Jääkö hän sairaalaan vai kotiutetaanko hänet? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut hyvältä, koska äidin olo oli kovin tukala ja huono. Melkein toivoin, että hän jäisi sairaalaan, mutta sehän merkitsisi sitä, että jokin on todella pielessä. Kun kotiutumispäätös oli tehty, olin toisaalta huojentunut, toisaalta huolestunut siitä, miten äiti pärjää yksin kotonaan.

Olisipa äidillä tai minulla varaa sijoittaa äiti yksityiseen pieneen hoitolaitokseen, jonne hän haluaisi. Mutta se on järkyttävää, miten sellaisessa paikassa laskutetaan joka palveluksesta. Ne eivät ole köyhän paikkoja.

Suren jo nyt ennen aikojaan äidin kuolemaa. Siitähän ei ole tietoa, tapahtuuko se piakkoin vai parin vuosikymmenen kuluttua. Äiti on niin sisukas, että saattaa hyvinkin sinnitellä satavuotiaaksi. Mutta todennäköisesti hän kuolee ennen minua. No sitäkään en voi varmasti tietää. Mutta ikävä tulee, kun äidistä aika jättää. Siksi en oikein tiedä, miten sen äidille osoittaisin, että rakastan häntä ja haluaisin hänelle iloisia hetkiä ja mukavia vanhuuden päiviä. Tämä päivä oli vaikea sekä minulle että erityisesti äidille. Mutta sentään iltaan päästiin ja kohta käyn yövuoteelle. Toivottavasti kuoleman aiheet eivät tule uniini.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Päänsärky

AUTSHH !!!
Päätä särkee ja silmät ovat väsyneet kokopäiväisestä näyttöruutuun tuijottamisesta. Olen pelannut facebookin pelejä, ottanut selvää virolaisen pankin lainaehdoista, kirjoittanut viestejä tuttaville ja ystäville sekä maksanut laskuja verkkopankissa. Nyt olen väsynyt ja valmis unten maille. Ei sentään! Ensin katson Kauniit ja rohkeat - jos nyt päänsäryltäni pystyn enää mitään katsomaan. On varmaan otettava särkylääke...

torstai 9. syyskuuta 2010

Arkipäivä

Valoverho ja kolminkertainen ikkunalasi erottavat ulkomaailman kirjastostani, jossa kirjoitan tätä. Ne eivät suojaa tarpeeksi hyvin näköalaa ulkoa sisälle, siksi haluaisin sälekaihtimet, mutta niihin meillä ei ole varaa - ainakaan tänä vuonna, jolloin sorruin ottamaan pankista lainaa, pikavipin ja vielä ostosrahaa. Summat ovat pieniä keskituloisille, mutta vähäisistä tuloistani niiden poismaksaminen kestää kuukausia. Onneksi ei sentään vuosia. Tosin pahoin pelkään, että joudun sairaalaan ja budjettini heittää häränpyllyä. Selkä kipuilee. Luulen, että jokin nikama on yliliikkuva ja painaa aika-ajoin hermoa. Kipu saa selkälihakset kramppaamaan ja vain selinmakuulla - polvet ylempänä kuin lonkat - kipu hiljalleen hiipuu pois.


Päivä oli pilvinen, kunnes pilvet kaikkosivat jättäen auringon kirkastamaan ruskapuiden loistoa. Punatakkinen nainen istui hiekkalaatikon reunalla seuraten lapsen leikkiä ja huomatessaan minut ikkunassa kamera valmiina hän käänsi selkänsä minuunpäin. Luuli kai, että kuvaan häntä eikä halunnut kuvaan kasvojaan. He, punatakkinen nainen ja lapsi, menivät puitten taakse keinumaan - tai siis lapsi keinui, nainen antoi vauhtia. Vain vilahduksia punaisesta takista näkyi ikkunaani ja lapsen nauru kiiri ikkunan läpi kirjastooni. jonka ikkunasta kuvasin ruskapuita. Otin pari kuvaa ja siirsin sitten valoverhon ikkunalasin eteen. Naapuri yski yläkerrassa - tai ehkä se oli mieheni olohuoneessa.

Päivä kuluu minun vilkuillessa valoverhon läpi ulos ja jokin minussa huutaa: MENE ULOS KÄVELEMÄÄN!!! Kuiskaan hiljaa, etten uskalla lähteä lenkille nyt, kun selkä taas kramppaa. Nousen kävelemään kirjastosta olohuoneeseen ja keittiöön. Kaadan hiilihapotettua vettä ja päärynäsiideriä lasiin. Hörppään kulauksen ja kannan lasin näppäimistäni viereen. Lasista hörppään taas, kun tulee ajattelutauko.

Omatuntoko lie se, joka soimaa, etten ole pitänyt lupaustani. "Puoli tuntia liikuntaa päivässä" ovat saaneet vain sormieni lihakset. Onneksi on liikkuvat sormet. Kuinka olisinkaan hukassa ilman toimivaa tietokonetta ja näppäimistöllä hyppiviä sormiani. Entäpä jos jalkani halvaantuvat? tai selkä jumittuisi kramppiin? Pahaenteisiä ajatuksia hyökkää mieleeni. EI, EI! Tilanteeni on kohtalaisen hyvä eikä epätoivoinen niinkuin se hetken tuntui. Kamala ennuskuva välähti mielessäni: kävelen metsässä, konpastun juureen, kaadun ja halvaannun. En pysty puhumaan, ketään ei ole lähimainkaan. Viereisellä pururadalla juokseva mies ei huomaa minua. Tulee yö, pimeä ja alkaa sataa vettä... HUI! Puistelen päätäni kuin ravistellen kuvaa pois mielestäni. Iho nousi kananlihalle ja kurkkua alkoi kuristaa. Nieleskelen päärynäjuomaa ja rauhoittelen mieltäni tuijottamalla taivaalle.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kylpylähotellilomasta ja vähän muustakin

Olen vihdoin toipunut viiden vuorokauden tuetusta lomasta kuntoutumiskeskuksessa. Olin sielllä äitini avustajana ja seuralaisena. Jotenkin tuntui vaikealta lähteä sinne, mutta lomaltapaluutunnelmat ovat hyvät. Hotellielämä ei minua kauheasti kiehdo, mutta onneksi ei tullut pahempia paniikkitilanteita. Ruokailut isossa ruokasalissa jännittivät minua, mutta rauhoittavien turvin selvisin kunnialla ja melko reippaasti siellä. Äiti liikkuu rollaattorin kanssa eikä siten pysty kantamaan ruokia pöytään, niinpä minun tehtävä oli laittaa hänelle ruoka lautasille ja viedä pöytään. Hyvät sapuskat siellä sai, tosi maukkaita aterioita.

Vesiliikuntaan otin osaa ja kuntosalilla kävin kaksi kertaa. Kylpylässä sain parafiinihoidon käsille. Se tuntui mukavalta ja kädet hoidon jälkeen notkeilta. Ei ollut varaa tilata hierontoja tai kosmetologin aikaa, mikä vähän harmitti. Äitiä harmitti, kun ei kuullut luentoja kunnolla, koska hänen kuulolaitteensa ei ollut kunnossa tai ehkä hänen kuulonsa on huonontunut niin ettei vanhalla kuulolaitteella enää kuule. Patterinkin epäilen simahtaneen. Ei ollut varapattereita mukana eika saatu uusia, koska en lähtenyt niitä lähikaupungista hakemaan. Ei ollut ketään joka olisi kyydinnyt ja linja-autolla lähteminen tuntui minusta mahdottoman vaikealta. Soitin lähimpään apteekkiinkin, mutta ei siellä myyty kuulokojeen pattereita.

Sain hiertymän isovarpaaseen paikasta toiseen kävelemisestä kävelykengilläni. Kävelyä kertyi päivän mittaan aikalailla, koska se kuntoutumiskeskus on rakennettu kovin laajalle alueelle. Hotellihuoneesta kylpylän päähän on varmaan 400-500 metriä. Äitikin sanoi, ettei hän kotona kävele näin paljoa. Tänä kesänä ei ole liikkunut juuri ollenkaan ulkona - niinkuin en minäkään. Niinpä meidän molempien kunto on laskenut parissa vuodessa huomattavasti. Pari vuotta sitten olimme samassa kuntoutumis-keskuksessa myös sen 5 vrk. Silloin kävelimme ulkonakin talon ympäri ja rannassa pari kertaa.

Olihan se silmiä avaava kokemus nähdä eri tavoin kuntoutuneita halvaantuneita ym. kuntoutettavia siellä. Nousi kiitosmieliala siitä, että omat jalkani ja käteni toimivat kutakuinkin moitteettomasti. Kuulo ja näkökin on tallella. Vaikka aikamoinen hatarapää olenkin, niin tulen toistaiseksi toimeen itsenäisesti kotona. Vähän tarvitsen apua mieheltäni aika ajoin sukkien jalkaan vetämisessä ja varpaankynsien leikkaamisessa. Mieheni myös muistuttaa, että otan lääkkeeni ajallaan.

Kuitenkin tunnen itseni vanhaksi ja raihnaiseksi. En pysty kävelemään reippaasti hengästymättä ja ilman että lonkat alkavat kipuilla. Ihailen nuorempien vaivatonta menoa kaupungilla, pitkillä askelilla reippaasti ja huolettomasti.
 
Suihkussa käynti on ponnistus, josta laistan mielelläni. Jaksan vaivoin riisuutua ja pestä itseäni ja varsinkin hiukseni - sekä viellä pukeutua. Koko operaatio on kuin tekisin isonkin urakan. Ennen se ei ole tuntunut missään ja sujui vaivattomasti.
 
No, kylpylähotelliloma oli kuitenkin näin jälkikäteen ajatellen hyvää vaihtelua arkeen. Mieliala on korkealla ja kottin oli kiva palata. Borta bra men hemma best. Oma koti kullan kallis.

perjantai 27. elokuuta 2010

Vaaka ja liikuntapäätös

Ostin Beurerin diagnoosivaa'an. Vaaka on varustettu innovatiivisella näytöllä, joka näyttää mittausarvot radiovälitteisesti jopa kahden metrin säteellä. Paino näytetään 100 gramman tarkkuudella. Vaa'assa on seuraavat diagnoositoiminnot, joita voi käyttää enimmillään 10 henkilöä.

* kehon painon mittaus

* kehon rasvaprosentin,

* nestepitoisuuden,

* lihaspitoisuuden

* luumassan sekä

* lepo- ja aktiviteettikulutuksen määritys.

Tallennustoiminnon ansiosta voi tarkastella kahden edellisen mittauksen arvoja.


Vaikka kihisen uteliaisuudesta tietää oman kehoni rasvaprosentti ymt. arvot, joita tuo vaaka mittaa, en ole rohjennut astua vaa'alle. Pelkään, että totuus on arvelujani kamalampi. Painoanikaan en ole voinut mitata pitkään aikaan, koska entinen vaakani näytöstä loppui lukemat. Sen vaa'an näyttöviisari teki yli kierroksen matkan punnitessani itseäni ja sitten vaaka valitti: "Error". Virhehän on siinä, että olen päästänyt painoni nousemaan lukemiin, joita vaakani ei voi mitata. No, uusi vaakani antaa n. 10 kg vielä lihota ennenkuin menee hajalle. Toivottavasti painoni ei tästä ennätyslukemasta nyt kuitenkaan enää nouse.

Minä nousen tietokoneeni ääreltä ja pyrin joka päivä voimistelemaan ja liikkumaan ainakin ½ tuntia. Alkusysäyksenä päätökselle menen kuntoutusmiskeskukseen viikoksi "lomalle" äitini kanssa. Äidille viikko on virikkeitä ihmisten ilmoilla poissa yksiönsä yksinäisyydestä. Minä aion käyttää hyväksi keskuksen kuntosalia ja uima-allasta. Näin alkakoon liikunnallinen syksyni.

maanantai 23. elokuuta 2010

Riippuvuuksista ja olemuksestani

Muutama yö meni hyvin nukkuen, mutta tänä yönä unet jäivät neljään tuntiin. Nyt ei nukuta. Luin Käsikädessä-lehteä. Siinä oli juttuja riippuvuuksista. Mietin, etten minä ole riippuvainen ainakaan alkoholista tai seksistä. Olenkohan oikeastaan mistään riippuvainen? Kaikkia juttuja en vielä ehtinyt lukea. Riippuvainen voi olla niin monesta asiasta mm. jo mainuttujen alkoholin ja seksistä riippuvuuden lisäksi riippuvuutta voivat aiheuttaa huumeet, lääkkeet, liikunta, yliuskonnollisuus, työ, ostaminen, syömishäriöt eli siis ruoka, pelit, valta, tietokoneet jne. Onhan noita. Peliriippuvuus liippaa läheltä, mutta en katso sen olevan minulla sairaalloista himoa, vaikka paljon aikaa käytänkin facebookin peleihin. Ei minulle tule vieroitusoireita, jos en pääsekään pelaamaan joka päivä. Voin pitää viikonkin lomaa poissa netistä.

Onneksi oloni ei ole enää lepattavan epämääräinen ja hiljaisen tuskainen niinkuin herätessäni puolilta öin. Menneet jo moneen kertaan puidut asiat ahdistivat mieltäni. Miten tästä eteenpäin? Kuinka saisin iloisemman ja huolettomamman otteen elämästä? Miksi olen aina niin vakava ja totinen?


Ystävilläni on minusta on varmaan aika kummallinen mielikuva. Miksei minulla ole oikein läheistä ystävää ollenkaan? En päästä ketään lähelleni. Suojaan sisintä sisimpääni kuin hengen hädässä. Pelkään, että sisimpääni haavoitetaan, jos paljastan sen. Pelkään kuolemaa. Henkistä kuolemaa. Että en enää hallitsisikaan itseäni vaan joku toinen määräisi, mitä olen. Omaa identiteettiäni suojelen – salaamalla sen monen kuorikerroksen alle. Olen kuin kaali. Mehevimmät ja raikkaimmat lehdet sisällä. Päältä jo nuhjaantunut ja likainen.

Vai olisinkohan sittenkin kuin kiivi. Karvainen pinta, vähän mehevää hedelmälihaa ja suurin osa siemenkiveä, jota ei voi syödä. No joo. En ala analysoimaan enempää olemustani. Tosiasia vain on, etten koe kenenkään minua todella ymmärtävän, koska en ole itseäni selittänyt kenellekään kovin paljastavalla tavalla. Ehkä joku terapeuteistani on saanut osatotuuksia selville, mutta minä kokonaisuudessaan on paljastamatta. Ja se lienee ihan OK ja parasta olla niin.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaa tänne blogiini. En haluaisi vatvoa itseäni enempää. Mutta en tiedä, mistä muustakaan kirjoittaisin. Kova halu olisi saada aikaan jotain kirjallista tuotosta, jolla olisi jotakin merkitystä jonkun toisen elämässä. Että joku toinen voisi sanoa(kirjoittaa) minun blogillani olleen positiivinen vaikutus hänen elämässään.

Tavoitteeni tähän mennessä on ollut vain hiukan paljastaa itseäni ja saada selville, mitä uskallan itsestäni kertoa maailmalle. Rohkeuttani ei voi ylistää –  mitään kovin paljastavaa en ole kertonutkaan.

tiistai 17. elokuuta 2010

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa rapisee vain näppäimet sormieni alla. On pimeää ja vähän väsyttää, mutta olo on sellainen, ettei nukkumisesta enää tule mitään. Tuli kerrattua blogeihini kirjoiteluja juttuja ja mieleni myllertää menneissä muistoissa, joita en nyt haluaisi muistella. Pitikin mennä lukemaan vanhaa blogiani...

No, aika aikaansa kutakin. Keskityn nykyisyyteen ja tähän hetkeen. Menneisyyden möröt olkoot piiloissaan - vielä. Ehkä niiden aika on joskus tulla vielä käsittelyyn, mutta tänä yönä en niitä kaipaa. On ollut koko kesän kohtalaisen hyvä olla. Masennus ei ole vaivannut, paniikkikohtauksia ei ole ollut, olen nukkunut kohtalaisen hyvin - ilman painajaisia. Siksi tämä nyt vähän huolestuttaa, että olen pikkutunneilla hereillä ja erehdyin vatvomaan menneitä mieleni mörköjä. Mikähän minut herätti keskellä yötä? Ai niin, nukahdin jo ennen klo 18 eilen illalla. Eihän sitä unta loputtomiin riitä.

Päivällä käytin äitiä sairaalan ihopoliklinikalla ja kuulokeskusksessa. Kävimme ruokakaupassa ja söimme yhdessä riisipiirakoita ja jäätelöä. Juttelimme niitä näitä. Väsyin. Äidin tapaaminen rasittaa minua henkisesti - aina. Jo se, että hänelle pitää puhua kovalla äänellä rasittaa minua. Hän ei ole tyytyväinen kuulolaitteeseensa. Hän saa puheesta selvää vain jos puhuu äänekkäästi suoraan hänen korvaansa - läheltä. Minä kun niin mielelläni pitäisin välimatkaa toiseen ainakin metrin verran.

Kerjäläistyttö tuli luokseni tänään kaupungilla, ojensi kippoa minulle puhuen kieltä, jota en ymmärtänyt. Kipossa oli kolikko rahaa. Tyttö hieroi toisella kädellä vatsaansa ja ojensi sitten kätensä ja hieraisi käsivarttani, katsoi vetoavasti ja ainoa sana jonka ymmärsin, oli "please". Puistelin päätäni ja sanoin suomeksi, etten ymmärrä mitä hän puhui. Kiusaannuin, kun hän toistamiseen hieraisi vasenta käsivarttani. Otsani meni varmaan ruttuun, koska tytön kasvoilla käväisi pelästynyt ilme. Hän otti askelen taapäin. Jäin miettimään, miksi en halunnut antaa tytölle kolikkoa, jota ilmeisimminkin pyysi. Olisi minulla ollut muutama kolikko kukkaron pohjalla.  Sitten mietin, miksi varsinkin se, että tyttö tuli puolen metrin päähän minusta ja kosketti kädellään minua, se ärsytti minua. Mikä siinä ärsytti? Kosketus oli kevyt ja tyttö oli kaunis. . .

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Helteessä ei jaksa muuta kuin löhötä



Emppu-kissan (kuvassa vasemmalla) silmänympärystulehdus on parantunut ja näin leppoisasti hän viettää hellepäiviään toisten kissojen kanssa. Vuoden vanhat kissanpojatkaan eivät jaksa riehua helteellä niinkuin aiemmin. Meillä on aika hiljaista väkeä nyt. Vain ruoka-aikaan taåahtuu jotain liikettä, muutoin reporankana sängyllä.

En minäkään ole jaksanut ryhtyä mihinkään fysiikkaani rasittavaan hommaan kuten esim. vaatekaapin järjestelemiseen. Vaatteet, jotka eivät mahdu päälle (ne kaapissa kutistuneet) olisi eroteltava pois hengareilta ja hyllyiltä, etteivät veisi tilaa vaatteilta, joita voin käyttää. Mutta HUH HUH ajatustakin, että nostelisin vaatepinoja paikasta toiseen tässä helteessä. Ei sitä jaksa. Antaa olla.



torstai 5. elokuuta 2010

Arkea

Nyt tuntuu elämä olevan ruodussa, kun blogikirjoittelu sujuu ja olen päässyt vähän jyvälle, missä mennään. Olen lueskellut seuraamiani blogeja ja kulkenut pienen matkaa kunkin seurassa. Se tuntuu merkitykselliseltä. Unohdin kesä-heinäkuussa kokonaan blogit eli blogipaasto nälkiinnytti mieleni. Siinä mielessä, että ajatukseni pyörivät vain omissa asioissani. Vaikka tapasin ystäviäni, jutut kulki oman navan ympärillä. Mutta kun taas olen lukenut blogejanne, tuntuu kuin ilma olisi raikastunut sateessa - noin henkisesti siis. Olen saanut uutta ajateltavaa ja uusia näkökulmia. Olisi kiva taas saada kommentteja teksteihini ja uutta ajateltavaa enemmänkin.

Aurinko meni pilveen ja näyttää kuin alkaisi sataa. Naapurit juttelevat kovaäänisesti avonaisen ikkunani alla. Asun toisessa kerroksessa. Pienten lasten äidit kokoontuvat penkille istumaan ja seuraamaan lastensa leikkejä hiekkalaatikolla ja kiipeilytelineellä. En aivan saa selvää, mistä he puhuvat - jotain kepeää - ja naureskelevat. On se hyvä, että heillä on toisensa. Saavat rupatella mukavia aikuisten kesken. Muutoinhan he ovat paljolti vain lastensa kanssa. Kotirouvat. Tekisi mieleni mennä rupattelemaan heidän kanssaan, mutta tunnen itseni ulkopuoliseksi, koska minulla ei ole tenavaa, jota vahtia.
 < huokaus >

Onneksi ei olekaan enää lasta, En minä jaksaisi olla vastuullinen vanhempi koko aikaa. Oman itseni hoitaminen ja mieheni huoltaminen riittää minulle. Me elämme toisillemme - tai oikeastaan ominemme. Vähän omissa maailmoissaan kumpikin. Mieheni tv-ruudun äärellä urheilua seuraten ja minä tuijottaen tietokoneen ruutua - milloin mitäkin lukien ja pelaten facebookin pelejä. Ruokailemme ja vietämme kahvitauot yhdessä. Siinä vaihdamme ne pari kolme asiaa, joita meillä on toisillemme sanottavaa.

Emppu-kissan tulehtunutta silmänympärystä hoidamme yhdessä. Mieheni pitää kissaa paikoillaan, kun minä puhdistan Betadinellä silmän ympäryksen ja laitan antibioottivoidetta. Kissa on onneton kauluri kaulassaan voiteen laiton jälkeen. Mutta muutoin se nuolisi voiteen pois. Jotta voide pääsee imeytymään ihoon, sen on pidettävä kauluria pari tuntia. On se aina niin helpottuneen ja kiitollisen näköinen, kun otan kaulurin pois kaulasta....

tiistai 3. elokuuta 2010

Kesä, ystävät ja koti sekä vähän raha-asioita

Kolmas kesäkuukausi meneillään. Olen kepeän pehmeänä helteestä. Olo on unelias ja auvoisa. Mikään ei vaivaa eikä mihinkään koske. Tämähän on miltei taivaallista. Heinäkuun valoisa ja kuuma aika on tehnyt tehtävänsä. Olen piristynyt, tosin laiskuuttani ei pirteyteni näy juuri muutoin kuin äänensävyssä, jolla puhun. Vai miten se pitäisi sanoa? Eihän äänensävy näy vaan kuuluu. . .

Viimeisimpään minusta otettuun valokuvaan olen onnistunut saamaan hymyä ilmeeseeni. Eikä se ole mikään tekohymy, vaan sisältä nouseva tunne. Oli kiva taas käydä hyvän ystäväni luona... Rupesin ajattelemaan ystäviäni:

Aiemmin vaivaantunutta ystäväsuhdettani kirjoittaessani arvelin, että meillä mielellään yöpyvä ystävä suuttuu, kun kieltäydyn ottamasta häntä yöksi. Ja niinhän siinä kävi. Hän SUUTTUI, ymmärsi väärin tekstiviestejäni eikä ole tullut ovellemme pariin kuukauteen. En tiedä, onko hän saanut asunnon ja niin yösijan tarve ei ole niin akuutti kuin kevätpakkasien aikaan. Kesällä tarkenee tosin autossakin ja teltassakin.

Kaksi muuta naisystävääni ovat ilahduttaneet minua vierailuillaan. Parhaan ystäväni pyoreitä vuosiakin juhlimme äskettäin. On se vaan hyvä, että on ystäviä, jotka tuovat elämään vaihtelua ja uusia tuulia.


Koskaan ei ole liikaa ystäviä, mutta kaikki ystävyyssuhteet eivät muodostu positiiviseksi kokemukseksi. Kaikkien kanssa hioudumme. Terävät kyynärpäät pyöristyvät, sanansa osaa vanhemmiten sovittaa paremmin ystäviensä kuulla. Odotan seuraavaa ystävän tapaamista. Jopa suuttuneen ystävän tapaamista. Mutta hän saa itse tehdä aloitteen meille tullakseen. En kutsu häntä kylään, ennenkuin itse täytän pyöreitä vuosia. Ehkäpä vietän synttärini ravintolassa niinkuin tänä vuonna pyöreitä vuosia täyttänyt ystäväni.

Kotini on linnani. Niin hyvässä kuin pahassa mielessä. En halua kotiini eripuraa tai suuttumusta herättäviä ihmisiä, vaikka he olisivat kuinka herttaisia minua kohtaan. Siinä mielessä haluan pitää kotini rauhan linnakkeena, vaikka se sitten saattaa muodostua kahlitsevaksi vankilaksi menevälle mielelleni. Olen kovin linnoittautunut kotiini. En paljoa liiku kodin ulkopuolella. Paniikkikohtausten pelko saa minut kaksi kertaa harkitsemaan, onko kotoa lähtö välttämätön. Voisiko asian hoitaa kotoa käsin esim. netissä. Niinpä vaateostokset teen pääosin netissä. Kenkiä en osta sovittamatta niitä jalkaani ja vain näkemällä kengät livenä ja kokeilemalla materiaalia saa tuntuman niistä. Joten kenkäkaupassa on käytävä. Onneksi en ole kenkäfriikki, jonka pitää saada yhä uusia kenkiä. Käytän kenkäni loppuun. Entiset kävelykenkäni kävelin puhki. Pohja alkoi rapista ja reikä kengänpohjassa aiheutti sukkien kastumiset lammikoissa. Ostin suomalaiset kävelykengät Carlsonilta. Sain 20% alennukseksen hinnasta, koska olen hankkinut Carlsonin asiakaskortin. Siltikin hinta vähän hirvitti minua ja Visa vinkui, koska tililleni tuleva raha ei ollut vielä pankkitililläni. Kädestä suuhun eläminen ei ole kivaa. Olisi helpottavaa tietää, että pankkitilillä on varaa. Mutta nyttemmin kaikki menee sen siliän tien, kun tuleekin. Säästöä ei jää. No, mitenkäs nyt tulin tähän. Kodista kaupanteon kautta pankkiasioihin... HMMhh!

Olisi parempi, että ulkoilisin tälläisena ihannepäivänä. Aurinko paistaa, mutta ei ole helle. Tuuleksii vähän. Mutta jokin pidättää minua sisällä. Jokin kahle. Kotini on linnani.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Elämä vie eteenpäin

Koko kesäkuu hurahti enkä muistanutkaan, että minulla täällä blogi. Ei ole ollut tarvetta kirjoitella tänne. Elämä on vienyt eteenpäin. Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa enemmän kuin aiemmin. Ja facebookin pelit vievät paljon aikaani ja ajatuksiani.

Olo on tuntunut toisaalta paremmalta kuin vuosikausiin, toisaalta jonkinlainen tyytymättömyys itää mielessäni. Tämä elämä, jota elän, ei ole sitä, mitä haluaisin. Mutta en minä tiedä, mitä minä haluaisin. Enemmän aikaa ystävien seurassa, läheisempää suhdetta mieheeni, matkustelua ja rantalomaa. Näitä tuli nyt ensiksi mieleeni. Ja huomaan, että toiveet leppoisammasta elämästä on toteutunut, Paniikkikohtauksia ei ole ollut pitkään aikaan ja ahdistuneisuuskin on miltei poissa. Vain kaupungille lähtiessä hieman vapisen entisestä muistista ja hiki nousee otsalle, kun pitäisi linja-autoon astua. Mutta yleisesti ottaen oloni on mukava, ei painostava - niinkuin vielä vuoden alussa.

Varmaankaan en ilman lääkitystä eläisi näin leppoisasti. Olen tyytynyt ajatukseen, että joudun lopun elämääni syömään mielialalääkkeitä. Ne ovat kuin kainalosauvat jalkansa katkaisseelle. Minun mieleni muserrettiin jo lapsena ja vaikka eheytymistä on tapahtunut, en koe olevani terve ja työkykyinen. Stressinsietokykyni on heikko ja itsetunto-ongelmat vaivaavat edelleen. Seksuaalinen elämäni on epätyydyttävää, mutta en tee yritystäkään pyrkiäkseni parempaan. Olen tyytynyt siihen, mitä se on. Tiedänhän, että minua rakastetaan, Mieheni osoittaa sen joka päivä suukottelemalla minua ja huolehtimalla arjen kulusta = käy ruokakaupassa, hoitaa kissojemme hiekka-astiat, maksaa laskuja, huolehtii, että syön ja otan lääkkeeni. Minä rakastan miestäni.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Toukokuu jo puolessa välin

Kylläpä tuo aika kiitää. Melkein kuukausi enkä ole käynyt blogissani. Nyt täytyy hillitä facebookin pelien peluuhimoa ja ajatella muutakin kuin pelitasoja ja pistemääriä, joita on saavuttanut. Kesäkin on tullut ja aurinko paistaa hellelukemissa. Ei kai enää tule takatalvea? Talvitakit eteisen naulakossa vielä.

Olisi kai pantava pyykkikoneeseen jo talvitakit ja kuivatuksen jälkeen kellarikomeroon. Vai tarvitaanko niitä ensi kesänä? Joku ennusti kylmää kesää. Mutta tuskin talvitakkeja tarvitaan.

Menen lukemaan talvella seuraamiani blogeja ja jatkan sitten . . . tänään en marise. Olo on kutakuinkin OK.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Marinaa

Päivä toisensa jälkeen menee minun saamatta juuri mitään aikaan - ellei Facebookin pelien edistymistä lasketa. Olen jotenkin jumiutunut ja ajatukseni eivät oikein lennä niinkuin ennen. Tiedän, minun pitäisi ulkoilla ja liikkua, että pysyisin kunnossa ja ajatuksenikin pysyisivät kirkkaina mielessäni. Mutta en jaksa välittää. Kävely ei suju ilman polvi- ja selkäkipuja ylipainoni takia. Enkä ole jaksanut paneutua painonhallintaan millään tavoin. En syö paljon, sillä ruoka ei oikeastaan maistu. Olen kyllästynyt valmisruokiin. Enää kaali-, bataatti- ja makaronilaatikko maistuvat. Niin ja porkkanalaatikko. Niitä syön vuoronperään ja joskus lohikeittoa. Aamulla Weetabixiä maidon ja mansikkahillon kera. Illalla voileipää, kalkkunaleikkeleitä ja maitoa. Näillä olen siis lihonnut viidessä kuukaudessa useita kiloja. Numeron 54 vaatteet ovat tiukkoja. Ystävän häihin oli ostettava puku kokoa 56. Mutta minä häpeän kokoani. En ole varma, menenkö häihin ollenkaan. En kehtaa näyttäytyä siellä hoikkien nuorten seassa kaikkine kiloineni. Enkä muutenkaan ole juhlatuulella. Masentaa. Väsyttää. Paleltaa. Nyt en osaa muuta kuin marista elämästäni, josta en nauti. Ystäviä ei tee mieli tavata. Olen sellaisessa antisosiaalisessa tilassa, jossa viihdyn yksin kirjojen ja lehtien parissa sekä pelejä pelaten. Ketään en mieli tavata. Miestäni näen, kun istumme aamiais- tai kahvipöytään yhdessä. Mutta rupattelu ei suju. Hiljaisina syömme ja juomme. Kiitämme. En tiedä mistä. Varmaan siitä, kun saimme taas "jokapäiväisen leipämme".

 Olen pahoillani, jos tällä marinalla ärsytin jotakuta. Mutta omalla vastuullanne olette tämän lukeneet. Tiedossa ei ole parempaa näkyvissä. Voitte lopettaa tähän, ellette halua negatiivista ajatteluani seurata. Minäkin vaikenen nyt, kunnes taas on pakko antaa itsestään elonmerkkejä ympäristöön.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Muistelua

Pääsiäinen meni ohi sitä suuremmin juhlimatta. En jaksanut ajatellakaan, että vaihtaisin joulunpunaiset verhot keittiön ikkunasta keväisempään sävyyn. Pääsiäiskoristeita on laatikollinen keittiön kaapin ylähyllyllä. Mutta saivat tiput ja puput olla siellä. En kaivanut niitä esiin. Luin Raamatusta pääsiäiskertomuksen kaikista evankeliumeista. Mutta jostakin syystä tänä vuonna kertomus ei sykähdyttänyt mieltäni. Pääsiäisiloa ei tullut Vapahtajan ylösnousemuspäivänä.

On kurjaa olla näin "tunteeton" ja mieli latteana. Lääkkeetkö tämän tekee? Mikään ei suuremmin ilahduta. Ei mikään, mikä aikaisemmin on nostanut mielialaa hilpeyteen asti. Mutta eipä ole pahemmin ahdistanutkaan.

Vain kaksi kertaa olen saanut paniikkikohtauksen viimeisen kolmen kuukauden aikana. Viimeksi tiistaina 6.4. kun valmistauduin viemään äitiäni sairaalan röntgeniin. Hiuksia laittaessani tuli yhtäkkiä kuuma. Hikoilin pisaroita otsalle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Rintaan koski ja otin sekä rauhoittavan että aspiriinin. Join vettä ja sanoin ääneen, ettei vielä ole mikään kiire lähteä, kunhan menen taksilla äidin luo. Bussimatkaa en voinut ajatellakaan. Itseasiassa minun olisi ollut pakko mennä kahdella bussilla, koska suoraan meiltä äidin kaupunginosaan ei pääse. On mentävä kaupungin keskustan kautta, siellä vaihdettava bussia, odoteltava jne. Olen niin monta kertaa ahdistunut linja-autossa, että en mielelläni mene siihen autoon. Joskus vain on pakko. Rauhoituin varttitunnissa ja tilasin taksin. Onneksi sairaalassa meni kaikki hyvin. Taksikuski oli kohtelias ja reissu tuli tehtyä.

Ihanaa, kun pakkasjakso on takanapäin. Tosin maisemat eivät ole enää niin komeat kuin olivat kuurassa ja pakkaslumen peitossa. Odotan kevättä ja kesää. Linnunlaulua pihakoivussa ja perhosia takapihan nurmikolla. Kissanpennut ovat alkaneet mouruta ja naukuilla. Niillä on jo kevättä rinnassa ja ne kulkevat rauhattomina paikasta toiseen. Hormonit hyrräävät eivätkä kissat saa kylläkseen astua toisiaan - poikakissat vasta vähän yli 9 kuukauden ikäisiä. Nopeasti pienistä pennuista kasvoi aikuisen kokoiset kissat. Miten viime syksy menikään, kun minulle en muista mitään siitä? Pitänee lukea blogiani, että muistuisi mieleen.

Kohokohta vuoden aikana (mikä on jäänyt mieleeni) oli kissanpentujen hakumatka naapurikunnan löytöeläinsuojasta. Oli sopivan pilvipuotainen päivä ajella pikkuautossa. Eläinsuojan omistaja oli mukava nainen ja ystäväni, joka ajoi autoa, oli hyvällä tuulella. Itsekin olin pirteässä kunnossa ja innostunut uusista kissoista.



Tietokoneen monitoimilaite on suosittu oleskelupaikka.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Sateinen päivä



Sataa lotisee vettä ja hanget sulavat kohisten. Pian pihanurmikolla lehahtelevat perhoset ja pääskyset. Sitä odotan - kesää - ja kärpäsiä linnuille syötäväksi. No vielä sitä kesää saa pari kuukautta odotella. Toukokuussakin voi olla kylmiä päiviä ja lumisateita - ainakin näillä leveysasteilla, jossa elelen.

Muistan kesäkuun alkupäivän, jolloin satoi lunta! Mutta se suli pois samana päivänä.

Verhon takaa katseltuna vesisadekin on kaunista. Pisarat puitten oksilla kimmeltävät päivänvalossa. Mutta en suin surminkaan lähtisi tuonne ulos nyt. Onneksi ei ole pakko lähteä minnekään. Mikäpä olisi ikävämpää kuin tuulen pieksämä kylmä vesisade päin kasvoja?

Sateisena päivänä on ihana kääriytyä huopaan tv-tuoliin, lukea kirjaa ja mutustella suklaata. Kissatkin tykkäävät lojua huovan päällä - ja mikä mukavampaa kuin kehräävä kissa kainalossa.

Meidän kissanpennut ovat kasvaneet aikuisen kissan kokoisiksi - kookkaiksi aikuisiksi kissoiksi ja niillä on sellaisia elkeitä, että pian ne viedään leikattavaksi. Varsinkin mustalla Täplällä hormonit hyrräävät aika tavalla ja Timi joutuu sen astumaksi vähän väliä. Joskus Timi panee hanttiin, mutta useimmiten se antaa Täplän touhuta niskassaan kiinni. Toisinaan Täplä astuu Timiä, vaikka Timi on selällään. Täplä leipoo Timin vatsaa...jne.

On hiljaista. Kerrostalomme väki nukkuu pitkään tänä sateisena aamuna. Vain minäkö täällä huuhailen tietokoneen kimpussa. Aamuvirkku illan torkku. Mieheni kävi syömässä aamiaisen ja juomassa kahvia. Hänkin nukkuu taas - aamupäivän unia. Sammutin kirkasvalolampun ja jatkan kirjoittamista pöytälampun valossa. Päivä on niin hämärä, ettei ilman valoa näe kunnolla näppäimiä. En osaa kirjoittaa ihan sokkona. H:t ja J:t tarkistan katseella, että varmasti näppäilen oikean kirjaimen. Kirjoittamiseni on aika hidasta. Mietin, mitä kirjoittaa, miten kirjoittaa ja hylkään suurimman osan ajatuksistani sopimattomina tänne. Olen ehkä liian kriittinen. Olisi vapauttavaa voida kirjoittaa kaikki ajatuksensa ulos. Mutta mitä siitä sitten seuraa? Se pelottaa. Tämän pelon vallassa olen elänyt ikäni. Jo lapsuuden kodissani opin salaamaan tiettyjä asioita, joista ei saanut puhua kellekään. On ollut raskasta kantaa salaisuuksia mukanaan koko ikänsä. Onneksi terapeuteille olen voinut osan salaisuuskuormasta kantaa.

Menen juomaan toisen kupin kahvia ... Mukavaa kesäaikaa teille kaikille, lukijani!

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Aurinkoisia päiviä verhon takana

Aurinkoisia päiviä katselen verhojen takaa. Tänään ajoin taksilla hammaslääkäriin ja takaisin kotiinpäin lähikaupan nurkille. Noin 500 metriä kävelin kaupasta kotiin. On onnittelujen paikka. Läksin ulos! Kävelin ulkona! Kuinka pitkään olenkaan ollut vain sisällä kotona. Huomasin, että jalkojeni lihakset ovat jäykät. Kävelyni oli köpöttelyä. Minusta on tullut vanhus ennen aikojaan. Notkeus on poissa. Lihasvoima vähentynyt. Selkä kipuilee seistessä.

Mitenkähän sitä saisi itsensä kävelylle joka päivä, ettei aivan tönköksi jäykistyisi?

Väliaikainen paikka on hampaassani kesäkuulle asti, jolloin murtuneen hampaan tilalle saan uuden hampaankruunun. Onneksi ei tarvitse enää pidätellä hymyään. Hampaaton hymy ei ole kaunis. Tosin aika vähän minä hymyilen nykyään. Olen yrittänyt itselleni hymyillä ja katsoa, millaisen hymyn saan aikaan, mutta en ole tyytyväinen peilin kertomaan. Silmäluomet repsottavat surullisesti kuin itkeneellä ja kasvojeni ilme on raskas. Ihan kuin murheen murtamalla äidillänikin. Mutta äidin hymyssä on valoa ja eloa. Hänen hampaansa ovat tasaiset ja siistit. Minun hampaani rivistö on epätasainen ja etuhampaiden välissä on ruma väli. No pieniä nämä murheet ovat.

Tosiasiassa minulla on hyvin, kun on sentään omat hampaat, joitakin poisotettuja ja yhtä hammasimplanttia lukuunottamatta. Voin syödä mitä tahansa suomalaista ruokaa, kunhan ei tarvitse Tampereen mustaa makkaraa järsiä eikä sian maksaa ym. sisäelimiä maistella. Punaista lihaa vältän jos suinkin mahdollista. Mieluummin syön lohta ja kalkkunaa.

Välimeren maiden ruokavalio minua kiinnostaa. Paljon kasviksia ja hedelmiä sekä punaviiniä.

Ei minun pitänyt syömisistäni ruveta kirjoittamaan. Mutta mikäs muu olisi henkilökohtaista, mutta vaaraton aihe. Jos synkkiä mietteitään alkaa kirjoittelemaan, on positiivisen ajattelun kannattajat kimpussa ja tulee olo, että tulipas taas oltua yx mörrimöykky.

Olo on itseasiassa aika hyvä. Ei ahdista ja masennus on siedettävällä tasolla. Pystyn toimimaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Keskittymiskyky on ok. Kirkasvalolamppua polttelen aamupäivällä tietokoneen äärellä istuessani. Tosin päivät ovat kirkastuneet parissa kuukaudessa, niin että ulkovalo on kirkkaampaa kuin lamppuni. Auringonpaiste oikein häikäisee silmiäni illalla, kun se klo 16 aikaan paistaa tietokonenurkkaukseeni. Keskitalvella aurinko laski naapuritalon taakse eikä paistanut kirjastooni koskaan.


Tässä se on: lempipaikkani. Tässä istun päivät pitkät ja unelmoin Ison Valtameren pienestä saaresta, jonne voisin mennä ottamaan aurinkoa ja uida turkoosissa vedessä. Yöpyisin viidentähden hotellibungaloussa. Kokkina olisi kreikkalainen David ja hierontapalveluja saisi niin usein kuin siltä tuntuu, että lihakset ovat kireällä. Suomalainen ja turkkilainen saunaosasto olisi sinisillä laatoilla päällystetty. Poreallas aina käytettävissä. Huonepalvelu moitteetonta ja siistiä... Saahan sitä unelmoida!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Mökkihöperyyden syövereissä

Yön hiljaisuudessa on mahdoton paeta ajatuksiaan, kun ei enää jaksa keskittyä Facebookin peleihin, ei voi puuhailla mitään, mikä aiheuttaa melua, kolinaa tai yleensäkään jotain ääntä; ajattelin esim. siivousta tai tiskausta, laatikoiden ja kaappien järjestelemistä yms. jotka ovat työlistallani. Yöllä on kummallisen hiljaista, että ihan korviin koskee, kun ainoa ääni on sormien näppäimistöllä aikaansaama naputus, joka ei kuulu paria metriä kauemmas.

Olen istunut koko päivän tietokoneen äärellä. Mikään muu ei kiinnosta kuin Facebookin pelit, (jäätelön syönti) ja paljonko tililläni on rahaa laittaa pelaamiseen. Elän jonkinlaisessa tyhjiössä, jota täyttääkseni keskityn pelien luomiseen ja suunnitteluun ja Facebookin nettituttavat luovat illuusion yhteydestä ihmisiin. Olen mökkiytynyt ja jäykistynyt kirjastooni tietokoneeni äärelle enkä enää edes ulos lähde, ellei ole pakko. Äidin juoksevat asiat on hoidettava, postissa käytävä, ruokakauppa- ja apteekkiasiat olen jättänyt mieheni hoitoon. Minusta on tullut erakko. Pidän yhteyttä ystäviini vain satunnaisilla sähköposti- ja tekstiviesteillä. Olen soittanut puhelimella vain äidilleni ja äidin pyynnöstä kiitospuhelun serkulleni. Seuraavaksi tulee varmaan pienin puhelinlasku vuosiin.

Mieleeni tulee muistoja menneisyydestä. Ikäviä kokemuksia, joita puran toiseen blogiini. Tänne en niitä kirjoita. En osaa enää kirjoittaa mitään tähän blogiin, koska olen tullut antaneeksi tämän liian monien tuttujen tietoon. Tämä on liian julkinen paikka. Miten blogin saa salasanan taakse? Etsin ohjetta, katselin asetuksia enkä keksinyt keinoa, miten se tehdään. Ehkä on vain poistettava tämä blogi netistä ja jatkettava toisaalla. . .


Menen oikomaan selkääni ja yritän rentoutua niinkuin kissani . . .

(klikkaa kuva suuremmaksi)

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Reporankana uupumuksesta

Fysiologi-urheiluhierojani sanoi, että kun saisin painoa alas, se helpottaisi selkäkipujani huomattavasti. Kolme kertaa kävin hänen käsittelyssään: ultraäänisyvälämpöä lanneselän-ristiselän lihaksille, TNS-sähkökipuhoito, selän ja pakaroiden hieronta sekä ohjeita selkä- ja vatsalihasten voiman lisäämiseen, venyttelyyn ja lepoasentoihin. Ystäväni antoi 100 euron lahjakortin, joten halvalla sain hyvää hoitoa 3 kertaa. Tuli tarpeeseen.

Nyt kun innostus voimistelemiseen syttyisi ja saisin vatsa- ja selkälihakseni vahvistumaan, kun tulisi lähdettyä vesijuoksemaan ainakin kerran viikossa, niin ehkä sitten laihtuisin. Ruokavaliolla en ole saanut kiloakaan tippumaan. Liikuntakärpäsen puraisu olisi ratkaisu ongelmaan.

Istun päivät pitkät tietokoneeni äärellä. En edes ulkona kävelyä ole harrastanut. Minun on pakotettava itseni ulko-ovesta ulos, että yleensä saan itseni edes pankki- ja apteekkiasioille kaupungille. Ja kilometrin kävely kaupungilla väsyttää minut uuvuksiin. Makaan reporankana reissun jälkeen. En saa liikunnasta mitään iloa, vain kipeän selän ja uupumuksen.

Tietokonepeleistä saan iloa ja ne kiinnostavat minua, varsinkin Facebookin maatila-, kaupunki-, paratiisisaari- ja akvaariopelit unohtamatta puutarhapeliä, jossa saa laittaa luovuutensa valloilleen, miten käsillä olevista kukista yms. saa aikaan puutarhan.

Minun aikaansaamani tekele on tällainen (klikkaa kuva suuremmaksi):

 
Keskeneräistä työtä ei pitäisi arvioida, mutta puutarha tulee tuskin koskaan valmiiksi. Kukat kuihtuvat ja rikkaruohot kasvavat. Puutarhassa on aina jotain tekemistä. Olisipa piha, jonne pääsisi oikeiden kukkien kanssa touhuamaan!


sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Lannistunut ylipainoinen

Sairaalloinen liikalihavuus on ollut tosiasia kohdallani jo pitkään. En yrityksistä huolimatta laihdu, vaan painoa näyttää kertyvän vain lisää. Ipillä on blogissaan Miekuvitusmatka tulevaisuuteen mielenkiintoinen postaus lihavuudesta ja halusta laihtua. Ehkä minäkin pidän läskejäni suojakertoimena ympärilläni enkä alitajuisesti HALUA laihtua. Siksiköhän laihdutusyritykset ovat yksi toisensa jälkeen lopahtaneet ja olleet tuloksettomia?

Olen kutakuinkin luopunut laihdutusyrityksistä, vaikka luenkin kirjoja elämäntaparemonteista ja arjen pienistä valinnoista. Parhaillaan olen alkanut lukea Hanna Partasen Kyytiä kiloille -kirjaa. Kirjan takakannessa lukee optimistisesti: "Hanna Partasen KYYTIÄ KILOILLE auttaa saavuttamaan ja säilyttämään ihannepainon ja hyvän olon. Onnistumisen avaimina ovat motivaatio, tietoisuus omista ruokatottumuksista sekä arjen pienet valinnat."

MOTIVAATIO taitaa olla minulta hukassa. Olen lannistunut ja miltei luopunut yrittämästä painonpudotusta. En syö paljoa ja elimistöni on kai säästöliekillä. Partasen kirjassa kiinnostaa minua erityisesti aihe, kuinka vauhdittaa säästöliekille mennyttä aineenvaihduntaa teho-ohjelmilla. Olen silmäillyt kirjaa siltä osin. Yksi lause pisti silmääni: Liian vähärasvainen ruokavalio saattaa olla yksi säästöliekin laukaisevista tekijöistä. Ja toinen ajatus kirjan loppupuolelta: "Kultainen keskitie tuo elämäntapamuutoksissa parhaan lopputuloksen: Vältät säästöliekki-ilmiön, ylimääräisen stressin ja saat onnistumisen kokemuksia. Pienillä muutoksilla syntyy tulosta, vaikkakin hitaammin kuin ihmedieeteillä, mutta taatusti pysyvämmin. Jokainen ylipainoinen olisi tyytyväinen edes viiden kilon pudotukseen vuoden aikana, kunhan kilot pysyisivät poissa. Ilouutinen onkin se, että jo pieni muutos painossa tekee terveydelle hyvää ja alentaa merkittävästi riskiä sairastua useimpiin kansansairauksistamme."

Ei paljon ilahduta tuo pienten muutosten ideakaan, sillä minulla menisi toista kymmentä vuotta laihtua ihannepainoon vauhdilla viisi kiloa vuodessa - niin paljon noita ylikiloja on kertynyt.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Enten tenten

Enten tenten
teelikamenten -

onneemme luottaen
kuoleman kehässä
seisomme kiltit
tytöt ja piltit
vanhat ja nuoret
seisomme tovin
kuolema kovin
ei pidä kiirettä -

hissun kissun
vaalupavissun -

hei, keneen sormi
luiseva koski,
kalpenee poski,
ystäväs parhain
väistyy jo varhain,
piiristä poistuu
vaan yhä toistuu
leikissä lasku
loputtomasti
hoputtomasti -

osikon, tosikon,
viskon, vosikon -

raikuvin riimein
kunnes sun viimein
sormi se kohtaa,
jonosta johtaa
pelistä poistain
toisille toistain:

enten tenten,
teelikamenten...

V.A.Koskenniemi


Eilen luulin, että minun aikani on tullut poistua pelistä. Rintaan koski. Kivi painoi sydäntä vihloen kaihertaen. Tuli jo mieleen soittaa puhelinnumeroon 112, mutta ajattelin, että meneehän se ohi niinkuin ennenkin on mennyt parissakymmenessä minuutissa. Menin sanomaan miehelleni, että rintaan koskoo. Istuin olohuoneen sohvalla viisi minuuttia ja hain puhelimeni kirjastosta soittaakseni hätäpuhelun. Mutta sitten se jo hellitti. Kipu hiipui hiljalleen. Viimeiset tuikkaukset ja painon tunne, puristava olo häipyivät olemattomiin. Huokaisin helpotuksesta. Mutta huoli jäi kaikertamaan. Onko sydämessäni vikaa? Kuolenko sydänkohtaukseen niinkuin veljeni viime keväällä? Miten mieheni käy, jos minä poistun maisemista? Kuka hoitaa äidin juoksevat asiat sitten ja käy kaupassa hänen kanssaan?

torstai 11. helmikuuta 2010

Kuivahtanut kukka

Unet loppuivat lyhyeen tänä yönä. Kumma kun ei väsytä, vaikka nukuin vain noin 4 tuntia. Selkä kipuilee. Lääkäri sanoi röntgenkuvissa näkyvän kulumaa ja kahden alimmaisen selkänivelen kohdalla nikamien välilevyn rappeuma. Tää on sitten loppuiän vaiva tiedän ennestään. Fysioterapiaan on mentävä opettelemaan selän voimistelua ja josko hänellä olisi jokin hoito kipuun.

Tekisi mieleni kirjoittaa mielialastani, mutta olen jotenkin sanaton enkä oikein löydä käsitteitä kuvaamaan heppoista oloani. En koe olevani vahvasti tässä ja nyt, vaan mieleni lepattaa kuin perhonen yöllä valolampun ympärillä osaamatta lentää pois sen valopiiristä. Tämä on hengellinen ongelmatila. Kaipaan syvällisempää kokemusta Jumalan rakkaudesta. Minua paleltaa henkisesti ja hengellisesti olen kuivahtanut kukka, vailla kastelua.

Menen lukemaan Raamattua, josko sieltä löytyisi sanat, jae ajatuksia, jotka elvyttäisivät kuivan kukan kasvamaan ja kukoistamaan. Yön hiljaisuudessa on hyvä miettiä hengellisiä asioita, rukoilla ja olla yhteydessä Jumalaan.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Lauhempaa

"Päivä kerrallaan riittää...hiljaisuudessa piilossa maailmalta kaikki alkaa uudelleen.-- Ei saa periksi antaa, vaikka ilta viilenee.---" Kuuntelen radio Deitä. Yritän olla huolestumasta tulevista päivistä, jolloin aina kovemmilla pakkasilla on odotettavissa autossa-asuva tuttu yöpymään luonamme. Arvatkaa voinko sanoa, että älä tule nyt meille, nyt ei sovi. Lähimmäisenrakkauttani koetellaan. No tänään hän ei kai tule meille. On pakkasta vain -7°C. Enkä ole hänen ainoa tuttunsa, jonka luokse hän pyrkii...

Pienituloisilla asunnottomilla on vaikeaa. Se on myönnettävä. Ellei ole vuokratakuuta maksaa vuokrasopimusta tehdessä, on jäätävä nuolemaan näppejään, sillä sosku ei maksa vuokratakuuta. Asunnoton ei saa asumistukeakaan.

Tuli kamala olo, kun mieheni läksi ulos kertomatta, minne hän menee. Olisin aika onneton, jos hän jättäisi minut. Mistä tämä orpoudentunne tuli? Eksisteliaalinen yksinäisyydenkokemus. Radio Dei pauhaa rokkisävelmiä, joiden sävelkuvioista en pidä, mutta kuuntelen sanoituksia.

Ulko-ovi kolahti. Mieheni tuli sisälle. "Missä sinä kävit?", kysyin häneltä. "Apteekissa", hän vastasi. Sananvaihtomme on niukkaa. Mutta ilonläike sisimmässäni on todella hurmaava. Ei hän ole minua jättämässä. Miksi niin luulisinkaan? Ei ole mitään syytä olettaa, että suhteemme lopahtaisi. Päivästä toiseen elämme pikkuhissukseen yhteistä elämäämme turhia sanoja sanomatta - suukotellen. Nukumme yömme vierekkäin parivuoteellamme ja syömme yhteisiä aterioita keittiössä. Katselemme eri kanavia omista televisioistamme. Hän urheilua, minä dokumentteja ja Kauniit ja Rohkeat.

Elämä on kaunista kun sen oikein oivaltaa. Ainakin meidän elämämme on sitä: ystävällisyyttä, lempeyttä ja huolenpitoa. Olen onnellinen.

sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Vaivautunutta ystävyyttä

Ystäväni on ollut nyt useita öitä luonamme. Viime yön hän oli toisen ystävänsä luona, mutta tulee 2 kg:n lohen kanssa lounasta tekemään meille tänään. En osaa olla vapaa hänen seurassaan. Jännitän jotakin ja olen varautunut. Toivottavasti hän saa takuuvuokraan rahat bankista, että voi huomenna vuokrata hänelle varatun kämpän. Hänen tavaransa ovat pikkuautossa. Hän ei ole kerännyt maallista omaisuutta niinkuin minä, jolla on muuttokuorma jo kirjoja. Montasataa kirjaa. Lisäksi huonekalut, televisio, tietokone, kaksi kaapillista vaatteita ym.ym. Enpä haluaisi juuri nyt muuttaa minnekään. Olen elämäni aikana muuttanut monen monituista kertaa ja tiedän, kuinka rasittavaa se on. Koko elämä on sekaisin, kunnes on saanut purettua ja järjesteltyä tavaransa uuteen kotiin.

En ole nukkunut kovin hyvin viime öinä. Vaikkei ystävä ole häirinnyt ulkoisesti, niin sisäisesti olen varuillani koko ajan, kun hän on meillä. En käsitä, mitä pelkään, mitä odotan tapahtuvan... On vain vaivautunut olo. Näin ei ole ollut ennen. En ymmärrä, miksi nyt on kovin vaikea olla hänen kanssaan. Huokaan helpotuksesta, kun hän ilmoittaa saaneensa kotinsa avaimet käteensä.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Vieras eli ystävä

Hiljaisen varovainen kellonkilahdus ulko-ovella ja sisään tuli hiljainen naisystäväni. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että tuskin saan selvää, mitä hän kertoo. Joudun usein tarkentamaan, kuulinko oikein. Mutta ei sitä jaksa tunnista toiseen. Kun hän jää katsomaan lehteä, menen tietokoneeni ääreen ja pelaan Facebookin maatilapeliä. Se on ehkä epäkohteliasta vierasta kohtaan. Mutta en nyt jaksa olla korrekti ja hyvä emäntä. Tarjosin hänelle kahvit ja iltapalaa. Ja kun hän ei ollut sittenkään lähdössä pois, kun mieheni meni nukkumaan, petasin hänelle nukkumapaikan olohuoneen lattialle patjalle. Menin itsekin nukkumaan.

Vieraani oli valvoskellut, koska kissat olivat leikkineet hänen ympärillään. Minä nukuin ihmeen hyvin melkein 10 tuntia. Vieraani ja mieheni nukkuivat vielä, kun heräsin ja menin taas pelaamaan tietokoneelle kirjastoon.

Olen varautunut ja jännittynyt. Pelkään, että jotain menee pieleen suhteessa naisystävääni eli vieraaseeni. Minulla on paha aavistus, että hän suuttuu, kun ilmoitan, etten halua hänen jäävän toiseksi yöksi meille.

En vain jaksa vieraita, en edes kymmenien vuosien vanhaa ystävää... Huomaan erakoituneeni niin, että viihdyn paremmin yksin kuin hiljaisen ystävän kanssa. Miten sen sanoisin loukkaamatta häntä, etten halua majoittaa häntä toiseksi yöksi?

Huomaan, että niskahartialihakseni ovat jännittyneet. Kurkkua kuristaa. Ahdistaa. Voin pahoin henkisesti. Oksentaisin, jos se auttaisi...

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Arkea

Ei mitään uutta auringon alla, elämäni kuluu pikkuhissukseen päivä toisensa jälkeen samaa rataa. Pitkien yöunien jälkeen aamulla luen sähköpostini, käyn nettiyhteisössä, jonka ylläpitäjä olen. Kirjoitan yhteisöön tervehdykseni. Luen viestejä yhteisössä. Syön aamiaisen ja juon aamukahvin. Luen blogeja. Seuraan pariakymmentä säännöllisesti ja toisen mokoman epäsäännöllisesti. Pelaan Facebookin pelejä. Lounaan jälkeen otan toisinaan päiväunet. Klo 14 aikoihin juon iltapäiväkahvit. ... ÄSH !!! Ette te ole tästä kiinnostunut.

Elämäni on tasaista taapertamista. Suurimmat tunteet ja sisimmät ailahdukset eivät pääse päivätajuntaani. Syön säännöllisesti Temestaa ja se varmaan tekee olosta jotenkin välinpitämättömän. Vai oiskohan depressio edelleen, joka himmentää kaikki huippukokemukset. Mistään en kunnolla ilostu ja surukin on paketissa jossain mieleni pohjalla. Se ei astu päivätietoisuuteeni. Olen jonkinlainen muumio. Tietokoneen äärelle juuttunut zombie, elävä kuollut. Rauhoittavilla lääkkeillä muumioitu sielu paketissa. Enkä edes halua nyt mitään muuta kuin olla rauhassa, kotini hiljaisuudessa.

Viesti tuttavalta kyllä ilahduttaa minua. Ystävän Skype-puhelu elvyttää minut tarinoimaan kissojeni tempauksista. Viimeksi Täplä keksi nousta liesituulettimen katolle ja pudotella maustepurkkejä hyllyltä alas. Se varmaan tuumi pienessä päässään, että kun näitä ei kukaan tarvitse, otan ne leikkikaluiksi lattialle. Eilen oli leivinjauhepurkki pudottuaan auennut ja keittiön matolla oli valkoinen vana jauhetta, joka oli levinnyt matolle purkin pyöriessä eteenpäin - varmaan kissankäpälien avustuksella. Heräsin katsomaan tuhoa, kun kissa aivasteli rajusti monta kertaa. Huokaisin helpotuksesta, kun kyseessä ei ollut kissaflunssa vaan leivinjauhe. Imuroin jauhot pois matolta. Siinä vaiheessa kissanpentu oli jo suunnittelemassa uusia seikkailuja asunnossamme.

torstai 14. tammikuuta 2010

Mitäänsanomatonta löpinää



Unet loppuivat pikkutunneilla enkä sitten jaksanut pyöriskellä sängyssäni, vaan tulin nettiin. Ensin pelasin Naamakirjan maatila- ym. pelejä. Sitten kirjoitin päiväkirjaa omaan tiedostoonsa, kunnes mielessäni ikävästi pyörivät ajatukset lakkasivat kuljeskelemasta tajuntani pohjalla.

Nyt on olo seesteinen, mutta hiukan nuutunut ja väsynyt. Voisin mennä nukkumaan takaisin peiton alle, mutta sitten menisi vuorokausirytmi ihan sekaisin. Siitä taas ei hyvä seuraa. On se niin monesti koettu. En tiedä, miten kolmivuorotöissä käyvät ihmiset selviävät. Minulta menee koko elämä ihan sekaisin, ellen nuku öisin.

Ukkokulta heräsi ja hän laittanee kahvin tippumaan. Siitä on hyvä aloittaa tämän päivän askareet.




Ps. Tervetuloa Noora lukijakseni !

.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Talven lumoa




Tänään, sunnuntaina 10.1.10 ikkunani maisema on yhtä hyytävän kylmän näköinen kuin eilenkin, vaikka ulkona on nyt -10°C pakkasta ja aurinko pilkahti pilven raosta ja valaisi kaukana olevaa mäkeä.

Sininen hetki





Talven lumia ja sinistä pakkasta. HRRR! Minua kylmää katsellessani ikkunastani maisemaa, joka lumoaa minut. Mutta en todellakaan halunnut ulkoilemaan -20°C asteen pakkaseen eilen, lauantaina 9.1.2010.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Uutta Vuotta 2010 ajatellen

Uuden Vuoden alussa on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Sana "LUPAUS" on jotenkin liian velvoittava ja juhlava. Puhuisin mieluummin suunnitelmista ja toiveista, joita minulla on uutta vuotta ajatellen.

Tosin en ole vielä tänään sunnuntaina 3.1.-10 suunnitellut mitään mullistavaa täksi vuodeksi ja toiveeni ovat niin moneen kertaan rauenneet ja unohtuneet monen vuoden aikana, koska olen lannistunut vuoden mittaan niin, etten ole jaksanut pitää kiinni toiveistani. En uskalla esittää yhtään toivetta. Pelkään pettyväni taas.

Suunnitelmissa on jatkaa painonhallintaa - tosimielellä. Viime vuonna en oikein jaksanut ottautua asiaan ja tulos on +5 kg lisäpainoa. Pikkuhiljaa se on saatava pois ja toiset 5 kiloa lisää jne.

Parisuhteen eteen vois`tehdä jotain, niin ettei ihminen vierelläni tuntuisi samantekevältä ja tylsältä. Ongelma on varmaan tämä masentuneisuuteni, josta en ole parantunut. En oikein innostu mistään. Mitä nyt joulukuussa Facebookin maatilapeleistä...

Talouden suhteen on oltava tiukkana. Ei mitään heräteostoksia. Velat on maksettava pois. Mutta kun on niin vähäiset tulot ja rahaa saa liian löysin kriteerein lainaksi... ja impulssikontrollini on surkea... Pahoin pelkään, että syteen menee.

Syteen tai saveen. Jaksanko välittää? Yritykseksi saattaa jäädä ja henkilökohtainen konkurssi on jo näköpiirissä. Henkinen konkurssi on jo tosiasia. Olen aika allapäin ja kallella kypärin. Hengellinen elämänikin on vain huokailua: "Jumala auta." En tiedä, kuinka kauan jaksan tätä näköalatonta mielentilaa sietää. Miten minä sen voisin parantaa? Lääkkeet eivät ole auttaneet. Keskustelut terapeuttien kanssa ovat vain hetken helpottaneet oloa. Minua ahdistaa ja olen surullinen.

Veljeni kuolema saa vielä yli puolen vuoden suruajan jälkeenkin minut toivottaman surulliseksi ja ahdistuneeksi. Muistan kylmän otsan, jota silitin kappelissa. Umpeen painetut silmät ja valkoisen liinan, jonka laitoin hänen kasvoilleen ennenkuin arkun kansi suljettiin. Arkun laskeminen hautaan koivun juurelle piirtyy muistissani viimeiseksi muistokuvaksi rakkaasta ihmisestä, johon en viime vuosina juurikaan pitänyt yhteyttä. Sekin surettaa ja itkettää. En pääse itsesyytöksistä...Olisinhan voinut edes sähköpostiviestejä hänelle lähettää.

Miten voin ikinä aloittaa uutta vuotta toiveikkaana, kun tekisi mieleni rangaista itseäni rakkaudettomuudestani, itsekkyydestäni ja ajattelemattomuudestani. Häpeän kertoa perusteita, jotka osoittavat minut juuri tuollaiseksi ... iljetykseksi. Olen toivoton, suorastaan epätoivoisen itsevihan vallassa.