perjantai 30. lokakuuta 2009

Kultaista kunniaa



Verna antoi minulle tämän Kultaisen Blogin Tunnustuspalkinnon! Paljon kiitoksia! Olen kovasti otettu ja onnellinen tunnustuksesta.

Samalla haluan jakaa tätä kultaista kunniaa eteenpäin arvostamilleni, kullanarvoisille blogeille:

Unalle blogista Unan maailma
Millanille blogista Kahden talon tarinoita
Marja-Liisalle blogista Elämää syopäläisenä
Johannalle blogista Taivaan kansalainen
Moniquelle blogista Lihavan naisen elämää
Saimalle blogista Hunnutettu

Kiitos näistä blogeista!

Yritin ilmoittaa kaikille heidän kommenttilootassaan asiasta, mutta kaikissa blogeissa se ei onnistunut. Toivottavasti asianomaiset huomaavat katsoa sähköpostejaan, jonne lähetin ilmoitukseni, että tunnustuspalkinnon voi noutaa täältä.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Kuntoutumisesta

Hiljaiseloa, lepäämistä ja voimien keruuta. Kirkasvalolampun vieressä istuen netissä notkumista. Kirjoja lukien nojatuolissa sivusilmällä seuraten Täplä-kissan seikkailua kirjahyllyssä. Kirjojen järjestelyä.

Mitä tämä elämä on muuta kuin hetkestä toiseen selviytymistä? Jotenkin tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja minut jätetty yksin tyhjälle asemalle enkä tiedä, minne lähteä. En tiedä, miksi läksin matkalle ja minne olen menossa.

Olen kuntoutumassa vuoden takaisesta syvemmästä mielialani notkahduksesta. Kesällä meni jo hyvin, ellei oteta lukuun polvivammaa, joka jumiutti minut neljän seinän sisään. En juuri kaivannutkaan ulos, vaikka kaihoisana toivoinkin jaksavani lähteä satamaan laivoja katsomaan. Laivamatka jäi tekemättä – ja unelma saaristomaiseman valokuvaamisesta jäi toteutumatta.

Olen kuntoutunut syvästä masennuksesta ja lievistä masennuskausista. Jaksan nousta aamulla aamiaispöytään ja tietokoneen äärelle notkumaan netissä, jaksan hoitaa kissoja ja helliä miestäni. Jaksan pitää itseni puhtaana, käydä suihkussa ja saunassa, vaihtaa vaatteita, pestä pyykkiä, järjestellä tavaroita huoneistossamme … Mutta ruokakaupassa käynti tuntuu ylivoimaiselta. Imurointi ja muu siivoaminen takkuaa. Kaupungilla käynneistä joudun neuvottelemaan itseni kanssa. Apteekissa käynti pelottaa, samoin postissa ja pankissa käynti. En ymmärrä, miksi mieleni vapisee näihin paikkoihin mennessäni. Miten voisin kuntoutua näistä peloista? Ostaisin reppuni täyteen rohkeutta, jos sitä olisi jossakin kaupan.


”Kuntoutumista ei voi kiirehtiä, mutta se ei myöskään tapahdu itsestään. Kuntoutuminen on aktiivista toimintaa, toipuminen on luontaista, passiivista palautumista. On mahdotonta ennustaa, kuinka kauan kuntoutuminen voi kestää. Kuntoutumiseen vaikuttavat kaikki ne asiat, joista on kuntoutumassa.”

Keinoja omaan kuntoutumiseen. Kuntoutujan työkirja s. 12

lauantai 24. lokakuuta 2009

Kuntoutuskurssin jälkimainingeissa

Onnellisuustestissä sain 50 pistettä sadasta. Vähän paremmin kuin saman testin tehtyäni kesällä. Luulen, että Keinoja omaan kuntoutumiseen -kurssista on ollut apua alueilla, joita minun tulisi kehittää, jotta onnellisuus elämässäni lisääntyisi. Liikunta, yhteisöllisyys ja optimismi ovat avainsanoja.

Kurssilla useampikin puhui positiivisesta ajattelusta. Siihen moni mielenterveyskuntoutuja pyrkii. Onko siitä yleisesti ollut niin paljon julkisessa keskustelussa, että minusta aihe jo ällöttää. Herää uhma: "Ja miehän oon se oma mörököllini, mikä aina olen ollut." Mutta samalla iskee ajatus tulla hylätyksi: Minua ei hyväksytä, ellen ajattele positiivisesti, ole kiltisti ja hyväntuulinen.

Kurssilla korostettiin tässä hetkessä elämistä. Ei kannata kauheasti murehtiä menneitä ja huolehtia tulevaisuudesta. On hyvä opetella elämään sopusoinnussa menneisyytensä kanssa, arvostaa omaa itseään ja tehdä tavoitteita elämälleen. Haaveilla. Elättää toivoa. Tunnistaa ja tunnustaa kipukohtansa. Voimistaa tahtoa kuntoutumiseen ja pyrkiä toimimaan siihen suuntaan, että voi hyvin.

Yhteisestä toiminnastamme kurssilla jäi mieleen pareittain keskustelut aiheista:

- Tulen iloiseksi, kun ...
- Hemmottelen itseäni, kun ...
- Tunnen itseni rauhalliseksi, kun ...
- Minua innostaa liikkumaan ...
- Minä voin hyvin silloin, kun ...

On hyvä ajatella, ketä ja mitä varten kuntoudun. Kuntoutuminen on kaikille mahdollista. On hyvä kuntoutua oman itsensä näköistä elämää varten. Oman merkityksen löytäminen elämälleen on tärkeää. On hyvä ajatella, mitä tarvitsen/haluan tänään. On hyvä kuunnella rajojaan ja olla avoin sisäisen äänensä viesteille.

Kurssin alussa mietimme tavoitteitamme kurssia varten. Kurssin lopussa mietimme, miten omat tavoitteeni ovat toteutuneet kurssilla. Mikä on ollut minulle merkittävintä tällä kurssiviikolla. Mitä vielä aion? On hyvä olla armollinen itseään kohtaan. Vastuu omasta itsestä kasvaa kuntoutumisen myötä. Sitä kautta myös valta omaan elämään kasvaa.


Siinä hippuja kurssilta.

maanantai 19. lokakuuta 2009

lauantai 17. lokakuuta 2009

Syksyinen ikkuna



Eilen satoi vähän lunta, mutta tänään se on sulanut pois maasta. Ihailen syksyistä maisemaa olohuoneemme ikkunasta. Voisin tuijottaa tuota vaikka kuinka kauan. Lintuja ei enää juuri näy. Kesällä koivussa pesi pikkulintuja. En tullut ottaneeksi selvää, mitä lajia ne olivat. Kissamme seurasivat niiden lentoa tiiviisti.

Talvella koivuissa parveilee talitinttejä. Ne eivät ole tulleet vielä metsästä eikä enää ole naapuria, joka niitä syöttäisi lintulaudallaan. Valitettavasti parvekkeelle ei saa lintulautaa laittaa. Olisi niin kiva seurata lasin takaa lintuja. Mutta ne sotkevat eikä taloyhtiö siedä sellaista. Kissat saavat seurata satunnaisia harakoita ja variksia, joita joskus lentää maisemassa. Vuosia sitten oraviakin näki, muttei enää pitkään aikaan ...

Tänään tuli seurakuntamme uusi pastori yllättäen kylään. Oli kiva tutustua häneen. Hän toivotti tervetulleeksi käymään seurakunnassa. Mehän emme ole piiiiitkiiiin aikoihin siellä käyneet. Lukipa hän Raamattua ja rukoili puolestamme. Hetki oli siunaava.



torstai 15. lokakuuta 2009

Rauhallisella mielellä

"Ole rauhallisella mielellä", Marja kehoitti edellisen postaukseni kommenttina. Minusta tuntuu, että olen ihan liian rauhallinen. En saa mitään aikaseksi. Ei ole tarmoa ja toimeliaisuus on hukassa. Istun vain tietokoneen äärellä ja lueskelen blogeja. Välillä leikin kissojeni kanssa ja luen kirjaa. En valita. Tämä elämä on nyt hiljaiseloa enkä juuri kaipaakaan enemmän säpinää. On opeteltava olemaan hiljaisuudessa, kun en itse eikä miehenikään juuri rupattele mistään juuri mitään. Tylsää ja turruttavaa, mutta niin turvallista elämää.

Tapaan sentään paria naisystävääni silloin tällöin ja rupattelen Skypessä heidän kanssaan. Eilen en avannyt Skypeä. Jotenkin olo oli semmoinen, etten halunnutkaan yhteyttä kehenkään. Halusin olla vain omissa ajatuksissani. Mutta omat ajatukseni tahtovat kiertyä kovin synkiksi, ellen saa jostain piristysruisketta. Jostakin syystä blogeissa, joita luen on aistittavissa apatiaa - vai kuvittelenko ehkä ja kiinnitän huomioni ajatuksen puolikkaisiin ja/tai luen kovin negatiivisella asenteella postauksia.

En kuitenkaan ole kiinnostunut ylipositiivisista ja tekopirteistä ajatuksista. Mieluummin pohdin mielen liikkeitä syvällisesti, jos/kun vain joku tuottaa sellaista materiaalia. Itse en nykyään kykene ajattelemaan kovin syväluotaavasti. Tuntuu, että ajatteluni on tahmassa, kohmeessa.

Onneksi pikkukisulit pitävät minut arjessa kiinni. Kisulit haluavat sapuskaa määräajoin. Ellei sitä tule, ne alkavat kiehnätä ympärillä. Ovat tulleet rohkeammaksi tulemaan syliin ja lähelle. Aluksihan ne olivat aika pelokkaita eikä ollenkaan tottuneita ihmisten käsittelyyn.




Eilen ne kaatoivat kukkaruukun. Kasvi oli juuret paljaana lattialla, kun menin siivoamaan jälkiä. Uusi istutus ruukkuun ja ruukku lattialle. Ehkä se saa olla rauhassa siinä. Kuvassa Timi istahti leikin lomassa katselemaan, mitä minä puuhaan.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Päivästä päivään

Olen nukkunut paljon, yöllä ja päivällä. Olen lukenut de Mellon Havahtumista, Edmund J. Bournen kirjaa Vapaaksi ahdistuksesta. Työkirja paniikista ja peloista kärsiville, Patrik Borfin kirjaa Löydä tie keveään oloon, Nina Sarellin kirjaa Hoikistu viisaasti ja olen lukenut Raamattua. Pitäisi ehkä keskittyä yhteen kirjaan kerrallaan, mutta kiinnostukseni herää yhä uudelleen kirjoihin, joita en ole saanut luetuksi loppuun (paitsi Raamatun olen lukenut ainakin viisi kertaa alusta loppuun).

Viisaita, varteenotettavia ajatuksia kussakin kirjassa. Valitettavasti muistini on niin huono, että joudun lukemaan asioita useampaan kertaan ennenkuin ne jäävät muistiini. Aloitin karnosiinin syönnin toiveena, että muistini paranisi ja masennus ei syvenisi tänä syksynä.

Huokaan piiiiitkään. Ei minulla ole mitään mullistavaa kerrottavaa elämästäni. Päivä toisensä jälkeen kuluu tavanomaisesti. Miehelleni sanoin, että mie tykkään siusta. Niin miekii siusta, hän vastasi ja muiskautti suukon suulle. On se vaan ihanaa, että minua rakastetaan - aidolla supisuomalaisella, jäyhällä tavalla. On kiva asua mieheni ja kissojemme kanssa tässä asunnossa, joka on mukavalla paikalla, lähellä kaupungin keskustaa metsän vieressä. Tänä vuonna on jäänyt vähiin metsäpoluilla kuljeskeleminen - tuon pahuksen polven takia. Se oli kipeä koko kesäkuun ja vielä heinäkuussakin. Nyttemmin polvi ei onneksi kipuile enää, vaan voin lyhyitä matkoja kävellä sen kipeytymättä.



Pikkukisulit ovat kasvaneet kovasti. Olohuoneessa on niille enemmän tilaa temmeltää, kun möimme keinutuolin pois. Se oli vaarallinen pitkine jalkoineen. Kumpikin pikukisu jäi tassuineen sen alle vuorollaan. Täplä ontui tassuaan päivän. Timi pääsi vähemmin vaurioin. Mutta ettei lisää onnettomuuksia tapahtuisi, päätimme luopua keinutuolista, josta jäi muistoksi vain keinutuolin matto sohvatyynyn suojaksi lattialle.

Varsinaisia veijareita nuo pikkukisut ovat. Rönsyliljan poikaset ne ovat karsineet melkein kokonaan lattialle ja kuvassakin yx rönsyliljan rönsy on tarkastelun kohteena. Iso Emppukin on kiinnostunut, mitä sille tehtäisiin.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Jumissa

Aamuyö. Tietokone hurisee hiljaa. Yläkerrassa astellaan raskain askelin. Ajatukseni ovat katkonaisia ja levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa. Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Miksen sano sitä miehelleni? Olemmeko niin vieraantuneet toisistamme, että mun on vaikea puhua tarpeistani hänelle? Vai mistä tämä jatkuva tarvitsevuus johtuu? Olen huolissani, että jään henkisesti yksin - tai johan tämä on sitä yksinäisyyttä, kun mies nukkuu suurimman osan vuorokautta eikä paljon puhu valveillaollessaan. Ja minä valvoskelen aamuöitä...

Olen nykyään rehellisempi itselleni kuin nuorena, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuuden. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä puolison/ystävän/lähimmäisen kanssa.

On niin yksinäistä valvoa aamuyötä tietokoneen äärellä, kun on pakahduttava tarve ilmaista itseään jollekin ja tuntea yhteydeydenkuuluvuutta. Mutta sanat tulevat esiin takellellen ja pakahduttava tunne kuristaa kurkkua, kiristää niskahartialihaksia ja kyyneleitä purskahtaa silmäkulmaan.

Väsymys ja rauhoittava lääke turruttavat tunteeni. Mieleni kietoutuu pumpuliseen sumuun ja toivon pääseväni uneen.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Haaste

Millanilta tuli haaste ja kehunappi:




HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.

2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.


1. Näköaisti. Olen aina sanonut, että viimeiseksi aisteistani luovuttaisin näköni. Niin tärkeänä olen sitä pitänyt. Mutta en enää ole tuosta niin varma.

2. Ehkä sittenkin tärkein aistini on tuntoaisti. Vaikka se tuo ikäviä yllätyksiä ja joskus pitkäänkin olen kipuillut erinäisissä vaivoissa, niin sittenkin tuntoaistin positiiviset puolet ovat tulleet yhä mieluisammiksi, mitä enemmän ikää on tullut. Rakkaan hellyyden osoitukset, lemmikkien turkin sileys ja lämpö, kehräyksen hurinan aikaansaama tärinä jaloilleni, kesätuulen viileä henkäys iholla, saunan lämpö kireille lihaksille; kaikki nämä ja paljon muuta tuntoaistilla kokemaani en antaisi pois mistään hinnasta. Ne ovat sitä arkipäivän mannaa minulle.

3. Kuuloaistini reistailee. Toisen korvani kuulo on heikentynyt. Se tuottaa joskus hankaluuksia. Varsinkaan hälyisissä paikoissa en tahdo saada selvää, mitä minulle puhutaan. Se huolestuttaa minua. Joudunko tulevaisuudessa turvautumaan kuulolaitteeseen niinkuin äitini.

4. Maku- ja hajuaisti on hyvä olla olemassa. Ruoasta nauttii kun sen maistaa. Joskus flunssassa nämä aistit eivät toimineet ja kaikki ruoka tuntui vain mitäänsanomattomalta pöperöltä.

Pidän erilaisista tuoksuista ja minulla on toistakymmentä pulloa hajuvesiä. Käytän niitä aika vähän, mutta aina välillä suihkautan niitä kaulalleni ja haistelen, miten niiden tuoksu muuttuu ihollani. Hajuaistini ei ole enää niin hyvä kuin nuorempana. Onneksi. Sillä nykyään siedän tupakansavuisia ihmisiä paremmin kuin ennen.


Lähetän haasteen eteenpäin seuraaville: Hanne, Kisumumma, Maaretta ja Saima. Niin ja viidenneksi Pilviharso.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Valoon rakkauden suojaan

Lueskeltuani seuraamiani blogeja tänään on usealtakin suunnalta tullut ajatus katsoa valoon. Asioiden arviointia on hyvä tehdä lempeästi ja itseä suojellen. Melankoliaan sotkeutuu hyvin helposti ja kokemus todellisuudesta pimenee, kun ei näe valoa.

Vernan ajatukset blogissaan YÖHOITAJAN MAAILMASTA herättivät minussa toivoa:

Se, mitä ajattelen tänään itsestäni ja ympäröivästä maailmasta, muodostaa tulevaisuuteni. Jos en jostain syystä jaksa kohdistaa katsettani valoa kohti juuri tänään, ei kannata huolestua. Mikään ei tapahdu hetkessä, mutta jo hetken päästä voin löytää yhden valoisan ajatuksen, joka vetää puoleensa lisää valoa. Lohduttavaa on myös se, että valoisan ajatuksen voima on moninkertainen verrattuna synkkyyteen.


Hanne kysyy blogissaan Virtausta elämään Voiko pimeyttä tutkimalla löytää valoa?

Hanne kirjoittaa rakkaudesta, itsensä rakastamisesta, rakkauden pyytämisestä ulkoapäin. Kun ajattelee: "Minä olen sairas", vahvistaa sairauttaan. Ei pidä rangaista itseään näin, vaan rakastaa itseään ja pyytää anteeksiantoa.

Varmaan tätä samaa ajatusta ajoit takaa kommentissasi, Johanna Laakso. Sinä kirjoitit Jeesuksen rakkaudesta liikkeellepanavana voimana. Kirjoitit:

"Rukoilin pitkään, että Jeesus olisi minun liikkeellepaneva voimani ja yhtenä päivänä sain huomata, ettei minua puristanut enää kurkusta ja aloin innostumaan elämästä ja pitkästä aikaa ajattelin tulevaisuutta."

"Uskostani sain myös voimaa siihen muutoksenhaluun, joka oli jo minussa ollut pitkään, mutta jota en kertakaikkiaan saanut toteutettua."

Koen, että eri näkökulmista te eri blogistit olette oivaltaneet jotain merkityksellistä. Valoon katsomalla varjot jäävät taakse. Rakkaus lämmittää ja eheyttää synkeää, koleaa mieltä.

Ihanaa, että olette olemassa hyvät blogistit. On mielenkiintoista saada uusia ajatuksia ja näkökulmia ajatuksilleen lukemalla teidän blogejanne ja kommenttejanne!

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Maata matava ahdistus

Perjantain ihana saunailta vielä muistoissa istun nyt tietokoneeni äärellä sateista maisemaa katsellen. Pisarat valuvat ikkunaruudulla kuin kyyneleet ikkunan poskilla. Maisema on harmaa ja sateesta utuinen.

Saunaillan leppoisa tunnelma on poissa. Sisälläni kaihertaa itku ja ahdistus. En tiedä, miksi on paha olla. Itku vain kihelmoi silmissä, mutta kyyneleitä ei tule.

...
sairas, vaikkei haavani avoin -
terve, vaikka hivun;
terve ja sairas simpukan tavoin
kantaja helmen ja kivun.

... Elina Vaaran runosta Osallinen

Mielen ahdistuneisuus on hivuttava sairaus. "Ahdistuneisuushäiriöitä pidetään yleensä lievinä mielenterveyden häiriöinä ja ne johtavat vain harvoin sairaalahoitoon." Terapia ei ole ahdistuneisuuttani helpottanut. Joitakin perjantai-illan saunomishetkiä lukuunottamatta, voin huonosti: ahdistus puristaa mieltäni kasaan ja tekee elämisestä pakonomaista selviytymistä; mieli kipuilee olemassaolostaan. Olo on kuin pieneen pakettiin käärityllä nukella, joka ei pääse liikkumaan ja on itsessäänkin eloton, ilman auttajaa, ahtaasti käärittynä. Ojentelen käsiäni vain tunteakseni, etten ole paketissa, vaan saan käteni sivulle, ylös ja näppäimistölle takaisin.

Auttaisiko se, että antaisin ahdistuksen rehottaa enkä yrittäisi mitään; en selviytyä, en pärjätä, en yrittää ajatella positiivisesti ...???

Onko teillä arvon lukijani ahdistuneisuutta? Miten te elätte tunteen kanssa? Auttaako siihen jokin muukin kuin lääkkeet, jotka vain turruttavat tunteita.

PS. Tervetuloa Saima lukijoitteni joukkoon!

perjantai 2. lokakuuta 2009

Saunailta

Juoksutan vettä kiukaalle letkusta ja höyry nousee sihisten ilmaan. Suljen löylyhuoneen oven ja jätän saunan "hautumaan", kunnes olen pessyt hiukseni pesuhuoneessa. Mieheni pesee hiuksensa nopeammin kuin minä (vähemmän hiuksia) ja hän menee löylyhuoneeseen istumaan, asettelee pyyheliinan minulle valmiiksi. Kun saan hiukseni pestyä, äherrän korkeat raput ylimmälle lauteelle löylyhuoneessa. Oikea polveni on jäykänoloinen ja tekee liikkumisestani vaivalloista. Istuudun pyyheliinalle ja huokaisen pitkään.

Sauna on ihanan kostea. Lyön löylyä ja vedän henkeeni vesihöyryä, joka syöksyy kiukaalta korkeuksiin. Nenäonteloni aukeaa ja hengitykseni vapautuu sitä mukaa, kun lämpö hyväilee alastonta kehoani. Nautin. Heitän lisää löylyä ja huokaan ihastuneena. Istumme vierekkäin hiljaa onnellisina lämmöstä ja keskinäisestä yhteydentunteesta. Me kaksi yhdessä nauttimassa saunasta.

Oikea polveni hälyttää, ettei se siedä kuumaa ja huokaan alistuneesti. Menen pesuhuoneeseen ja valutan viileätä vettä polvelle. Nyt on paremmin. Mieheni tulee löylyhuoneesta, pesee selkäni, minä pesen hänen selkänsä ja sitten pesemme itsemme. "Menen vielä löylyyn", sanoo mieheni. "Niin", vastaan ja valutan viileätä vettä päälleni. Minä en halua enää kuumaa, vaan kuivata itseni ja pukea päälleni yöpuvun. Olen valmis lähtemään saunasta, kun mieheni tulee kuivattelemaan itseään.

Keittiössä kaadan itselleni lasiin kylmää päärynäsiideriä. Hyvää! Annan kissoille ruokaa, moikkaan miestäni, joka tulee saunasta. Kampaan hiukseni ja voitelen kasvoni kosteusvoiteella.

Saunailta kuluu kuin monet saunaillat ennenkin.

torstai 1. lokakuuta 2009

Ohuella jäällä

Niin on tultu lokakuuhun ja Pohjois-Suomeen on saatu ensilumi. Meidän korkeudella on vielä vihreää puissa, tosin iso osa koivuista on jo keltaisena.

Hienoinen pelko on virinnyt alitajuntaani... ettei vaan masennus syvenisi niinkuin useina muina menneinä vuosina lokakuussa. Kurkkua kuristavat muistot mielen kiertymisestä alavireisyyteen, saamattomuuteen ja ahdistuneisuuteen.

Ainakin tänä aamuna on sentään vireä olo eikä ahdista. Ehkä tämä loppusyksy menee tähän malliin ihan mukavasti. Olen sentään jaksanut pienen liikuntaohjelmani käydä läpi päivittäin. Ja muutoinkin olo on suhtkoht' ok. Vähän huolestuttaa, että ruokahalua ei ole ja heräilen aamuisin kamalan aikaisin. Mutta unien vähyys ei ole kuitenkaan aiheuttanut päiväväsymystä.

Kuljen päivästä toiseen kuin ohuella jäällä, peläten, että jää allani pettää. Jään ritinää ei kuulu. Ehkä se kantaa minut tänä syksynä. EHKÄ.