sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Mitäänsanomattomia päiviä

Päivät kuluvat enkä saa oikein mitään aikaan. Nukun paljon: kahdetkin päiväunet ja katkonaista yöunta ilta yhdeksästä aamu seitsemään. Ei oikein innosta lähteä minnekään. Ulos haistamaan raitista ilmaa ja vähän kävelemään on itsensä pakotettava, etten aivan kangistuisi nojatuoliini ja sängyn pohjalle. (( huokaus ))

Ei ole mitään sanottavaa tännekään. En oikeastaan elä. Minä vain olen.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Halaamisesta



"Oikea" juhannuspäivä 24.7. meni melkein kokonaan nukkuen. Väsyttää niin vietävästi, vaikka yölläkin nukuin ok. Tosin heräillen monta kertaa, mutta sain taas unen päästä kiinni. Onkohan tämä masennusta, vaikka en tunne itseäni masentuneeksi, pohjattoman surulliseksi kylläkin.

Veli on poissa eikä mikään tuo häntä nyt elävien joukkoon. Häntä olisi tarvittu vielä - monessa tilanhoitoon liittyvässä asiassa. Olisin halunnut halata häntä lämpimästi edes kerran. Mutta meidän perheessä ei opittu halaamaan. Olen opetellut vasta yli neljäkymppisenä halailemaan ystäviäni. Miestäni halaan päivittäin. Mutta muitten sukulaisten halaamiseen on jokin kynnys, jota en ole ylittänyt. Esim. äitiäni en ole halannut kertaakaan tällä vuosituhannella. Mitähän hän sanois jos ottiajatuota halaisin häntä, kun seuraavan kerran tapaan häntä?

Halauskuva on saanut halauksia teiltä tuntemattomilta ystäviltä. Minusta on ollut mielenkiintoista seurata mittarin luvun nousua. Joku halaa varmaan aina käydessään . . . Se tuntuu mukavalta, vaikka onkin vain näppäimen näpäys . . .

Pieni ele voi merkitä paljon.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Juhannuksen aikaan


Juhannus meni mukavasti ystävättereni ja mieheni kanssa. Rupattelimme, söimme hyvin, nautiskelinne shampanjaa ja Kirsikka-viiniä, ulkoilimme ja silittelimme kissaa. Perjantai-illalla (juhannusaatto-illalla) saunoimme. Olo oli mukavan rento ja iloinen koko juhannuksen ajan. Arkeen palaaminen ahdistaa vähän.

Ps. Ystävättäreni toi kuvan kukat iloksemme keittiön pöydälle maljakkoon.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Aamut ovat vaikeita

Aamut ovat vaikeita. Vieläkö tähänkin päivään pitää nousta. Huokaan toiveeni Jumalalle: Anna rauha levottomaan sydämeeni. Anna rohkeutta kohdata tämän päivän haasteet.

Herään aikaisin ja ajattelen, tänään on hyvä päivä aloittaa maalaaminen. Voisin piirtää tai käyttää pastelliliitujani. Mutta jään tuijottamaan TV1:n aamutelevisiota, välillä katson MTV3:n uutiset ja sitten Serranojen perhe-elämää.

Niin paljon haluaisin saada tehdyksi, mutta väsähdän ennen lounasta. Vaikka innostusta on lukemiseen, opiskeluun ja kotitöihin, en saa tehdyksi juuri mitään vähää. Onneksi mieheni auttaa lakanapyykin kanssa niin, ettei minun tarvitse muuta kuin levittää pari lakanaa ja WC:n matot narulle kuivumaan. Mankeloin yhden lakanan: yli 40 vuotta vanhan perintölakanan, johon on tullut pari pientä reikää. Mietin, että se pitäisi valkaista ja pestä kuumemmassa vedessä. On päässyt harmaantumaan.

Päivä puolessa enkä ole vielä katsonut, mitä nettiyhteisössä on meneillään. Poikkeuksellista, sillä yleensä käyn tietyissä nettiyhteisöissä heti ensimmäiseksi aamulla. Mutta ehtiihän tuonne!

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Elämä



Mitä se on elämä?
En tiedä, elän kuitenkin, en hellitä.
Eksyn yhä syvemmälle ja jatkan,
ahneesti, kourat täynnä erehdyksiä...

- Aila Meriluoto -

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Hautajaiset

Unenpöpperöisenä jotakin kaunista katseltuani nousin sängystä pukemaan mustat sukkahousut, hameen ja puseron. Aamiaisen syötyäni kiirehdin taksilla äitini luokse, joka oli jo aikaa sitten ollut täysin pukeutuneena hautajaisia varten. Tarkistin, että mukana ovat nitrot, kukkaro, rahat, intimiteettisuoja, adressit, valokuvat ja äidin naisystävän lahjaveturi velivainaan tyttären pojalle 1 v. Alkoi ahdistaa ajatus tuntemattomien sukulaisten tapaamisesta. Sosiaalisissa tilanteissa tulevat yllättävät koukerot huolestuttivat minua. Mutta turhaan jännitin hautajaisia. Kaikki sujui OK.

Pappi puhui niin, että tulin siunatuksi. Muistotilaisuudessa hän sanoi veljestäni monta kaunista ajatusta. Arkun hautaan laskeminen sai aikaan kylmät väreet selässäni ja hyttysparvi hyökkäsi kinttuihini kiinni. Nostelin jalkojani ja nyt kun sitä muistelen, hymyilen mielessäni: saattoi se näyttää hassulta: mustahameinen, rehevämuotoinen nainen katkomassa keltaista ruusua kukkalaitteesta tamppaamassa hiekkaa haudan äärellä. Viskasin ruusun arkulle kuoppaan. Katsoin kun se pomppasi ja jäi lojumaan arkun kantokahvaan. Kuiskasin mielessäni HYVÄSTI VELI, taivaassa tavataan ajattomuudessa ja voimme ikuisesti vaihtaa ajatuksia, joita jäi täällä sanomatta ja siellä sitten ihmettelemme taivaan ihanuutta. Tuo toiveeni ja rukoukseni tuskin kuului edes vierellä seisovan ystäväni korviin. Mutta uskon, että Jumala taivaassa kuuli sen.

Muistotilaisuudessa katselin kutsuttuja vieraita, hymyilin jollekin tuntemattomalle naiselle ja ajattelin, että hänen kanssaan olisi kiva jutella. Istuin omaisten pöydässä ja seurailin veljen lapsien touhuja. Sydämeni suli, kun katselin nuorimmaista pitkässä, mustassa mekossaan. Kuuntelin papin puhetta kyyneleet silmissä. Kanttori lauloi laulun NIIN KAUNIS ON MAA

Aurinko nousee on kastetta maassa.
Aika on herätä, nousta ja lähteä.
Kohdata ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee.
Aika on naurun ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Aurinko laskee jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

~ Kari Rydman ~

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Veljeni kuolemasta virinnyttä

tiistaina 26.5.09

yön pimeinä unettomina tunteina ajatukset loihtivat murhatarinoita, näyt tuovat katsottavaksi raadeltuja ruumiita juutalaisten keskitysleiriltä. Auto ajaa päin traktoria ja veljeni litistyy peräkärryn alle. Mielikuvitus piirtää painajaisia tv:n kuvista – kauan sitten nähdyistä. Pelko kouraisee sydäntä, joka muljahtelee rinnassa. ”Jumala, auta minua!”, kuiskaan tuskin kuuluvasti.

Yritän rentoutua ja keskittyä hengitykseen. Rentoutan jalat, pakarat, selän, yläraajat, niskan lihakset ja suljen silmäni. Ne rävähtävät auki, kun kuulen kissan hyppäävän laatikoston päältä lattialle. Kattoon piirtyy outoja kuvioita. Yritän tulkita niitä. Väsyneet aivoni piirtävät kattoon ihmisten kasvoja. Nauravia, halveksivia, tympääntyneitä, vihaisia, klovnin.

Otan ylimääräisen rauhoittavan tabletin, joka maistuu ihan kalkkitapletilta. Kuka on vaihtanut Temestat? Hitsi vieköön nuo apteekkarit vai onko täällä käynyt joku? Turvattomuus iskee mieleeni ja alkaa pelottaa. Haluaisin päästä eroon lääkkeistä…

Itku tulee, kun muistan, että veljeni antoi sähköpostiosoitteensa, mutta en laittanut yhtään viestiä hänelle. Koko keväänä en tiennyt hänestä mitään. Ajattelin joskus soittaa ja kysyä kuulumisia, mutta kysymättä jäi. Enää en voi häneltä kysyä mitään. Tuska repii sieluni riekaleiksi. Palaset myrsky hajoittaa avaruuteen eikä minua pian ole enää olemassa. Persoonani palaset, särkynyt ruukku, kyllin kova isku hajoitti sieluni ruukun. EN OLISI HALUNNUT MURTUA PALASIKSI, mutta kaipa Luoja katsoi, että olen niin viallinen, että Hän kokoaa kaikki palaset ja tekee uuden ruukun.

"Olen särkynyt saviruukku.
Pala palalta murtui pois.
Minä ihmettelin ja itkin.
En millään murtunut ois."

Armon sanoma Radio Deissä oli käännekohta tämän yön suunnitelmiin. Oivalsin, että Jumala armahtaa minut, vaikka sisimpäni on täynnä vihaa. Vuosikymmenien kaunaa, kateutta ja itsekkyyttä. En tiedä veljeni elämästä paljoakaan. Lieko siinä kadehtimista. Työtä, vaateita, huolta ja vaivaa. "Otsasi hiessä syö leipäsi." Kuka tekee tilan hommat nyt? Pellon risusavotan, harvennushakkuut, millä rahalla maksetaan talonpidon kulut, tiemaksut, sähkö, verot jne.

Veljeni kuolema herättää kuoleman toiveita. Kamala kuolema kohtaa minut vääjäämättä. Pari kyyneltä pirautan omalle kuolemalleni. Nielen tyhjää ja mietin, milloin olisi sopiva aika väistyä pimentoon. EI, PAHOLAINEN! ÄLÄ KIUSAA MINUA KUOLEMAN AJATUKSELLA. OMAN ITSENI PÄIVIEN PÄÄTTÄMISELTÄ.

ÄLÄ KIUSAA MINUA AJATUKSELLA, ETTÄ MANASIN KUOLEMAA (suunnittelin itsemurhaa) VIIME VUONNA JA NYT VIERESTÄ VIEDÄÄN.


Väsynyt, itkuinen, itsemurha-aatoksissa, vihainen. Vihani alla on turvattomuutta, jonka veljen kuolema aiheuttaa. Olisinpa vain mennyt talvella käymään niin kuin suunnittelin monta kertaa keskustelemaan veljeni kanssa. Turha sitä on nyt surra. Mennyttä. Veljeeni saattoi viime kädessä turvautua, kun oli kyse äidistä. Eikö minulla ole muita tukijoita. Onhan koko kotihoidon hoitoryhmä, lähihoitaja ja lääkäri? Minua huolettaa äidin talouden turvaaminen. Edunvalvojaa hän tarvitsee. Minä en jaksa. Kaksi vuotta on ollut yhtä tuskaa. Aluksi yritin pitää kirjanpitoa, mutta ei siitä mitään tullut. Kuitteja hävisi. En saanut kuukauttakaan täsmäämään. Äiti antaa käteistä ties kelle.

Tosiasiassa puurahojahan ne ovat, tehdyistä kaupoista joista minä sain 200 mk aikoinaan joskus vuositunannen alussa. Enemmän minulle olisi kuulunut. Mutta eihän äiti ottanut itselleenkään kaupoista kuin pienen osan. Veljeni perheen huoltoon meni rahaa tukuttain. Talon pitoon ja auton ostoon . . .


Oli veljelläni varmaan muitakin kadehtijoita kuin minä. Mutta luulen, että jos olisin tiennyt veljeni sisintä elämää (hän näytti kovin surulliselta jouluna 2007 ja kesällä 2008), ehkä syytä kateuteen ei ole. Vai peilasiko hän minun ilmeitäni?

Nyt alkaa pää nuokkua, kun olisi herätyksen aika klo 6.25.
Ei parane mennä nukkumaan nyt. Olisi ryhdistäydyttävä.
.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Matka katsomaan velivainajaa

Tuulenpuuskat pelottivat matkalla naapuripitäjään katsomaan vainajaveljeäni. Toivo-myrsky taivutteli puita tien varsilla. Pelkäsin, että auto lähtee lentoon. Kuski ajoi lujaa ja tuulen puuskat heiluttivat autoa. Pelkäsin, että puu kaatuu eteemme ja käy huonosti. Kuiskasin Jumalalle: "Apua". Muuta en osannut rukoilla.

Kirkon kappelissa seurakuntamestari aukaisi ystäväni kanssa arkun kannen. Pamppailevin sydämin nostin valkoista pitsireunaista liinaa pois vainajan kasvoilta. Ensi reaktioni nähdessäni hänen kasvonsa oli, että tämä vainaja ei ole veljeni. Olet erehtynyt ja avannut jonkun muun vainajan arkun kannen. Punainen lautuma otsassa näytti reiältä, mutta koskiessani otsaa, iho ei ollut rikki. Purskahdin itkuun. Ystävättäreni kysyi: "Rukoillaanko". "Joo", vastasin ja ristin käteni. En oikein kuullut ystävättäreni sanoja nyyhkytysteni läpi. Otin esiin nenäliinani. Pyyhin kyyneleeni ja nenäni.

Teki mieli huutaa: "Turha hänen puolestaan on enää rukoilla. Hänen kuollut ruumiinsa on tässä, mutta hänen henkensä on poissa. Jumalan muistissa on hänen elämänsä idea. Hän saa uuden kehon viimeisenä päivänä, kun haudat avataan. Hän siis saa henkensä ja hänestä tulee elävä sielu. Uskon, että veljeni nousee viimeisenä päivänä ylös haudasta pilvissä vastaanottamaan Vapahtajansa. Menemme yhtä matkaa taivaskotiin ja elämme ikuisuuden Kristuksen kanssa."

En huutanut. En saanut suustani sanaakaan. Läksin ulos arkun ääreltä. Itkien kävelin kierroksen hautausmaalla. Palattuani avoimen arkun ääreen nostin valkoisen pitsireunaien liinan pois hänen kasvoiltaan ja tarkastelin nenän muotoa, Yritin sovittaa näkemääni elävän veljeni kasvoihin. Se näytti veljeni nenältä. Kauhistelin kuopalla olevia poskia ja lautumaa otsalla, punaista oikeaa korvaa, veritahroja tyynyllä. Laitoin liinan kasvoille ja sanoin, että arkun kannen voi sulkea.

Seurakuntamestari ohjasi meidät, ystävättäreni, ystäväni ja minut, katsomaan hautapaikkaa. Matka tuntui pitkältä, ehkä noin 400 metriä. Hautapaikka on suuren koivnn katveessa. Sanoin srk-mestarille, että joudutte katkomaan koivun juuria. "Eiköhän se onnistu."

Tulomatkalla kotiinpäin eteen ilmestyi koivu sähköjohtojen varassa tiellä (noin 2 metriä maasta). Piti koukata vastaantulevien kaistalle ja kiertää koivu. Onneksi ei ollut vastaantulijoita. Ilmoitimme sähkölaitokselle vaarallisesti tien yllä olevasta koivusta, jonka alitse rekka ei mahdu. Toivottavasti kukaan ei saa sähköiskua puusta.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Lemmikit


Muistelen, että näiden kukkien nimi on lemmikki. Pidän niistä ja ystäväni toi niitä minulle maljakkoon. Takapihalle viskasin toissavuonna lemmikin siemeniä. Nyt siellä on neliömetrin ala kukkia. Ihanaa!

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Taivas

Elimistöni on ”säästöliekillä”. Paleltaa. Varpaat kuin jäässä. Vilunväristyksiä kulkee selkäpiitä pitkin. Olisi syötävä enemmän. Katsoin jääkaappiin ja pakastimeen. Mitään siellä olevaa ei tehnyt mieli. Söin Weetabix-vehnämuroja maitokahvin kera. Tuli haikea kaipuu pois jonnekin kauas. Kaukokaipuu. Taivasikävä. Lentäisin mielelläni jollekin kauniille Tyynen valtameren saarelle, jossa viiden tähden hotellista vuokraisin sviitin merinäköalalla palmujen katveesta. Jostakin syystä minun taivaassani on meri- tai iso järvimaisema. Vuoristo puroineen ja kauriineen. Kesy tiikeri ja musta pantteri. Kauniita ihmisiä käyskentelee puutarhassa ja lapset pelaavat sulkapalloa.

Oikea taivas on jotain ylevämpää varmaan. Sitä emme osaa kuvitella. Niin kaunis, ettei tule meikäläisten mieleenkään. Siellä on kultainen kaupunki. Pelastusarmeijan pyhäkoulussa oli taulu Uudesta Jerusalemista. Valkopukuisia ihmisiä ja paljon kukkia. "Mutta ensin tahdon nähdä Jeesuksen."