lauantai 28. helmikuuta 2009

Säästöliekillä

Elimistöni on ”säästöliekillä”. Paleltaa. Varpaat kuin jäässä. Vilunväristyksiä kulkee selkäpiitä pitkin. Olisi syötävä enemmän. Katsoin jääkaappiin ja pakastimeen. Mitään siellä olevaa ei tehnyt mieli. Söin banaanin ja pullapalan maitokahvin kera. Tuli haikea kaipuu pois jonnekin kauas. Kaukokaipuu. Taivasikävä. Lentäisin mielelläni jollekin kauniille Tyynen valtameren saarelle, jossa viiden tähden hotellista vuokraisin sviitin merinäköalalla palmujen katveesta. Jostakin syystä minun taivaassani on meri- tai iso järvimaisema. Vuoristo puroineen ja kauriineen. Kesy tiikeri ja musta pantteri. Kauniita ihmisiä käyskentelee puutarhassa ja lapset pelaavat sulkapalloa.

Oikea taivas on varmaan jotain ylevämpää. Sitä emme osaa kuvitella. Niin kaunis, ettei tule ihmisten mieleenkään. Siellä on kultainen kaupunki . Pelastusarmeijan pyhäkoulussa oli taulu Uudesta Jerusalemista. Valkopukuisia ihmisiä ja paljon kukkia.Siellä varmaan syödään pääasiassa hedelmiä. Ollaan aina kylläisiä eikä lihota ylipainoisiksi. Mutta ei nyt sen enempää taivaasta.

Elämä täällä maan päällä on minulle pääasiassa yksinäistä, omissa ajatuksissani olemista. Mitä nyt blogeja lukiessani ajattelen toisten elämää ja väliin katson hömppää televisiosta. Katson myös dokumentteja ja keskusteluohjelmia, tosin harvemmin. Usein unohdun haaveisiin. Lapsena kuultuihin kertomuksiin taivaaasta palaan vähän väliä päiväunelmissani ja yöllisissä unissani. Sieluni kaipaa kauneutta ja harmoniaa. Unissa olen onnellinen ja tasapainoinen.

Nykyinen todellisuuteni on toisenlainen. Mieleni vaeltelee levottomasti siellä täällä ikävissä asioissa, harmeissa, surussa ja ahdistuksen aiheissa. En pysty rauhoittumaan ja olo on epävakaa: milloin murheen syövereissä, milloin ahdistuksen puristaessa rintaa, joskus toivo pilkahtaa mieleen ja suunnittelen terveempää elämää, hetkittäin rauha laskeutuu mieleeni ja olen tyyni. Mutta jo taas seuraavana hetkenä mieltä vaivaavat mm. tekemättömät kotityöt, maailmalta tulevat ikävät uutiset, oman itseni vajavaisuus ja sairaus, televisiossa nähty kuva kurjasta maailmasta kurjissa oloissa elävistä ihmisistä jne.

Haluaisin sulkea silmäni ja nukkua taivasunessa ilman huolta ja vaivaa. Tämä elämä ei suo minulle juuri mitään tyydyttävää ja tavoiteltavaa. Olen kyllästynyt ja tympääntynyt itseeni ja olemukseeni. Elämäni on yllätyksetöntä raahustamista päivästä toiseen. Enkä osaa odottaa siihen mitään uutta ja ilahduttavaa käännettä.

torstai 26. helmikuuta 2009

Liikuntaa

Kävelylenkki otti voimille. Ylämäkeen hiljalleenkin kävely sai hengästymään ja pian hengityslihakset olivat jumissa kuin panssari pallean ympärillä enkä saanut kunnolla ilmaa keuhkoihini. Tuntui kamalalta huohottaa keuhkojaan pellolle. Taisin panikoida. Seisoimme aikamme, kunnes hengitykseni tasaantui ja matka jatkui. Säärilihakset kipuilivat. Yritin sietää kipua. Venyttely ei auttanut. Minä en kestä kävelyä. Masentavaa, miten huonossa kunnossa olen. Miten ikinä saan painoani alas, kun en kunnolla pysty edes kävelemään?

Huomiseksi olen suunnitellut voimistelupuolituntisen televisionauhoituksen ohjauksella. Toivottavasti jaksan vetää sen läpi. Olisi hyvä saada viikon liikuntapäiväkirjaan muutakin kuin yksi 25 min. kävely - ja niin olin unohtaa... Maanantaina vesijuoksin 25 min. Tuli alaraajoille ja alaselän lihaksille tehotreeni. Seuraavan päivän, tiistain olinkin reporankana. Hyvä, että jaksoin ajatella edes.

Sairaanhoitaja oli vahvasti sitä mieltä, että mielialani kohenee liikunnalla. Onhan siitä kuulemma tehty tutkimuksiakin. Uskoni on kovin heikko tässä asiassa. Vai onko kaikilla näin hankalaa aloittaessaan liikkuminen kuin minulla on ollut tänä viikkona?

Vesijuoksusta pidin kyllä, mutta seuraavana päivänä jaksoin tuskin kammarista keittiöön kävellä. Olisipa uimahalli lähempänä. Kävisin vesivoimistelemassa mielelläni. Kävelyä inhoan. Voimistelu ja kuntosali vähän nostaa hikeä pintaan jo ajatuksena. Mutta vielä minä menen kuntosalillekin tänä keväänä. Siellä sais niin monipuolisesti kaikille lihaksille treeniä.

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Blogilista

Tein vähän blogini siistimishommia. Poistin listastani ne blogit, jotka löytyvät Blogilistalta, mistä käsin seuraan niitä. Kumpa nämä loputkin blogit olisivat Blogilistalla. Se helpottaisi minua huomattavasti etsiessäni lukemiani blogeja. No kaikkea ei voi toivoa. Jokatapauksessa on ollut kiva löytää monenmoista mielenkiintoista luettavaa ja elää blogien kautta sitä maailmaa, jota kukin on tuonut julki elämästään. Paljon uutta ajateltavaa yksitoikkoiseen elämääni. Olisinkohan näin hyvin mennyt kaamosajan ohi, ellen olisi päässyt blogosfääreihin välillä?

tiistai 24. helmikuuta 2009

Tähän tätiin tuli vauhtia

Psykiatriakeskuksen sairaanhoitaja kävi kotikäynnillä ja sai tähän tätiin puhtia tsempattua niin, että kävin vesijuoksemassa uimahallilla ja sain aimo annoksen liikuntaa pitkästä aikaa. Takareidet ja alaselän lihakset saivat sellaista kyytiä, ettei paremmasta väliä. Päivällisen syötyäni olin valmis lepäilemään sängyllä pitkällään ja nukahdin jo ennen klo 19.

Olen tyytyväinen itseeni, että sain itseni liikkeelle. Vaikka tuntui kurjalta, kun uimahallin pesutiloissa nakuna ollessani sain merkitseviä katseita osakseni. Varsinkin pyöristynyt, löllyvä kaksoismahani veti katseita. Ikävää huomata olevansa se kaikkein läskein joukossa.

Mutta sairaanhoitaja loi minuun uskoa, että tilanteeni paranee, kun vain sitoudun liikkumaan. Tuntui hyvältä, että jonkun tehtävä on tsempata tällaista elämän vauhtiradoilta syrjäytynyttä eläkeläistä. Tuntui, että sairaanhoitaja välitti siitä, miten meillä puolisoni kanssa elämä sujuu.

Olin jo menettämässä uskoni elämään ja runoilija Sarkian tavoin allekirjoitin seuraavan ajatuksen:

Syvän äänettömyyden syliin
jo halaan pois.
Jos tänään kutsuni sois,
ilo, murhe ei ihmisten kyliin
mua kahlita vois.

Minun kuolemantoiveeni on vaihtunut toivoon, että tästä vielä noustaan, hoikistutaan ja tullaan kuntoon. Työtä se vaatii. Ylipainoa on niin paljon, että sen sulattamiseen menee pari vuotta. Hyvä jos pääsen tavoitteeseeni kahdessa vuodessa. Olenhan kerännyt vararavintovyöhykkeitä ympärilleni pari vuosikymmentä.

Parisuhteemmekin saanee potkua yhteisestä yrittämisestä, johon sitouduimme elämässämme. En mene yksityiskohtiin. Viittaan vain yleisesti asiaan, että parisuhdettakin pitää hoitaa, jotta molemmat voivat hyvin. Kummankin on sitouduttava toimimaan yhteiseksi hyväksi ja kolmannet pyörät on jätettävä...

Tämä blogosfääri vei minut puoli vuotta sitten maailmoihinsa, joissa ihmetellessä meni niin paljon aikaa, että tietokoneesta tuli avioliittomme kolmas "henkilö". Ajatukseni pyörivät uusissa ajatuksissa, joita en kuitenkaan osannut jakaa puolisoni kanssa.

Pitää rajoittaa tietokoneella oloaikaa. Lukeminen jäänee vähemmälle ja seuraamieni blogien määrä vähenee. Saa nähdä, miten elämäni tästä lutviutuu. Olen toiveikkaalla mielellä ja heitän menemään kuolemantoiveet.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Sydän



SYDÄN /Kaarlo Sarkia

Niin kummallinen sydän on,
se toivoo ja on toivoton,
maan aarteet tahtois omistaa,
pois ainoansa lahjoittaa,
se elää mielii, leimuta ja palaa
ja kuoleman unta se uinua halaa,
sydän alati arvaamaton.

Sydäntä ei voi ymmärtää.
Se ikävöi, se yksin jää.
Se uskollisuuteen ja onneen luottaa,
eron hetkenä tuskaansa tyytyen vuottaa,
sydän aavistamattomin tää.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Mieleni on levoton

Mieleni on levoton, kehoni kaipaa liikuntaa, sieluni vapahtajaa. Vain hyvä seksi saattaisi auttaa tässä ja nyt. No, puoliso nukkuu, hänestä ei ole apuun. Mutta käyhän se käden käänteessä yksin yksinäisyyden yössä - EI sentään, EI kiitos. Kukaan ei ole selibaattiin kuollut. Mutta piinaavaa tuntea kaipuuta - oli se sitten seksin, sielullisuuden, ajateltavan tai hengellistä kaipuuta. Tunnen olevani puutteessa kaikin tavoin. En jaksa keskittyä lukemiseen niin että uusien ajatusten tuulet piristäisivät - henkeäni ja sieluani.

Jokin taidenäyttely voisi virkistää - googlaisinko kuvia - emmää jaksa, en viitsi. Hyvä keskustelu, tunteiden ja mielipiteiden tuuletus tekisi terää. Mutta jotenkin olo on tahmainen, varmaan nuo iltalääkkeeni vievät ajattelukyvyn - tai sitten unen puute. Viime yönä nukuin noin neljä tuntia Tenoxin avulla. Väittävät sen lääkkeen vievän REM-vaiheen unesta enkä tosiaan muista unia nähneeni.

Tänä iltana Tenoxilla ei ollut mitään vaikutusta. Pyöriskelin vuoteessa kolme tuntia. Alkoi selkää särkeä ja nousin sitä venyttelemään. Luin pari artikkelia lehdestä ja päätin kurkata tänne blogosfääriin. Mutta en jaksanut montaakaan suosikkiblogipäivitystä katsoa, kun ajatusmyllyni lähti käyntiin ja luulin minulla olevan jotain sanottavaa, mutta tää nyt on vain ajatusten harhailua.

Ipi kertoo 20.2.2009 blogissaan ymmärtämisestä. En ole tullut ajatelleeksikaan, että ymmärtäminen voi olla ongelma. Mutta nyt sen tiedän. Minä taidan olla yhtä hukassa tunteitteni kanssa kuin Ipi, vaikka en ymmärräkään, mutta luulen tietäväni, mistä tunnelukkoja on mieleeni syntynyt. Niin, tietää asia ei ole vielä ymmärtämistä.

Minä olen kirjoista ympännyt tietoa päähäni tunnelukoista, skeemoista, moodeista jne... Mutta ei tieto auta, kun en pysty sitä sisäistämään. Tarvitsisin tulkitsijan, jonkun joka selittäisi rautalangasta vääntäen, että tuo lapsuuden hylkäyskokemus toistuu elämässäsi tällaisina oireina.

Olen yrittänyt haastatella äitiäni ajasta, kun olin vauva. Äitini on kovin niukasti kertonut niistä ajoista. Ne taisivat olla ankeita aikoja ja kovin köyhää elämää. Saan olla kiitollinen ihmisille, jotka perustivat koteja yksinäisille äideille Pelastakaa lapset ry:n puitteissa. Ilman tätä yhdistystä äitini ei varmaankaan olisi selvinnyt 1950-luvun puolivälissä ilman työpaikkaa. Sosiaaliavustukset eivät tainneet olla hääppöset.

Aina äidin luona käydessäni olen vuorokauden kamalan levoton. Piilottelen vihaisuuttani itseltänikin. Hermostun äidin jutuista, mutta en tietenkään näytä sitä hänelle. Hän puhuu samoista asioista yhä uudelleen. Tänäänkin olisin mieluummin kuunnellut jotain muuta kuin lääkärissäkäynnistä ja kuntoutusjaksoista, joilla hän on ollut. Ymmärrän, että ne ovat hänen elämänsä yksitoikkoisuudessa tapahtumia, jotka merkitsevät paljon hänelle. Harmittelin jälkeenpäin, etten johdatellut puheenaihetta haluamaani suuntaan eli elämäni alkuun. Se minua kiinnostaa.

Salolammen rannalla minut on alkuun pantu hurmuripojan syleilyssä ja kolmen kuukauden kuluttua tuo hurmuripoika laittoi alulle tytön toiselle naiselle, tulevalle vaimolleen. Joten hyljätyn naisen tunteita olen imenyt jo sikiönä kohdussa. Myöhemmin elämässä hyljätyn osa on tullut osaksi niin monta kertaa, että en osaa ajatella itseäni kovin hyvässä valossa. Hylkiön otti kumppanikseen Mies, jota rakastan. Haluaisin kirjoittaa meidän tarinaan: "... ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."

perjantai 20. helmikuuta 2009


DEPS 23
BDI (lyhyt versio) 21

Syvän äänettömyyden syliin

Syvän äänetömyyden syliin
jo halaan pois.
Jos tänään kutsuni sois,
ilo, murhe ei ihmisten kyliin
mua kahlita vois.

Siniluolissa ikuisuuden
humu loppumaton
olis sammuvan aallokon.
Kokis sielu kahleettomuuden
pyhän hurmion.

Kovin janoan laskea pääni
kiven viileyteen,
maan tuoksuun ja harmaan sammaleen,
mua kutsuu väkevä ääni
levon autuuteen.

Kaarlo Sarkia

torstai 19. helmikuuta 2009

Talvinen elegia

Talvinen elegia/ Katri Vala

Ulkona käy kylmä tuuli.
Jossakin alastomien puiden keskellä
lepattaa sydämeni tuulessa
outona ja viluisena.

Siitä on kauan,
kun maa oli kukkia täynnä.
Siitä on kauan,
kun aurinko oli suuri ja kuuma.
Siitä on kauan,
kun vielä rakastin sinua,
kun vielä ikävöin sinua.
Nyt en tiedä.

Kaikki on niin kaukaista,
raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain
nimittämättömän kärsimyksen
ja hiljaisen yksinäisyyden.

* * * * * * * * * *

Olen kuin syvään veteen uppoava
ja liikkumattomassa pohjavedessä
nyt virun taintuneena niin kuin vainaa.
Tyhjyys takana ja mykkyys edessä
tuhannet ilmakehät rintaa painaa.

(ote Kaarlo Sarkian runosta)

Kutsumaton vieras

Kutsumaton vieras - tai oikeastaan jo hyvä tuttuni - tuli koputtamatta sisään ja jäi istumaan olkapäälleni. Kuiskuttelee juoniaan korvaani, kiehtoo kertomuksillaan suruttomuuden pimeästä maasta, kahleettomuuden autuudesta, unohduksen tuutulauluja laulaa ja outo kaipaus täyttää mieleni: "hiljaisuus minun himoni, haikeus minun haluni, ystävä yö sanaton".

"Elämä liukuu pois joka hetki.
Elämä ei ole täällä, se on muualla.

En kaipaa sitä,
miksi kaipaisin haurasta ainetta,
joka tuskin sykkii,

savuaa kuin kiusattu salama pullossa
ja häipyy, luovuttaa lämpönsä -
ja muotonsa

tähteeksi jää vähän lumen valoa."

Eeva-Liisa Manner

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Tahmassa

Pyristelen elämään, vaikka olen kiinni masennuksen tahmassa. Yritänkö liikaa ja uuvun pian? Soitin toissapäivänä psykiatrilleni, mutta olin "positiivisessa" tilassani ja esitin reipasta, mitä nyt univaikeuksia on ja siihen lääkettä tarvittais...Olisi soitettava uudestaan hänelle ja kerrottava koko masentava totuus: en jaksa tätä elämää. Olen turhautunut, vihainen ja vaipumassa välinpitämättömyyteen.

Tervetuloa !


Tervetuloa julkisten lukijoitteni joukkoon, pienipyöreä!

tiistai 17. helmikuuta 2009

Televisio-ohjelma

Tervetuloa Bubble julkisten lukijoitteni joukkoon! Toivottavasti viihdyt seurasssani, vaikka kirjoitankin aika ikävistä aiheista, kuten masennus, ahdistus ja paniikkihäiriökohtaukset mutta myös jotain valoisampaakin aina välillä.

Tänään katsoin tallentamani tv-ohjelman Hyvä kuolema, joka kertoo itsemurhaturisteista Sveitsiin. ALS-sairas mies nukutettiin kuoliaaksi. Tuli kamala olo ja ihan itketti. Tähän asti olen ollut eutanasiaa vastaan, mutta nyt ajattelen, että miksei kärsimyksiin ja kuolemaan johtavasta sairaudesta kärsivää ihmistä voisi avustaa kuolemaan, jos hän niin halluaa. Vaikka pahalta se tuntuu...

Minulla lähti ajatukset kiertämään omiin itsemurha-aikeisiini, joita oli muutama vuosi sitten. Alkoi ahdistaa enkä millään päässyt eroon tuskaisuudestani ennenkuin otin Tenoxia ja Temestan, menin nukkumaan ja nukuin pari kolme tuntia. Heräsin tuossa klo 18.30 aikaan nälkään. Niukan lounaan jälkeen en ollut syönyt mitään. Banaania ja Limpukkaleipää kalkkunaleikken kera. Kohta katsomaan uutisia ja Salattuja elämiä televisiosta.

KIINNI JÄIT !


KIINNI JÄIT!!

Koska luet tätä tekstiä,niin se tarkoittaa,että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat , kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.

Minä jäin kiinni Jouluttaren blogissa.

maanantai 16. helmikuuta 2009

Mieli lamassa

Masentavaa! Paino ei ole pudonnut grammaakaan viikossa. Päinvastoin puntari näytti +200 g. Tosin en ole saanut itseäni liikkeelle kunnolla. Vain pari 15 min. kävelylenkkiä koko viikolla. Lukeminen istuenkin kuluttaa kaloreita. Siitä enimmin sitten on miinusta tullutkin kaloritaulukkooni.

Yritin nauhoittaa äidin nauhalta omalleni hänen runonlausuntaansa ja lauluaan, mutta onnistuin vain sotkemaan nauhan, jonka kotelo olisi avattava ja laitettava sotkussa oleva nauha järjestykseen. En muista, missä minulla on pieni ristipääruuvimeisseli, jolla nauhan kotelon saisi auki. Masennuin entisestään, kun tajusin, etten nyt pysty asialle mitään. Äiti oli kaksi päivää nauhoittanut runoa ja laulua niin, että se lopulta tyydytti häntä ja nyt minä olen tuhoamassa nauhaa ruttaamalla sen ryttyyn - - -

Masentaa, ettei Tenox auta uneen päivällä. Olisin halunnut uneen. Pois kokemasta turhautumista ja tympääntymistä olemiseeni. En ole selvinnyt asioille kaupungille. Soitin sentään psykiatrilleni ahdistuneisuudestani ja yksinäisyydestäni sekä univaikeuksista. Hän lupasi kirjoittaa apteekkiin Tenox-reseptin. Soitin myös tk-lääkärin ajanvaraajalle ja sain ajan maaliskuun 13. päivälle. Haluaisin tietää, onko mitään lääkitystä tai muuta vastaavaa, mikä auttaisi minua laihduttamisessa.

Päivä meni pipariksi ei kun suklaan mussuttamiseksi tänään. Joten se nyt ei edistä asiaa laihdutuksessa. Mutta en mä jaksa välittää. Motivaatio on nolla ja mieli lamassa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa vain tietokoneen näppäimistön ääni sormien etsiessä oikeita kirjaimia sanoja varten; sanoja, jotka kertovat mieleni liikkeistä. Levoton mieleni selaa blogia toisensa jälkeen ja etsii omantuntuisia ajatuksia, jotain samankaltaista tunnelmaa kuin itselläni on ja löytää tuskan, pahemman kuin minulla, ahtaamman ahdistuksen kuin minun kurkkuani puristava on, maata matava masennus tervehtii monelta blogilta.

Jotenkin en voi samaistua elämän iloista kertoviin tarinoihin. Sivuutan kokonaan Amorin kaaria ja panomiehen juonia kertovat tarinat. Katselen kauniita luontokuvia monessa blogissa ja huokaan, että voisinpa minäkin saada kamerallani vangittua jotain noin hienoa.

Yön tunnit toisensa jälkeen kuluvat ja tulee aamukahvin aika. Käyn laittamassa kahvinkeittimen suodattamaan tummaa juomaa kannuun. Kun keitin alkaa porista ja rätistä kuorin omenan ja menen takaisin tietokoneeni äärelle. Puraisen ison palan omenasta ja maistan sen mehukkaan hedelmäisen maun. Omena on tuotu kaukaa ulkomailta. Haluaisin tietää kuka sen poimi puusta, mitä ajatteli, kun lastasi sen laatikkoon ja lähetti maailmalle. Punertava tahra jää omenasta paperille, jonka päälle sen asetin siksi aikaa kun näppäilen näppäimistöäni. Luulin, että jälki olisi kellertävän ruskea niin kuin omena hapettuessaan on, mutta ei – jälki paperilla on punainen, vähän oranssiin vivahtava sävy.

Käyn hakemassa kahvimukin tietokoneen äärelle, siemaisen kuumaa juomaa ja kierrän kuin kissa kuumaa puuroa niitä ajatuksia, jotka mieltäni rassaavat: suhde isääni, isäpuoleen ja äitiini. En tiedä, miksi he usein pyörivät mielessäni nykyään.

Suhde äitiini on lämmennyt viime aikoina. Oli vuosikausia, etten pitänyt häneen mitään yhteyttä. Ulkomailla työskennellessäni olin kyllä kirjeenvaihdossa äitini kanssa, mutta mitään olennaista en kertonut itsestäni. Enkä vieläkään kerro paljoakaan omasta elämästäni hänelle. Kun käyn hänen luonaan, puhumme hänen elämästään, kivuistaan ja kolotuksistaan, hänen suunnitelmistaan ja hoitajistaan. Olen miettinyt, miksen halaa häntä koskaan. Ystäviäni halaan tavatessani, mutta äitiäni en ole halannut kuin joskus alta kouluikäisenä. Miksen halaisi häntä, kun seuraavan kerran hänet tapaan? Onnistuisiko se? Ajatus ei tunnu luontevalta. Mutta mikä estäisi minua kokeilemasta, miltä tuntuu halata äitiä. Pitäisikö hän siitä? Olisiko varoitettava etukäteen, että minä nyt halaan sinua?

Avoimmuutta arkaillen

Yösyömisillä ei painonpudotus juuri edisty, mutta ilman hiukopalaa en jaksa tietokoneen äärellä istuskella. Unet loppuivat ja olen ihan virkeä taas pikkutunneilla. Joten käytän ajan nykyiseen mieliharrastukseeni: blogien lukemiseen. Olen linkittänyt ison joukon blogeja omaani ihan lupaa kysymättä. Olisihan se korrektia kysyä ennenkuin toisten blogeja linkittää omaansa, mutta alkuhuumassani en tullut ajatelleeksi. Olisiko minun kierrettävä kysymässä kaikilta, saavatko heidän bloginsa olla linkitettynä omaani?

Minä olen aika uusi vielä täällä blogimaailmassa. Vasta vajaa puoli vuotta omaa blogiani kirjoittanut. Itse en pane pahaksi, jos blogini on linkitettynä toiseen blogiin. Se tuntuu päinvastoin melkein kunnianosoitukselta omaa väkerrystäni kohtaan, että joku haluaa pitää sen muistissaan.

Olen saanut paljon uutta ajateltavaa blogeja lukemalla. Suppea käsitys, mitä ihmisten mielissä pyörii, on laajentunut ja ilokseni olen huomannut, etten ole kummajainen blogimaailmassa. Samoja ajatuksia mietin monen muun kanssa.

Minun blogini pääaiheet ovat painonhallinta ja -pudotus, arkielämä masennuksen kanssa rimpuillessa ja kaikkea muuta sälää lisäksi. Kovin avoimeen tilitykseen en ole rohjennut ryhtyä, vaikka itsestäni ja omista ajatuksistani kirjoitankin pääasiassa. Avoimuus vaatii siviilirohkeutta, jota minulta puuttuu. Tosin useat blogistit ovat avoimmuudellaan rohkaisseet minuakin ujoa itseenisulkeutunutta - - -

Minulla on vielä hakusessa, kuinka jatkan tästä eteenpäin. Ehkä laitan blogini salasanan taakse ja siksi pyydän teitä, jotka haluatte jatkaa blogini lukemista ilmoittautumaan sähköpostiosoitteeseeni, jotta voin lähettää salasanan teille. Kovin laajaa yleisöä en halua purkauksilleni.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Ystävänpäivänä

MUKAVAA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ SINULLE !

Monta on kaunista,
monta on hyvää,
vain yksi on parasta
tunnetta syvää,
suuri on ihme
myötäelämisen taito,
sen omaa vain ystävä,
jonka sydän on aito.


* * * * * * * * *

Älä kulje edelläni,
en ehkä seuraa.
Älä kulje perässäni,
en ehkä johda.
Kulje rinnallani
ja ole ystäväni.

-Albert Camus-


* * * * * * * * *

Tällaisia runoja kirjoittelimme pikkutyttöinä ystäväkirjoihimme joskus viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Harmittaa, kun muutossa oma Ystäväkirjani on jäänyt jonnekin entiseen asuntooni. Siinä oli kaikkien ystävieni käsialalla kirjoitettuja runoja ja kiiltokuvia. Eniten arvostimme isoja enkelikiiltokuvia !

Luokanopettajaltammekin sain kirjoituksen Ystäväkirjaani. Olin siitä kovin otettu.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Arkea

Maata matava alakuloisuus on vallannut mieleni. Ruoka ei maistu. Aamiaiseksi sain syötyä pullan palan kahvin kera. Nyt on jo lounasaika, mutta ruoka vain ällöttää minua. Sen sijaan himoitsen suklaata, jota puolisoni osti eilen kaappiin, Fazerin tummaa suklaata. Alakuloisuutteni vain pahenee, kun kiellän sen itseltäni. Söisi tuo ukkokulta pois sen suklaan sieltä kaapista minua houkuttelemasta. Mutta hän vain ottaa muutaman palan kerrallaan ja syö suklaalevyä monta päivää.

Aamulla näin unta, että luisuin lumihankeen ja huusin apua, koska en päässyt liikkumaan pois siitä tunnelista johon luisuin. Ensiapumiehet vetivät minut pois, mutta jättivät istumaan pulkkaan. Olin epävarma, lähteäkö pois siitä vai odotetaanko tässä lääkäriä. Paleli. Heräsin siihen, kun vedin peittoa ylemmäs niskan suojaksi ja puutunut käteni kihelmöi. Kello oli 7. En saanut enää unta. Menin katsomaan aamutelevisiota. Torkahtelin tv-tuolissani. KLo 8 mieheni kutsui kahville. Minua häiritsi se, ettei hän sanonut minulle mitään eikä minulla ollut mitään sanottavaa hänelle. Joimme kahvimme hiljaisuuden vallitessa. Mies sai kahvinsa juotua minua ennemmin. Hän sanoi: "Kiitos" ja vei kuppinsa tiskipöydälle ja lähti olohuoneeseen. Jäin vielä istumaan oman kahvikuppini ääreen ja tunsin itseni kovin yksinäiseksi.

Aamupäivä on mennyt blogeja lukiessa. Kyllä nyt on ryhdistäydyttävä ja ruvettava imuroimaan olohuoneen mattoa. Se on aivan kissankarvoissa. On ikävää hengittää kisssanpölyä, kun voimistelen matolla television äärellä kotiharjoittelu-DVD:n ohjeiden mukaan.

Tervetuloa

Tervetuloa blogini lukijoiksi, Keittiövaaka ja Hannele! Sinulla Keittiövaaka on mielenkiintoista terveystietoa blogissasi! Oletko alan ammattilainen?

Hanneles paradis jää minulta lukematta (koska tuo ruotsin kielentaitoni on kovin hatara), mutta onneksi kirjoitat myös suomeksi blogia, jota olen käynyt kurkkimassa.

torstai 12. helmikuuta 2009

Hälläväliä

Tervetuloa lukijoitteni joukkoon W.! Mietiskelijä, kuvaaja, elämän ihmettelijä. Sinulla on mielenkiintoisia kuvia blogissasi. Ihastuin sujuvaan tekstiisi ja olen kahlannut blogiasi läpi.

Puolilta päivin tänä torstaina kuuntelen radiota samalla kun kirjoíttelen tänne sitä sun tätä. Tänään on semmoinen hällä väliä -olo. En jaksa ryhtyä mihinkään. En edes ajattele, mitä olisi tehtävä. Tiedän, ettei minulla ole mitään sen kummempaa tehtävänä, jota en voisi siirtää huomiseksi.

Päivän liikunnaksi saa riittää olohuoneen imurointi ja jos oikein innostun niin vois tehdä vatsa+selkälihasten kotiharjoitteluohjelman. Mutta en minä välitä, jos jää tekemättä. Minua risoo kaikki "pitäisi"- ja "olisi tehtävä" -asiat, joita pyrkii tajuntaan ja suljen mieleni velvollisuuksilta sekä tehtäviltä ja toimilta, joilla olen aiemmin kerjännyt hyväksyntää tähän yhteiskuntaan terveiden ja hyvinvoivien joukkoon. Kun toimii, on ahkera, hoitaa kotinsa, miehensä, lapsensa, etenee urallaan, opiskelee, ottaa osaa yhteiskunnallisiin toimiin, niin sitten tietää, ettei ole luuseri. Näin minut on saanut ajattelemaan yhteiskunta ja ympäristöni. Pieni kapinanpoikanen tätä ihmiskuvaa kohtaan on noussut sisimmässäni.

Voisinko pitää itseäni yhteiskuntakelpoisena näin aikaansaamattomanakin, hiljaa hissukseen elelijänä, kissoihini ja puolisooni rakkautta tuhlaavana kotirouvana? Voisinko pitää itseäni onnistuneena, vaikka en jaksa paljon ottaa osaa yhteiskunnallisiin asioihin ja toimiin, jotka minua kyllä kiinnostavat ja haluaisin olla vaikuttamassa asioiden hoitoon, mutta energiaa sellaiseen minulla ei ole. Voisinko arvostaa itseäni, vaikken ole paljon veroa maksava ammattilainen tuottavassa työssä, vaan lisää eläkerahoja kinuava loinen? Missä sitä itsearvostustusta on kaupan? Ostaisin aimo säkillisen tähän tarpeeseen nyt heti.

Kuutamoko nyt valvottaa

Kuutamoko nyt valvottaa? Täysikuu on näemmä ollut 8.-9.2. Ilmankos tässä on ollut jotenkin levoton olo. Raivoa, itkua, mökötystä. Järkeistämistä, että tämä johtuu liikakilojen aiheuttamasta turhautumisesta. Entäpä jos tämä kaikki onkin kuuhulluutta.

”Erilaisissa uskomuksissa täydenkuun aikaan osa ihmisistä muuttuu käytökseltään poikkeaviksi, jopa fanaattisiksi tai mielenhäiriöisiksi. Tätä reaktiota kutsutaan kuuhulluudeksi.”

”Kuuhulluus on uskomuksissa fanaattinen tai innostunut tila tai jopa mielenhäiriö, jonka saa aikaan täysikuu. Kuuhullu voi seota väliaikaisesti tai lopullisesti. Monien taruolentojen uskotaan olevan aktiivisimmillaan juuri täydenkuun aikaan.

Täysikuulla uskotaan yleisesti olevan ainakin jonkinlaisia vaikutuksia ihmiseen; jotkut kokevat sen valvottavan tai tekevän hieman hermostuneemman tai innostuneemman olon. Valtaosa tilastollisista tutkimuksista ei kuitenkaan tue väitettä, että kuun vaiheet korreloisivat ihmisten käyttäytymisen kanssa, ja teoriaa pidetäänkin usein näennäistieteenä.” Wikipedia

Lieneekö tämä innostukseni laihdutusprojektissani (ruokapäiväkirja ja liikuntapäiväkirja Keventäjissä), jos tämä innostus onkin vain kuuhulluuden aikaansaamaa, niin pian se lopahtaa. Toivottavasti ei sentään. :-))

Huokaan piiitkään. Olisi parasta painaa päätä tyynyyn eikä istuskella tietokoneen äärellä. Mutta minua vaivaa jostain syvältä tuleva suru ja minua itkettää.

Lueskeltuani joitakin blogeja tänä aamuyönä, totesin, että monella on elämää suurempia projekteja menossa. Joillakin se aiheuttaa kipuilua ja tuskaa, toisilla se näyttäytyy esim. käsitöinä ja muina harrastuksina, joihin on innostuttu.

Mikä tässä nyt sitten surettaa minua? Onhan minulla elämää edessäpäin monta kymmentä vuotta parhaimmillaan. Mutta monta kymmentä vuotta on mennyt ilman päämäärää, tavoitteita ja innostusta. Surullista, että viisikymppisenä herää siihen, etten ole oikeastaan antanut itselleni lupaa elää täysillä tai en ole oikeastaan tiennyt, mitä haluan elämältä. En tiedä vieläkään. En tohdi ajatella, mitä voisin elämältä toivoa. Monet masennuskaudet ovat lamanneet toivoni ja uskoni, että minulle olisi jotain parempaa olemassa. Olen tyytynyt varjoelämään.

On ollut ilo todeta, että monessa lukemassani blogissa toivo ja usko parempaan elää voimakkaana.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Läskin lähetysloitsu

Sula läski lyllymästä,
liha liiku lellumasta,

ihra kaikkoa kavala,
suksi suohon selluliitti.

Makeassa on majasi,
virus vinha viinerissä,

rasvaisessa on kotisi,
voikkoleivän makkarassa.

Mene kinkku matkoihisi,
suden suuhun paksu reisi!

Parempi minun elellä,
kepeänä kepsutella,

kun ei perä maata laahaa,
raavi maantietä takamus.

Rehevät muotoni ovat sairaanloista ylipainoa

Kappas vaan! Eilinen päivä meni niin, ettei siitä muuta muistoa jäänyt mieleen kuin Keventäjissä aloitus. Kirjasin aloituspainon (mikä oli ennätyslukema; en koskaan ole ollut näin lihava), pituuden ja iän sekä päivän aikana syömäni ruuat grammalleen. Sitä nyt sitten harrastan seuraavat kuukaudet siis seuraan syömisiäni, kone laskee kalorit ja minä yritän olla ylittämättä sallittua kalorimäärää.

Niin koville tuo tilanteeni toteaminen ja painonpudotuspäätös otti, että alkoi ahdistaa. Olo oli ihan kuin lapsen kädestä olisi riistetty tikkari. Minä elämää nähnyt mummeli melkein itkin kuin lapsiparka. Hävettää ja naurattaa nyt, mutta niin minun piti eilen ottaa rauhoittava Temesta-pilleri ja kääriydyin huopaan kamarin sängylle lepäämään ja rentoutumaan, jotten olisi ruvennut huutamaan ulos raivoa, jota tunsin itseäni kohtaan: Miksi olen päästänyt itseni lihomaan tällaiseksi läskiksi? En ole ahminut ruokaa, mutta suklaata olen syönyt ja tuo kirottu mirtatsapiini-lääke lihottaa, vaikka sitä vastaan on nesteenpoistolääke.

Olisi kai ollut terveellisempää huutaa ulos raivoa kuin tukahduttaa se rauhoittavaan lääkkeeseen. Nukuin iltapäivällä muutaman tunnin ja söin päivälliseksi banaanin. Illalla menin aikaisin nukkumaan ja nukuin melkein 10 tuntia.

Tänäänkin vielä raivostuttaa ylipaino ja läskimakkarat ympärilläni. Miten ne ovatkaan huomaamatta kietoutuneet rankani ympärille? En ole suostunut näkemään tilannetta ja nyt se on niin paha, että Keventäjän artikkelit suosittelevat yhteydenottoa lääkäriin. Soitin lääkärin ajanvaraukseen, mutta en saanut aikaa. Pyydettiin soittamaan uudestaan perjantaina, kun lääkärini maaliskuun työlista tiedetään. Eli ei sinne lääkäriin vuositarkastus- ja laihdutusasioissa pääse ennen kuin monen viikon kuluttua.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Olla oma itsensä

Tänä yönä en saanut kuin noin neljä tuntia unta. Olen lueskellut blogeja ja mietiskellyt omaa elämääni. Elämän isot asiat, kuten perheen rakentaminen ja ammatillinen ura, ovat jo menneitä asioita.

Puoliso minulla on sekä hänen lapset ja lapsen lapset, joita näen noin kerran vuodessa. En enää edes kuvittele saavani omakotitaloa, kesämökistä puhumattakaan. Isoista ostoksista kuten auto tai vene en haaveile. Ei minulla liiemmin taida olla unelmia, ei päämääriä, suunnitelmia tai tavoitteita työurani suhteen. Omaa persoonaani ajatellen voisin ottaa päämääräkseni omaksi itsekseni kasvamisen.

En ole oikein koskaan uskaltanut olla oma itseni. Olen yrittänyt ahtaa itseäni milloin mihinkin rooliin ja toivonut ympäristöni hyväksymistä. Jo on aika tulla ulos roolipuvuistani ja olla aito, oma itseni. Ei kai se vielä myöhäistä ole. Eihän kasvaminen oikeastaan lopu koskaan. Ja mitä sillä on väliä jos vasta nyt yli viisikymppisenä uskallan olla se, mikä olen - häpeilemättä, toisia kumartamatta. Solmuun kasvanut, hiljaiseksi käynyt, mutta paljon ajatteleva minä - tunnelukkoineen.


"Itsetunto on rohkeutta olla oma itsensä"


"Itsetunto on sitä, että uskaltaa toimia, puhua, pukeutua ja ajatella siten kuin tuntee oikeaksi. Itsetunto on kokonaisvaltaista itsensä hyväksymistä ja perusvarmuutta siitä, että on toisten hyväksymä. Itsetunto liittyy siihen, millaisia ominaisuuksia ja kykyjä omasta mielestämme meillä on ja millaisiksi nämä kyvyt arvotamme. Hyvä itsetunto on hyvä pohja ihmisen kehitykselle ja vaikuttaa positiivisesti mielialaan ja elämäntyytyväisyyteen."

lauantai 7. helmikuuta 2009

Telepatiaa, ennakkoaavistuksia, uskoa

Olikohan se telepatiaa tuo aamullinen levottomuuteni? Äitini oli omassa asunnossaan herännyt aamulla aikaisin sydänoireisiin. Ei onneksi mitään pahempaa, mikä ei olisi nitrolla mennyt ohitse. Mutta pahalta se tuntui, kun soitin hänelle ja hän kertoi sydäntuntemuksistaan. Jonakin päivänä - tai yönä - hän ei selviä nitrolla... :(

Päivä on mennyt pällistellessä: kirjoja, lehtiä, blogeja ja televisiota. Olen lukemassa vallan ihastuttavaa kertomusta Kirjastokissa (Vicki Myron & Bret Witter). Iowan osavaltiossa Yhdysvalloissa, Spencer-nimisen pikkukaupungin kirjaston henkilökunta löysi kohmettuneen kissanpoikasen kirjojen palautusluukusta tammikuussa 1988. Kissa sai nimekseen Dewey Readmore Books ja liitettiin virallisesti kirjaston henkilökuntaan. Dewey sulatti kirjastoväen ja kaupungin asukkaiden sydämet ja toi kirjastolle sekä Spencerin kaupungille valtavasti myönteistä julkisuutta. Deweyn hellyttävän tarinan kertoo kirjastonhoitaja Vicki Myron, joka oli ja eli Deweyn kanssa koko tämän elämän ajan. Millainen vaikutus eläimellä voikaan olla!

Joskus kauan sitten luin Valituista Paloista kissasta, joka eksyi auton lavalle mentyään kauas pois kotoa. Sen omistaja oli vähän toisella kymmentä oleva tyttö, jolle sanottiin, että kissa on varmaan jo kuollut (kettu vei), kun sitä ei löydetty mistään. Mutta tytöllä oli selvä tunne, että kissa elää ja pyrkii kotiin. Tyttö istui aina aamulla herättyään rappusilla ja tähyili maastoon toivoen näkevänsä kissansa. Ja niin eräänä aamuna laiha, pieni karvakerä tassutteli häntä kohti. Tyttö oli innoissaan tunnistaessaan kissansa siliteltyään rapaa pois otsalta ja nähdessään sen valkoiset otsakarvat. Oliko se telepatiaa, että tyttö tunsi niin voimakkaasti kolme viikkoa, että kissa on elossa vai oliko se tytön toive ja usko, joka piti yllä yhteyttä?

Vaihtelu virkistää

Sanotaan, että vaihtelu virkistää. No, tämä Itkupillin "Pink Rose" -blogipohja on mielestäni tosi raikas ja pirteä.

Päinvastoin kuin minä nyt. Vaikka olen nukkunut yli 8 tunnin yöunet, olo on nuhjuinen ja samea. Raikkaudesta ja virkeydestä ei tietoakaan. Yö meni kaikenlaisia unia katsellen. Kuljin oudoilla seuduilla ja ihmiset unessa olivat jotenkin uhkaavia, luotaan poistyöntäviä ja epäystäväl-lisiä. Ihan painajaiseksi en unta sanoisi. Mutta jälkitunnelma siitä on epämääräinen levottomuus, joka ei ota laantuakseen.

En ymmärrä, mikä minut saa levottomaksi. Kaiken pitäisi olla ok. Mieheni voi hyvin, kissat ovat suht'koht' kunnossa (mitä nyt vanhempi kissa vähän ontuu jalkaansa). Onkohan äitini voinnissa tapahtunut jokin käänne pahempaan? - Miksi ruveta maalaamaan mustia pilviä taivaalle, kun en voi tehdä asioille mitään aamuyöstä kello 5.30. Tuskin myöhemminkään. Iäkäs äitini monine sairauksineen elää eläämäänsä aikansa ja kun hänen aikansa jättää, on siihen tyydyttävä. Suru laantuu haikeiksi muistoiksi.

Ahdistaa. Ajatuskin kuolemasta ja äidin elämästä poistumisesta riipaisee aina, kun se käy mielessä. Hän on jo 81-vuotias. Ihme, että vielä elää, koska sukumme ei ole erityisen pitkäikäistä väkeä.

Itse en nuorena uskonut eläväni nelikymppiseksikään, juuri tuon tiedon takia, että sukumme väki kuolee nuorena. Oli vaikea ajatella itseään iäkkäänä harmaapäänä. Nyt kun tukkani alkaa harmaantua, mietin milloin alan antaa harmaiden näkyä. Tähän asti olen peittänyt harmaat hiukset ruskean ja mahongin värisävyihin. Saattaisi olla virkistävää vaihtaa tukan väri harmaaksi eli antaa sen kasvaa luonnollisen värisenä . . .

perjantai 6. helmikuuta 2009

Depressiokoulu

Ei se eilen mainitsemani haastattelu ollut sen kummempi kuin Depressiokoulun esittely. Kurssin vetäjät esittelivät itsensä ja kyselivät, miltä minusta tuntuu 6-7 henkilön ryhmäkeskustelut, miten yleisesti voin nyt ja jaksaisinko viikoittaisen käynnin käydä juttelemassa ja tehdä kotitehtäviä maaliskuusta toukokuuhun. Turhaan minä sitä haastattelua jännitin ja sitten paikan päällä en enää jännittänytkään (tosin olin ottanut rauhoittavan). Toivottavasti pääsen kurssille.

torstai 5. helmikuuta 2009

Sekaisin päivistä

Tänään liputetaan Runebergin päivää ja huomenna, perjantaina, 6. pvä helmikuuta on Saamelaisten kansallispäivä. Pikku tyttönä minulla oli kirjekaveri Lapista. Sain häneltä pirtanauhoja, kudottuja monivärisiä nauhanpätkiä, joita pidin kirjanmerkkinä. Hänen tätinsä teki saamelaisten pukuja. Saamelaisuutta en juurikaan tunne. Lapissa olen käynyt vain kolme kertaa elämässäni.

Suomalaisuutta olen katsellut monella paikkakunnalla elämäni aikana. Etelä-Suomessa Helsingissä, Vantaalla, Kotkassa ja Hyvinkäällä. Pohjois-Suomessa Ylitorniossa ja Oulussa. Lisäksi lukuisat paikkakunnat keskisessä Suomessa ovat tulleet tutuiksi.

Olen yrittänyt lajitella ihmisiä paikkakuntien mukaan, mutta kaikilla paikkakunnilla olen tavannut mukavia ja ikäviä ihmisiä. Puheliaita ja tuppisuita. Aitoja ja teennäisiä. Meitä on niin moneksi - kaikkialla.

Minua on vain yksi. Mutta minussa on puolia, joita ymmärrän ja sitten paljon sellaista, jota en ymmärrä. En ymmärrä, mikä minut vie masennuksen kierteeseen aina aika ajoin. En ymmärrä pelkojani enkä aina edes ahdistukseni aiheita. Olisi helpompi elää, kun ymmärtäisi. Niin luulen. Elämä ei tuntuisi niin kaoottiselta ja sumuiselta. Tahtoisin elämääni järjestelmällisyyttä, tavoitteellisuutta ja harmoniaa. Mutta nyttemmin elämäni on vain päivästä toiseen rimpuilua pelkojani vastaan taistellen, itseäni tsempaten pienten ja suurempienkin kompastuskivien yli sekä masennusta ja ahdistusta sietäen.

Onneksi en ole ihan lamassa enkä masennuksen kuopassa. Jaksan keskittyä kirjoittamiseen tai kirjan lukemiseen puolisen tuntia kerrallaan. Taukoja pitäen luen kirjoja 3-4 tuntia päivässä. Valitettavasti joudun lukemaan samaa kohtaa usemman kerran, koska huomaan unohtavani, mitä olen lukenut. Vain osa tekstistä jää muistiin. Ja usein huomaan ymmärtäneeni tekstin väärin sen ensi kertaa luettuani. Joten siis lukutahtini on hidasta. Kirjan lukemiseen menee aikaa paljon enemmän kuin nuorena ja terveempänä ollessani, jolloin saatoin lukea 2-3 kirjaa illassa (romaaneja, kertomuskirjallisuutta).

Nyt vähän jännittää yx haastattelu. (Siitä enemmän sitten kun se on ohi.) On varmaan otettava rauhoittava pilleri ennenkuin lähden haastatteluun. Tunnin päästä olen sinne jo matkalla. Milloin minusta tuli tällainen pupupöksy? Säikky ja arka?

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Levoton yö ja paniikkiahdistusta

Levoton yö takana. Heräilin parin tunnin välein juomaan, koska suuta kuivasi. Unet olivat jotain eroottista hekumaa, josta ei paljon muistikuvia ole jäänyt. Vain hersyvä tunnelma. Nousin vuoteesta klo 3 paikkeilla ja aloin kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tullut. Silmiä veti vielä kiinni. Menin tv-tuoliin torkkumaan.

Kissa tuli herättämään horroksestani klo 5 aikoihin. En ymmärrä, miksi sen piti herättää, koska sillä oli ruokaa kupissa ja hiekka-astiatkin olivat siistejä. Sen piti vain saada minut liikkeelle keittiöön tarkistamaan, että kaikki on ok. Silityksiäkin se kerjäsi, mutten antanut. Otti päähän, koska olisin vielä halunnut torkkua tuolissani.

Nyt olen ihan hereillä. Kissa nukkuu. Mies nukkuu. Ja toinen kissakin varmaan nukkuu jossakin piilossa, varmaan kiipeilypuun ylimmässä pesässä. Siellä on sen lempipaikka.

Ahdistaa ajatus, että tänään olisi lähdettävä äidin asioille kaupungille. En mielelläni asioi pankissa, mutta äitini haluaa käteistä tililtään. Olen luvannut viedä.

Linja-autossa kulkeminen ahdistaa myös. Vaikka paniikkikohtaukset ovat vähentyneet, pelkään sellaisen puhkeamista - ja mitä siitä seuraa. Häpeän (turhaan) jo etukäteen käyttäytymistäni paniikissa. Enkö voisi vain hissukseen lähteä pois autosta ja puuskuttaa aikani ulkona ja kävellä, kunnes kohtaus on ohi. Ainahan ne ovat menneet ohi milloin nopeammin milloin vieden enemmän aikaa ja rauhoittavia lääkkeitä.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Taistelu tuulimyllyjä vastaan

Kirjoitin taannoin vajavuuden tunnelukosta, joka syntyi minuun lapsena mummopuoleni - - ja myöhemmin isäpuoleni suhtautumisesta minuun ja äitiini. ks. Vajavuuden tunnelukko


Itkupilli kirjoitti asiaa artikkelissaan:

Taistelu tuulimyllyjä vastaan

"Anna anteeksi maailmalle iskut ja kolhut, niin paranet niista itse. Jos et ole halukas tekemaan sita, niin edelleen raahat mukanasi sen sinulle opettamia uskomuksia itsestasi. Olet niin kauan menneisyyden vanki, kunnes ymmarrat, etta paastamalla vankisi vapaiksi, paaset vihdoin itsekin vapaaksi.

Katkeruuden ja vihan tunteet pitaa hyvaksya, niista ei paase niita piilottamalla, mutta niita ei tarvitse eika pida vaalia oikeutenasi. Niin kauan kuin haluat pitaa niista kiinni, ne seuraavat mukana. Mutta jos olet halukas paastamaan niista irti, niin jo pelkka halukkuus riittaa. Mieli kevenee jo, jos on halukas luopumaan vanhoista luutuneista uskomuksista"

Jollakin tasolla olen jo aikaa sitten päästänyt irti katkeruudesta ja mummopuoleni syyttelystä, joka sekoitti lapsenmieleni aikoinaan. Mutta vieläkin muistot kirpaisevat ja varsinkin isäpuoleni seksuaalinen hyväksikäyttö nostaa vihaa, kun jokin asia tuo sen mieleen.

Mummopuolen ja isäpuolen minua kohtaan syytämät halventavat asenteet olen jättänyt omaan arvoonsa. Mutta kuitenkin, kun heidät muistan, mieltä kirvelee se väärinkohtelu pientä lasta ja esimurkkuikäistä minääni kohtaan. En halua vaalia noita ikäviä muistoja, mutta en voi sille mitään, että kun joku heittää minuun kohdistuvan vähättelevän arvion, mieleeni tulee salamana kirkkaalta taivaalta isäpuolen arvio minusta tytönheitukkani ja huoran pimuna. Kaikki se persoonani halventaminen ja minuun kohdistunut vääryys vain salamana välähtää mieleen, vaikken haluaisi muistaa mitään niistä. Todellakin se on taistelua tuulimyllyjä vastaan, yrittää pitää yllä itseään arvostavaa asennetta huolimatta muistoista kumpuavista ikävistä asioista, jotka yhä vain masentavat, nostavat vihaa ja katkeruutta. Ei niistä tunteista tuosta vain eroon pääse.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Ulkonäköä mökkihöperölle

Nyt on ulkonäköä kohennettu: hiukset on värjätty ja korviin laitettu reiät, jotta kolmesta kuuden viikon harjoittelukorukauden jälkeen voin alkaa käyttää omia korvakorujani. Korvakoruja on kertynyt laatikkoon enemmän kuin tarpeeksi, varsinkin noita, jotka pujotetaan korvanlehden läpi. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut reikiä korvissani ja turhan pitkään odotin niiden laittoa, sillä toimenpide oli kuin hyttysenpisto. Olin turhaan pelännyt kamalaa kipua.

Hiusten värjäys sujui ystäväni luona myös mukavasti rupatellen ja turhaan sitäkin tapaamista jännitin etukäteen. Minä otan stressiä sosiaalisista tilanteista, joihin olen menossa. Nyttemmin taas enemmän kuin aikoihin. Varmaaan siksi, kun olen ollut pääasiassa vain kotona. Apteekissa ja postissa on tullut käytyä. Muut asiat mieheni on hoitanut kodin ulkopuolella.

Rohkenisinkohan enää mennä kelan tai verotoimistoon asioimaan. Lääkäriin menoakin olen lykännyt. Pari kertaa olen soittanut ajanvarausnumeroon ja ollut vain helpottunut, kun siellä ei ole vastattu. Mutta vaivani jäävät hoitamatta. Se ei ole hyvä. Kaikkeen ei omahoito ole riittävää.