Pelko ujuttautui mieleeni sitä mukaa, kun kello läheni iltapäivää, jolloin lääkkeeni oli otettava. "Etkö ole lähdössä apteekkiin hakemaan lääkkeitä?", Mies kysyy. "Hakisit sinä. Tukkani on likainen. En kehtaa lähteä ihmisten ilmoille." Mies katsoo arvioiden: "Lähde nyt vaan." Hän istuu tietokoneen äärelle ja katsoo saldoa verkkopankissa. "Ehdit yhden bussiin." Otan jemmasta rauhoittavan lääkkeen ja harkitsen hetken, lähteäkö vai - - - annan vallan pelolle. Levoton, kaihertava, kurkkua kuristava tunne sulkee minut sisimpäänsä ja alan täristä - vilustako? Ei, ei minua palella, vaikka kääriydyn huopaan kamarin sängynpäälle pitkälleni. "Etkö sinä ole jo lähdössä?", Mies kysyy. "En minä nyt jaksa", voihkaisen. "Et voi jättää iltalääkkeitä ottamatta." Ynähdän jotain vaikerrellen. Kipu tuntuu peräpukamassa - ja otsani jyskyttää sydämen tahtiin. "Kyllä sinun on mentävä apteekkiin hakemaan lääkkeesi!" Vedän huovan korvilleni ja käperryn sikiöasentoon. . .
"Missä sinun KELA-korttisi on?" "Käsilaukussa kukkarossa", kerron ja ilahdun. Hän sittenkin lähtee hakemaan lääkkeet. Rauhoittava lääke alkaa vaikuttaa. Olen jonkin aikaa horroksessa, en unessa, mutta en oikein valveillakaan. Kuuntelen RadioDeitä. Torkun tunnin sängyllä puoliunessa. Mies haki lääkkeeni apteekista. Katsoi kamarin ovelta, nukunko minä ja veti oven melkein kiinni. Kissa hyrisi vieressäni ja joku lauloi radiossa: "... saan tässä levähtää..."
Miehet on siitä kivoja että ne lähtee kun on lähdettävä. Otanpa hänestä mallia ja kommentoin tänne vaikka se tuntuu aika monimutkaiselta tällä itselleni oudolla systeemillä :)
VastaaPoistaHienoa, että miehesi meni puolestasi. Kumppanin tuki on tärkeää. Minunkin mieheni on muutaman kerran hakenut minulle lääkkeeni ja kerran reseptinkin. Yritän tietenkin itse hoitaa nuo asiat, mutta joskus tulee päiviä...
VastaaPoistaJaksamista sinulle, rakas ystävä!