sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Sunnuntaista arkipäivää

Nukuin melkein 12 tuntia. Tosin heräsin aamuyöllä antamaan kissalle ruokaa, mutta sain sen jälkeen uudestaan unen päästä kiinni. Unenpöpperö, joka eilen vaivasi puolille päivin, ei nyt vaivaa oloa, mutta väsymys ja jonkinlainen välinpitämättömyys on vallannut mieleni. En jaksa välittää ties mistä kaikesta pitäisi pitää huolta. Ainakin omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan ehkä. Ruoka ei maistu, ulkoilu loskakelissä ei innosta, jopa hampaiden pesu illalla oli harkinnassa. Sitten kuitenkin sain päätettyä, että ne pitää pestä - ja tulihan ne pestyä, mutta lankaamatta jäivät.

Pukeutuminen jo ajatuksena on työlästä. Olisin oloasussani yötä päivää, ellei pitäisi lähteä käymään kylässä. Olen sopinut, että autan jossain atk-jutuissa, joissa ystäväni tarvitsee neuvoa-antavaa ohjaustani. Siis lounaan jälkeen on oloasu vaihdettava pitkiin housuihin ja puseroon. Huokaan pitkään. Pitikin mennä lupaamaan mitään kenellekään. Nyt on liian myöhäistä perua, kun kyytimies tulee jo parin tunnin kuluttua hakemaan.

Mieheni tekee perunamuussia. "Tulehan syömään!", hän kutsuu. Syön mukisematta muussia (se oli hyvää!), porkkanoita, parsakaalia, maissinjyviä, lihapullia ja join lasillisen maitoa. Oksettavan täysi olo. En osaa olla kiitollinen saamastani hyvästä ateriasta, vaikka kiitokseni sanoinkin kokille. Mieleni ei ylene olotilaan, jossa voisi nauttia saamastaan hyvästä. Mieleni mataa harmaana ja mitäänsanomattoman hailuna.

Verhot ovat ikkunani edessä, ettei naapuri näkisi minua tien toiselta puolelta. Tuskin siellä kukaan on kiinnostunut tiirailemaan meille, mutta avoimet = verhottomat ikkunat vastapäisessä talossa häiritsevät minua. En halua nähdä niitä. Vetäydyn nurkkaani kirjoittamaan ja jätän mieheni tiskaamaan keittiöön.

On hiljaista. Tiskaamisen äänet lakkasivat kuulumasta tänne kirjastoon. Olohuoneen televisiosta kuuluu hiljainen selostus, josta en saa selvää. Jotain urheilukisaa mieheni alkaa katsoa. Kellon raksutus herättää huomioni. Sekuntiviisari liikkuu eteenpäin osoittaen ajankulumista. Seinäkello pöydälläni ottaa turhaan tilaa. Se pitäisi laittaa seinälle. Betoniseinään olisi porattava reikä holkille ja ruuville. Olisi kutsuttava huoltoyhtiön mies työkaluineen. Odotan kuitenkin aikaa, jolloin saan hankittua kattolampun ja kettinkiä kukka-ampellia varten. Huoltomies voi sitten ne kaikki kerralla laittaa paikoilleen: ruuvin seinään, lampun kattoon ja toiseen kohtaan kattoa koukun kukka-ampellia varten. Kotitöitä on jonossa odottamassa tekijäänsä. Rönsyliljan poikaset olisi pantava veteen juurtumaan. Kukat kasteltava. Kissojen hiekkalaatikot pestävä. Kissan takut kammattava ja/tai leikattava pois... Loputtomiin tekemättömiä töitä. Hengästyn jo ajatellessani niitä. En jaksa tänään. Ehkä mies hoitaa kissat. Minä menen päivätorkuille. Vedän huovan päälleni ja käännän selkäni tekemättömille töille, miehelleni, koko maailmalle. AUTS! En saa torkkua kuin vähän aikaa, kun minua tullaan jo hakemaan. VOI EI!! Onko minun pakko lähteä neuvomaan ystävääni tänään?

lauantai 29. marraskuuta 2008

ÄO ja muisti

Innostuin tekemään äo-testiä aamupöpperöisenä ja sain tulokseksi vähän keskimääräistä paremman luvun. Kylläpä on älykkyysosamääräni, erityisesti sen muistiosuus huonontunut. Senhän jo tiesinkin. Olen surullinen tuloksesta. Mensan testeihin ei ole enää asiaa. En pärjäisi siellä huonon muistini takia.

Kielellisten osioiden pistemäärät olivat hyvät, 20 mahdollisesta pisteestä sain 16 ja 17 pistettä. Sanasto ja sanojen keskinäisiä suhteita koskevat tehtävät siis onnistuivat. Suoritusoisoiden pistemäärä taas oli surkea. Matemaattiset tehtävätkin menivät huonommin kuin joskus aiemmin vastaavaa koetta tehdessäni. Ehkä päivemmällä, virkeämpänä tehty koe olisi mennyt paremmin.

Nyt rupesi oikein huolestuttamaan muistini heikkous. Olisiko sille mitään tehtävissä vai onko se lopullisesti huonontunut noin paljon, etten kuudesta numerosta muista peräkkäin tai vastakkaisessa järjestyksessä kuin 2 tai 3. Huokaus. Pitänee ruveta taas syömään E-EPAa, fosfatidyyliseriiniä ja karnosiiniä. Tri Tolonen suosittelee niitä.

Fosfatidyyliseriini parantaa muistia

Muisti ja muut kognitiiviset toiminnot



Huono muistini on haitannut minua jo vuoden verran. Oli tarkoitus tehdä muistitestejä terveyskeskuksessa, mutta ne ovat jääneet tekemättä. Unohdin ajan, joka oli varattu testejä varten enkä ole tullut varanneeksi uutta aikaa. Minua pelottaa, että sielläkin muistitestit menevät huonosti ja minut tullaan virallisesti määritellyksi huonomuistiseksi.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Kytevä viha

"Alakuloisuus, epätoivo, lepatus mielessä
ei muuta mitään pahemmaksi.
Ei mikään ole niin hirveän merkityksellistä.

Kun sen oppii on helpompi.
Olipa sitä mieltä tai ei."


Eeva Kilpi

Apatia on kietoutumassa ympärilleni. Sanat takertuvat kitalakeen tai jonnekin pään sisään. Apua, minä halvaannun, tukehdun ja ajatukseni hämärtyvät ja latistuvat. En halua elää näin tukahtuneena ja jumissa.

Olen väsynyt. Viime yönäkään en nukkunut kovin hyvin. Pyöriskelin sängyssä aikani pikkutunneilla ja nousin sitten lukemaan Elina Reenkolan kirjaa Nainen ja viha.

"Naisen aggressioista on perinteisesti vaiettu ja sitä on pidetty tabuna. On vaikea hyväksyä ajatusta, että nainen, elämän antaja, voisi olla tuhoava kostotar. Siksi naisen on erityisen vaikea hyväksyä aggressiota itsessään ja ilmaista vihaa. Siksi hän piilottaa ja tukahduttaa helposti vihan tunteensa, jotka saattavat kanavoitua omaan ruumiiseen esimerkiksi masennuksena ja itsetuhoisena käyttäytymisenä." (kirjan takakannesta)

Oivalsin monta asiaa itsessäni. Olen häpeän lapsi, "äpärä", lehtolapsi, jo äidinmaidossa litkinyt sisääni arvottomuuden tunteita ja halveksuntaa. 1950-luvulla avioliiton ulkopuolella synnyttänyt äiti lapsineen oli jotain tosi halpaa ja hyljeksittävää. Äitini oli masentunut rakastamansa miehen hyljätessä hänet lapsineen oman onnensa nojaan. Tämä biologinen isäni avioitui 3 kk minua nuoremman lapsensa äidin kanssa.

Ensimmäinen osoite vihalleni, joka kytee sisimmässäni on biologinen isäni, joka ei koskaan tunnustanut minua lapsekseen. Toinen osoite vihalleni on isäpuoli, joka kutsui minua halveksuen tytönläperöksi ja myöhemmin pimuksi ja huoraksi raiskattuaan minut. Kolmas osoite vihalleni on mummopuoli, joka kuulutti 7-vuotiaalle tytölle: "Minun ommaisuuttani sinä et peri äpärä". Voisin kertoa kurjia tarinoita puolenvuoden asumisjaksosta mummopuoleni kanssa maalaistalossa. Mutta nyt en jaksa.

Olen menneisyyteni vanki. Terapioista huolimatta en ole osannut kääntää voimavaraksi kaikkea sitä vihaa, joka vieläkin kiehuu sisimmässäni; polttaa poroksi ja tuhkaksi minuuttani.

Tule armahtava uni ja rauhoittavat Temesta, Tenox ja masennuslääke. Syön siis iltalääkkeeni. Toivon saavani unen päästä kiinni alta aikayksikön ja nukkuvani aamuun asti. Mieluummin nukkuisin pois tästä kurjasta maailmasta. Pysähdy sydän ja antakaa minun kuolla kivuitta nukkuessani enää koskaan heräämättä tuntemaan turtunutta tuskaani ja tukahtunutta ahdistusta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Tyhjäkäyntiä ja teatteria

Olen pitänyt tätä blogia jo reilun kaksi kuukautta, mutta miten minusta tuntuu, etten ole sanonut vielä oikeastaan mitään. Sisälleni patoutunut suma ajatuksia etsii uomaansa purkautua esiin, vaan eipä taida tänäänkään olla se päivä, jolloin padot aukeavat ja kirjoitus sujuisi mietiskelemättä, miten ilmaista asioita.

Sellaisiakin aikoja on ollut, jolloin tekstiä ei ole tarvinnut sen kummemmin miettiä, vaan se on soljunut kuin kevätpuro uomassaan kohisten ja kuohuten...

Eilinen teatterissakäynti on pitänyt minua hilpeänä koko tämän päivän. Näytelmää katsoessani nauroin ääneen moneen kertaan. Sitä ei ole tapahtunut miesmuistiin. Olen ollut aikalailla hymytön eikä juuri mikään ole naurattanut. Taidan olla paranemassa tai ehkä komedian näyttelijät ovat erityisen hyviä ja näytelmän ohjaus laatuluokkaa. En osaa vertailla, koska käymme niin harvoin teatterissa. Ei ole vertailukohteita. En muistakkaan, milloin viimeksi kävin teatterissa.

Avioliittomme alkuaikoina kävimme aika usein katsomassa näytelmiä ja elokuvia. Lapsia meillä ei ole, joten lasten takia käynnit eivät ole harvenneet, vaan aikaa myöten kulttuuriharrastuksemme ovat jääneet vähemmälle ja loppuivat tyystin, kun molemmilla todettiin depressio. Hyvä, että pitkän ajan kuluttua nyt saimme takaisin tuon kulttuurinharrastamisen. Pää on auki. Tosin emme ole vielä seuraavia lippuja tilanneet teatterista, elokuvista tai musiikkikeskuksesta. Mutta olemme sentään joulun ihmisten ilmoilla. Monien yksinäisten kahdestaan hissukseen vietettyjen joulujen jälkeen on kivaa vaihtelua viettää hotellijoulu. En juurikaan tunne jouluahdistusta. Odotan mielenkiinnolla, miten sopeudumme hotellielämään ja kuinka pystymme nauttimaan valmiista aterioista ja ohjelmasta, mitä meille tarjotaan.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa kuuluu kissan kehräys ja näppäimistöni rapina. Unet loppuivat kesken kaiken, kun kissani raapi hiekka-astiaansa eteisessä niin että luulin kissan repivän paperia. En ollut varma, paninko tärkeät paperit laatikkoon vai jäikö ne näkösälle. Menin tarkistamaan asiaa ja kaikki oli ok.

No, olin siis hereillä ja virkeä. Miksi en hyödyntäisi aikaa ja menisi tekemään töitäni netissä. Aikani puuhailtuani nettiyhteisöjen ylläpitohommissa kävin keittiössä syömässä voileipää ja maitoa. Mielessä alkoi pyöriä eilinen terapiatunti.

Esillä oli aiheita, joita täällä olen kirjoittanut mm. naisen vihasta. Se ei pidä paikkaansa, kun yleisesti ajatellaan, että viha tulisi purkaa huutamalla se ulos. Kun sellainen ihminen, joka on koko elämänsä padonnut vihansa sisäänsä, alkaa räyhätä, hän on ihan yhtä pulassa tunteittensa kanssa kuin padotessaan niitä. En oikein ymmärrä, miten sitten olisi hyvä purkaa turhaumiaan, ärsytyksen aiheita, menneisyyden kipeitä muistoja yms. jotka nostattavat vihaa ja kiukkua sisimmässäni.

Huomenna menen ja ostan sen Ipin suositteleman Skeematerapia-kirjan. Antaisiko se vastauksia? Harmittaa, kun en jo eilen ostanut kirjaa, jos se nyt edes olisi ollut saatavilla lähikirjakaupassa. Nyt olisi hyvää aikaa tutustua aiheeseen.

Päivällä on kotitöitä ja paljon muuta mielessä. Yöllä on helpompi keskittyä lukemaan. Jos siis ei väsytä. Ihmettelen, ettei minua väsytä ollenkaan, vaikka nukuin vain neljä tuntia.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Feenix-lintu

Kiehuva tulimyrsky on räjähtämäisillään esiin sisimmästäni. Yritän sammuttaa sitä ylimääräisellä rauhoittavalla tabletilla. Kohta otan iltalääkkeet, jotka kaikki rauhoittavat. Miksi en anna palaa ja huuda vihaani ja tuskastumistani ulos. En ole varma, pääsisinkö eroon kivusta, jonka kanssa olen elänyt melkein koko elämäni; väliin mieltämättä sen olemassaoloa muuten kuin kuvottavana olona, väliin tiedostaen sen kipeästi mieltä polttavana vihana ja ahdistuneisuutena.

Olen käynyt monen terapeutin vastaanotolla pystymättä kuvailemaan sisimpiä tuntojani. Olen ollut suurimman osan elämääni viileä, rauhallinen ja harmaa hiirulainen herättämättä kenenkään huomiota olemassaolollani. Kiltti ja sopeutuvainen. Ja kuitenkin itsekään sitä tiedostamatta viha on syönyt voimiani, masennuskausi toisensa perään on podettu ja niistä noustu elämään vain joksikin aikaa, kunnes taas mieleni on hiiltynyt tuhkaksi ja tomuksi, josta ei enää kukaan ota selvää, mitä se oli.

Mutta aina vain tuhkasta nousee feenix-linnun tavoin elämään menneisyyden haamut uudessa muodossa jälleen pelotellen minua piiloutumaan oman sisimpäni syrjäisimpään sopukkaan.

Vielä yksi rauhoittava jemmasta ja nukkumaan.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Tänä iltana en pysty parempaan

Jokin kynnys olisi ylitettävä, jotta tänä iltana pystyn kirjoittamaan tänne mitään.
Mieleni kompuroi esteissä, joita en tiennyt olevankaan. Uskoin pystyväni avoimmuuteen, mutta huomaan olevani häpeän vanki. Jälleen kerran olen hiljaa ja peräännyn takavasemmalle, ettei tarvitsisi ottaa vastuuta ja välttäisin konfliktin.

En osaa kirjoittaa novelleja enkä fantasiaa, vaikka mieleni syöksyy välistä hurjaan sekamelskaan toiveita, unia ja satuolentoja. Jos vain kritiikkini antaisi myöten kirjoittaisin muutakin kuin faktaa omasta elämästäni. Epäröimättä tarttuisin uniini ja unelmiini sekä psykoosin rajamailla asustaviin peikkoihin. Mutta pelko on kynnys, jota en tohdi ylittää. Välttelen aiheita, joista kirjoittamalla ehkä hyötyisin eniten tässä bloggaamisessa.

Siispä harkitsen ja punnitsen, miten pelkoni voittaisin ja sen ylitse huutaisin teille, jotka tätä blogiani olette jaksaneet lukea tähän asti. Tai kuiskaisin eli pienin vihjein ohjaisin teidät mieleni syvyyteen.

Tänä iltana en pysty parempaan.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Rinnat pystyyn ja tukka taakse

Ravistelen ujouden olkapäiltäni ja kirjoitan niinkuin se on ja näinhän se menee. Se, jota elämäksi kutsutaan, se on nyt minusta tuskaista tarrautumista elämään, mitä näen tietokoneeni näytöllä. Nettituttavat ja -ystävät ovat tulleet tärkeiksi. Heidän lyhyet viestinsä olemassaolostaan ja heidän kertomuksensa elämästään. Vasta tänä syksynä innostuin lukemaan blogeja. Seuraamani blogit ovat pitäneet minut kiinni jossakin tärkeässä, jota en osaa kuvailla. Se on varmaan yhteenkuuluvuuden tunne. Ainakin tämä nettiin kirjoittelu yhdistää meitä, jos muuta yhteistä ei ole eikä mitään yhteyttä syntyisikään.

Kiitos kommenteistanne!

Itse olen niukkasanainen, jopa sanaton. Pelkään kommentoida tekstejä, jotka ovat niin tosia ja elämää täynnä. Kipu ja tuska puhuttelee. Samoin lasten timanttiset ajatukset, joita olen saanut parissa blogissa lukea. Haikeana ajattelen menetettyä kasvun mahdollisuutta elää oman lapsensa kanssa. Nähdä tuon pienen kasvavan ja kehittyvän, elämänsä kiertyvän hänen olemuksensa ympärille. Minulle ei suotu omaa lasta. SOS-lapsikylässä hoidin 8 lapsen taloutta ja elin aikani lapsien kanssa "tätinä", joka tuurasi "äitiä" eli lähikasvattajaa hänen lomillaan ja vapaapäivinään. Se aika oli rankkaa, mutta antoisaa. Arki oli täynnä elämää, jota vieläkin kaipaan ympärilleni. Aika aikaansa kutakin, sanoi mummoni.

Elämäni on nyt netissä. Erakoidun näyttöpäätteen äärelle. Mieheni voi huonosti, kun ei saa huomiotani ja rakkauden osoitukset ovat supistuneet aamu- ja iltasuukkoon. Terapeuttini on huolissaan harrastuksestani hallinnoida nettiyhteisöjä. Pitäisi olla myös tuttavia ja ystäviä, joita tapaa kasvokkain. No me tapaamme kyllä. On jo tapaamispäivä sovittu pikkujoulun merkeissä. Peräti kolmet pikkujoulut tänä vuonna. Hirvittää mennä näyttäytymään porukoihin. Osaanko enää edes rupatella niitä näitä sanomatta mitään erityistä niinkuin on tapana pikkujouluissa.

Rinnat pystyyn ja tukka taakse. Kyllä se näin menee. Se elämä ohitse. Hetki hetkeltä poistuu muistoihin aikaa, jota ei saa takaisin. Tässä iässä yli viisikymppisenä alkaa pohtia, mitä on elämällään saanut aikaan eli onko mikään merkittävästi muuttunut paremmaksi siksi, että minä olin ja elin. Olenko ollut taakka vai apu, ilontuottaja vai murheenkryyni. Onneksi en ole saanut aikaseksi rikosrekisteriä. Mutta miksi poliisi seuraa minua kaupungilla, tietty tyyppi kulkee kaupoissa ja odottelee kuppiloiden liepeillä. Ei ole huomaavinaan minua, mutta näen, että hän panee merkille, ketä tapaan, kuka puhuu kanssani, mitä ostan. Luulen, että poliisi on hakkeroinut tiedostoissani ja selvittää ongelmaa, jota minussa ei ole. Etsii, etsii ja soisi löytävänsä.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Hymy

Aamulla hymyilin peilikuvalleni. Hymy näytti kolkolta ja teennäiseltä. On vaikeata pitää yllä hymynaamaa, kun välillä ahdistaa niin että koskee (mieltä). Mielialaa voi vain vähän tsempata päättäväisellä positiivisella ajattelulla. Kun on alakuloinen, hymyileminen auttaa.

Mutta kun on sairaan tuskainen, hymynaamat vain ärsyttävät ja tulee vihaiseksi itselleenkin, että tässä vielä vastatakseen toisten hymyyn pitäisi vetää naamaa virneeseen, jota ei voi hyvällä tahdollakaan hymyksi sanoa, vaan mekaaniseksi liikkeeksi suupielissä.

Väkinäinen, tekohymy ärsyttää aina olipa oma mieliala mikä tahansa. Aito hymy taas tekee minut nyt surulliseksi. Kun alan vertaamaan hymyilevän ihmisen iloista olemusta omaan olotilaani, oma mielialani näyttää yhä synkemmältä.

Hyytäviä maisemia



Avoin vesi, avoin mieli
osittain jäässä, kahlittu kieli

harmaa maisema, vähän valkoista lunta
värit poissa, näen mustavalkoista unta

harmaa syvyys harmaan taivaankaton alla
sukellanko lennänkö mietin pohtimalla

syvyydessä korallit, taivaalla tähdet
minne sitten menenkin, sanot aina: älä lähde

laineet liplattavat, taivas laulaa
kivenharmaata maisemaa

sukellan ja lennän maiseman halki
hetken olen vapaa, en kenenkään vanki




Tyrskyjä rannalla

kiehtova kohiseva raivo kutsuu kahlaamaan vaahtopäillä

meren kylmä suudelma imee lämmön sielustani

pärskeet kasvoilla kuohutyrskyjen pauhuna kutittaa mieltäni

Sinä suuri ja voimakas meri kiehdot ja pelotat minua



tiistai 11. marraskuuta 2008

Ujouden puuskassa

Jokin ujouden puuska valtasi minut toissapäivänä. Tajusin todella, että joku lukee näitä minunkin tekstejäni. Haluaisin niiden olevan ajateltuja ja viimeisteltyjä. Mutta nämä ovat raakileita. Ajatuksenpätkiä sieltä täältä, juonta vailla. Tuli mieleen jo lopettaa tämä blogi ja jatkaa pöytälaatikkoon kirjoittelua. Hioa tekstejä ja sitten vasta joskus myöhemmin julkaista, jos sittenkään.

Olen lukenut blogitekstejä, joista kauniilla tavalla tulee esiin tunne ja kokemus, mitä kirjoittaja elää. Minulla on voimakas emotionaalinen tunnelukko. Tunnelukkotestistä tuli vastaus, jonka jo tiesinkin ja joka on totta kohdallani.

"Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti.Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi."

Osan sisälläni loiskuvasta vihasta tunnistan. Suurinta osaa en varmaankaan edes tiedosta. Pahoin pelkään, että painetynnyri posahtaa auki joskus ja saa pahaa jälkeä aikaan.

Haluaisin lukea Elina Reenkolan kirjan Nainen ja viha. Siinä hän kirjoittaa: "Aggressio on miehelle taito. Naiselle osoitus oman kontrollin menettämisestä."

Reenkolan mukaan kulttuurissamme naista idealisoidaan edelleen, varsinkin äitinä. Hänet halutaan nähdä vain hoivaavana, itsensä unohtavana olentona. Naama punaisena karjuva, töistä väsyneenä tuleva pienten lasten äiti on kuitenkin totta sekin.

Kirjassa tarkastellaan motiiveja, jotka saavat naiset vaikenemalla, kostamalla ja heittäytymällä marttyyriksi ilmaisemaan keirtoteitse aggressioitaan.

Vastaanotollaan Reenkola on nähnyt, miten nainen, joka ei pysty tunnistamaan vihaansa, ei sallisi ärtymyksen ilmaisemista muillekaan. Murrosikäinen tyttö, jonka äiti ei kestä tämän vihaa, saattaa kääntää tunteen itseensä. Mekanismi toimii esimerkiksi anoreksiassa.

Reenkolan kirja on merkittävä puheenvuoro. Hän nostaa esiin tärkeitä teemoja. Etenkin äitien lapsiinsa kohdistama psyykkinen väkivalta vaatisi yhteiskunnallista keskustelua.

Jokohan tuo kirja löytyy kirjastosta.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Parisuhde pumpulissa

Kuinka voikaan päivän hukata tekemättä mitään. Vain istumalla tv-tuolissa lehtiä edessään ja ns. lukien niitä. Minä selailin ja lueskelin sieltä täältä kasoiksi kerääntyneitä Kodin kuvalehtiä, Voi hyvin, Kotilääkäri, Seura yms. Kodin kuvalehden nro22 (6.11.2008) artikkeli Aina samat ongelmat kiinnosti eniten. "Parisuhdeterapeutti tietää, että suhteet kaatuvat aina samoihin vaikeuksiin. Ne voidaan laskea yhden käden sormilla."
1. Puhumattomuus
2. Kuuntelemisen vaikeus
3. Mustasukkaisuus, uskottomuus, haluttomuus
4. Suhteen laiminlyönti
5. Halu olla oikeassa

No, meidän suhde on kaatumaisillaan puhumattomuuteen. Emme kumpikaan osaa kertoa sanoin tunteistamme. Minä ehkä jotenkin jotakin, mutta tunteeni ovat nyt kohmeessa. Rauhoittavien lääkkeiden sumussa. Piilossa, niin etten itsekään niitä näe. Panin ne harmaan villatakkini taskuun ja olla möllötän tv-tuolissani. Käyn välillä jääkaapilla ja vessassa.

Mieheni nukkuu pitkät yöunet (yli 12 tuntia) lisäksi pitkät päiväunet ja torkut päälle. Samoin nukkuvat kissamme. Meillä on todella hiljaista. Ellei tapanamme olisi antaa iltasuukkoa nukkumaan mennessä ja aamusuukkoa, kun kumpikin on herännyt aamulla, asumistamme toistemme kanssa ei voisi sanoa suhteeksi. Katselemme ihan eri tv-ohjelmia kumpikin omasta televisiostamme. Minä en juuri muuta katso kuin uutiset, Kauniit ja rohkeat, sekä Salatut elämät, joskus jonkun dokumentin tai luonto-ohjelman. Tänään katsoin Avara luonto ohjelman Kiinasta. Mieheni katsoo urheilua.

Ei elämä ole mielekästä näin tunteettomana, lääkeillä pumpuloituna ja ilman tuntuvampaa kontaktia puolisoon. En ole pitänyt yhteyttä ystäviinikään. Vain nettituttavat tietävät minun kuulumisiani. Vähän olen nettiyhteisöihinkään kirjoittanut. En oikeastaan kamalasti kaipaakaan ketään. Tunteeni taitavat olla latistuneet ja sosiaalisuuteni kadonnut.

Mutta jo se ettei ahdista, eikä ole kipuja, tekee elämästä elämisen arvoista oloa. Päivä ilman tuskantunteita, paniikkia ja selkäsärkyjä on lahja. Voisiko sellaisia olla ilman mielialalääkkeitä? Ehkä ei minun tapauksessani. Kuinka kauan tätä kestää? Ja tätäkö elämäni on seuraavan vuosikymmenen? Tunteet pumpulissa kotirouvana puhumattoman puolison ja nukkuvien kissojen kanssa. No kuluuhan se elämä näinkin.

perjantai 7. marraskuuta 2008

Näe elämä sellaisena kuin se on

Tiedote: Näe elämä sellaisena kuin se on - Ehkäisevän päihdetyön viikko

Valtakunnallista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa vietetään 1.-9.11.2008 teemalla Näe elämä sellaisena kuin se on. Ihmisiä kannustetaan nauttimaan elämästä ja kokemaan asioita ilman päihteiden sumentamia laseja sekä tarjoamaan päihteettömiä ympäristöjä lapsille ja muille läheisille.

http://www.health.fi/index.php?page=uut_uutinen&i=100772

Tämä tiedote pisti silmään. Miten lienen eksynytkään em. sivulle. En juuri käytä alkoholipitoisia juomia, mutta aina silloin tällöin tekee mieli siideriä tai salmiakkikossua. Alkoholi ei saa aikaan minussa hilpeyttä vaan jonkinlaista herkkyyttä, niin että asia jos toinenkin alkaa itkettää. Ja itku helpottaa silloin kun mieleni on jumissa, pysähtynyt - kuin kohmeessa, mitä se on ollut eilisestä lähtien.

Näe elämä sellaisena kuin se on. Hmmm!! Päihtyneenä sitä ei kai sitten näe sellaisena kuin se on, vaikka tuntuukin, että elämän tosiasiat kirkastuvat sitä mukaa mitä enemmän kirkasta on juonut.

Voiko itseasissa ihmiset eri lähtökohdistaan käsin - selvänäkään - nähdä elämää sellaisena kuin se on. Kyllä elämä näyttäytyy jokaiselle omien kokemusten kautta: jollekin ruusunpunaisten silmälasien läpi, toiselle haavaisten käsien kertomana surutarinana, kolmannelle synkkänä masennushistoriana. Väitän, ettei kukaan näe elämää ihan sellaisena kuin se on, vaan kukin omalla tavallaan vääristyneenä.

Minun elämäni on pysähtynyt ja ajatukseni ovat jumissa - terapiatunnin unohdettuani en uskalla ajatella vapaasti. Pidättelen tunteitani, kätken ne villatakin taskuun. Kunhan taas saan puhua ajatukseni auki terapeutilleni, ehkä sitten pystyn hengittämään vapaammin. Ei ole varaa katsella elämää sellaisena kuin se on, koska se tekisi liian kipeää. Siksi tyydyn silittelemään ajatuksiani taskun pohjalla ja pitämään ne siellä tallella seuraavaan terapiatuntiin asti. Varovasti päivästä toiseen, etteivät ajatukseni hajoaisi.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Ahdistus

"Sankaruus on sitä, että sinnittelet vielä yhden minuutin."
- Norjalainen sananlasku -

Ahdistus iski yöllä unessa mieleeni ja heräsin levottomana jo pikkutunneilla. Istuin tv-tuolissani ja koetin lukea, mutta en jaksanut. otin rauhoittavan. Sinnittelin ajatuksineni pari tuntia. Söin aamupalaa = kaksi Weetabixiä maidon kera ja rupesin lukemaan blogeja. Löysin uusia, joita alan seuraamaan. Ahdistus vähän lieveni siinä toisten elämää miettiessä.

otin aamulääkkeet klo 6 aikaan. Vieläkin ahdistaa. Olisi lähdettävä tänään kaupungille äidin asioille. Olen mökkiytynyt niin, etten ole lähtenyt ulos asunnostani ainakaan viikkoon. Kynnys lähteä ihmisten ilmoille on kasvanut niin, että jo harkitsin, voisinko siirtää äidin asiat huomiselle. En voi. Lähettäisinkö mieheni asialle. Ei käy. Hänellä ei ole äidin pankkitilin käyttöoikeutta. Äiti haluaa käteistä. On sinniteltävä ahdistuksen kanssa aamupäivä. Kyllä minä tämän kestän. Olenhan ennenkin kestänyt. Jos paniikki iskee mieleen, niin sitten on taas otettava taksi ja kiiruhdettava kaupungilta kotiin.

ILLALLA klo 20.30

Olipa väsyttävä päivä. Kaupungille tulo linja-autossa hermostutti. Naapurinrouva oli menossa keskustaan samalla bussilla ja kutsui minut viereensä istumaan. Hän kysyi, kuinka olen voinut. "Ihan kohtuullisen hyvin", vastasin. "Näytät pirteältä." "Kiitos". Kohteliasta liirumlaarumia. Small talkia jota pidetään yllä tuttavien kanssa. Häneen en luota niin paljon, että kertoisin rehellisiä tosivastauksia. Hän saattaisi kertoa edelleen muille naapureille. Enkä nyt tahdo koko naapuruston tietävän ahdistuksistani ja sairaudestani. Mutta bussikyyti meni ilman pahempia ahdistuksia rupatellen niitä näitä.

Apteekissa ja Sokoksen kosmetiikkaosastolla käynti sujui hyvin. Äidin luona alkoi taas ahdistaa. Hän olisi halunnut minun jäävän viettämään aikaa kanssaan pitemmäksikin aikaa. Kävin hänelle ruokakauppaostokset ja join kahvit hänen kanssaan. Hän puhui samoja asioita kuin edellisellä kerralla käydessäni. Alkoi pitkästyttää, mutta en voinut keskeyttää puhetulvaa. Olin helpottunut, kun pääsin lähtemään pois hänen luotaan.

Postille kävellessäni hengästyin ja sivuihin alkoi koskea. Lisäksi kurkkua alkoi kuristaa ja otsalle nousi kylmä hiki. Sydän löi tuhatta ja sataa. Pysähdyin lepäämään ja seisoskelin muutaman minuutin, jotta hengitys tasaantuisi. Ylämäkikö tämän hengästymmisen ja pahan olon toi, mietin. Postin ovella se sitten räjähti mieleen. Asioimisahdistus. Olin kääntyä kannoillani ja jättää menemättä postiin. Postivirkailija hymyili minulle. Onneksi ei ollut ruuhkaa eikä tarvinnut jonottaa. Etsin lipukkeet, jotka allekirjoitin käsi vapisten. Hiki nousi taas otsalle ja yökötys tuntui mahassa. Tuntui ikuisuudelta odottaa virkailijaa, joka etsi pakettia. Ei löytänyt toista, näppäili tietokonettaan ja sanoi, että se on palautettu eilen. Pakettia pidetään säilössä kaksi viikkoa ja sitten palautetaan, ellei sitä haeta. "Teidän pitää tilata uudestaan, mikäli haluatte saada paketissa olleen." En muista, mitä olen tilannut Valituilta paloilta. Häluan pian pois postista. Otan saamani paketin ja melkein juoksen ulos postista.

En halua mennä bussilla takaisin kotiin. En kykene hallitsemaan angstia, joka kuristaa kurkkua. Saan kuitenkin tilattua taksin ja odotan malttamattomana sen tuloa. Huokaisen helpotuksesta, kun istun matkalla kotiin.

Kotona kännykkäni soi takin taskussa. En ehdi vastaamaan. Vastaajaan on jäänyt viesti: "Odottelen tässä sinua tulevaksi. Mutta ei sinua näy." Terapeuttikäynti on unohtunut. Harmistun ja melkein purskahdan itkuun. Syön iltapäivän ja illan rauhoittavat ja lisäksi iltalääkkeet ja 4 Tenoxia. Haluan uneen klo 15 iltapäivällä. Nukahdan muutamaksi tunniksi.

Nyt klo 20.50 olo on rauhoittunut. Harmittaa edelleen, että en muistanut terapiatuntiani. Soitan terapeutille huomenna puhelinsoittoaikaan ja sovin uuden ajan.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Rakastettu ja pilkattu

Tulin varovaiseksi ja menin ihan sanattomaksi, kun luin blogia, jonka kirjoittajalla on aivan erilainen maailmankatsomus ja erilaiset arvot kuin minulla. En tiedä, mikä siinä hätkäytti. Varmaan se ehdottomuus, jolla nuori kirjoittaja kirjoittaa.

Minä olen ollut "vanhanaikainen" ja "uskovainen" lapsesta lähtien. Mutta kun iänikuisia arvoja ja omaa maailmankatsomustani kritisoidaan, sydän rinnassani muljahtaa ja ajatukseni nyrjähtävät radaltaan ylikierroksille. En pysty hallitsemaan pelkoa ja nolostun, kun uskovaiset yleistetään fossiileiksi ja kirosanat saattelevat evoluutioteorian selitystä. No mitä minä pelkään? Kaikki fundamentalistit ovat pelottavia. Heillä on vain yksi totuus, se ainoa oikea heidän mielestään. Evotionalistit halveksivät creationalisteja ja monet 6-päiväiseen luomiseen uskovat nyrpistelevät nenäänsä, kun evoluutioteoriasta puhutaan. No aamuyöstä olen herkimmilläni. Otan kaiken kovin vakavasti. Ajatukseni ovat katkonaisia; levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa.

Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Mutta osaisinko sitä kuitenkaan sanoa, vaikka kysyttäisiin? En tunne itseäni. En ole enää se nuori aikuinen, joka mistään välittämättä kulki joukossa jos toisessakin ylpeänä itsestään - vai olenko nykyään rehellisempi itselleni, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuudenkin. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut nyt monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä Persoonan kanssa.

Kun viimeinen hetkeni koittaa, toivon, että olisin auki kaikelle, minkä kohtaan Jumalassa: Lempeyden ja Rakkauden. Uskon, että loppumetreillä muulla ei ole väliä kuin sillä, miten Jumalan kokee elämässään. Onko Hän ankara Tuomari vai myhäilevä Isä ja armahtava Pelastaja. Sillä on merkitystä, koenko, että rakastava Jumala ottaa vastaan vai koenko, että Hän hylkää minut ikuisesti. Suljenko pois mahdollisuuden Rakkauden kokemukseen käpertymällä tuijottamaan itseäni - tai pilkkaajiani. Jumala, armahda minut rakkauteesi.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Maan korvessa

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie... Vanha, hengellinen, melankolinen lastenlaulu saa minut surulliseksi. En tiedä, miksi kuuntelen RADIODEItä. Toivekonserteissa on usein samat melankoliset laulut, jotka minuakin kiehtovat. "...Sillä sinä olet minulle rakas..." Edes laulaja sanoo jonkun rakastavan minua. Kuulisin sanat mieluummin mieheni huulilta. Mutta hän on rehellinen. Hän ei sano sellaista, jota ei tarkoita, joka ei ole totta. "...Taivas on sinua varten joka lepoa ikävöit..."

No en minä varsinaisesti ikävöi lepoa. Levottomuuteni hukkuu rauhoittaviin lääkkeisiin. Ilman rauhoittavia olisin varmaan tulta ja tuppuraa. Vihoittelisin kaikille lähimmmille ystävilleni ja hoitavalle taholle. Mutta lääkärit tietävät pääsevänsä helpommalla ja olettavat minunkin elävän paremmin, kun syön rauhoittavia. Mutta luulen, että masentumiseni vain pitkittyy näin: eläen rauhallisesti neljän seinän sisällä kotona vaivaamatta ketään.

Mutta ilman rauhoittavia olisi työskenneltävä itsensä pinnalle. Rauhoittavat ovat kuin pelastusliivi. Kellun niiden avulla pinnalla. Ilman niitä kai hukkuisin vihaani, turhautumiseen ja epätietoisuuteen omasta itsestäni. En tunne itseäni, vaikka olen jo keski-ikäinen mummo. Varamummo poikapuoleni pojalle, jota en ole nähnyt vuoteen. En jaksa pitää yhteyttä ja kutsua kylään. Kutsumatta kukaan ei tule soittelemaan ovikelloani - onneksi.

"Sinua siunata tahdon jos olet väsynyt työstä tai levottomasta yöstä", lauletaan RadioDeissä. En ole väsynyt kummastakaan. Olen väsynyt olemaan ikuisesti melankolinen ja alakuloinen. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Tilasinpa Positiivarin Ajatuksien Aamiasviestit http://www.positiivarit.fi/Content.aspx?d572a8d8-9ed5-4127-a652-74667265d9c1 tulemaan joka aamu, jotta saisin aamuisin positiivistä ajateltavaa.

"...kipuni hoidetaan. Taivas särkyneet sydämet tuntee...Taivas ehjäksi rakastaa."
Minä tahdon uskoa. Auta minua epäuskossani, Jumala.