perjantai 31. lokakuuta 2008

tämä syksy

Nettiyhteisö, jossa olen avustajana, on helmikuuhun 2009 mennessä muutettava muualle, pois MSN:n suojista. Olen tutustunut Multiply, Google, Boom, NING -nimillä oleviin palveluihin. NINGiin perustin koeyhteisön ja olen yrittänyt sisustaa yhteisöä mukavaksi paikaksi käydä ja käyttää. Mutta ilman suomenkielistä ohjekirjaa osittain suomennettu systeemi on vaikea hallita. Intoa olisi vaan taitoa ei - luoda kaunista katseltavaa.

Sateella on kovin pimeää ja harmaata. Minä pidän väreistä. Siksi ihailen suunnattomasti ruska-aikaa. Tämänsyksyinen ruska tuli ja meni ohi kuin huomaamatta. Mieleni ei oikein rekisteröinyt sitä. En käynyt valokuvaamassa maisemia. En ole nauttinut lehtikasoissa kävelemisestä. En muista, miten tämä syksy on mennyt, koska en ole kirjoittanut päiväkirjaakaan. Jääkö tästä syksystä musta aukko mieleeni? Toisaalta en tätä syksyä kaipaakaan. Mitäpä sitä muistelemaan. Olutta ja menyytä.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Niitä näitä

Uudet, mustat pitkikset on lyhennetty. Ompelijaystäväni kävi tekemässä työn ja siistiä jälkeä tuli. Turisimme niitä näitä ja joimme kahvit pullan kera. Kuinka kauan siitä jo onkaan, kun meillä kävi joku. Esitin pirteämpää kuin olenkaan. Onneksi hän on puhelias niin ei tarvinnut selitellä mitään sen kummemmin. Hän on nähnyt minut tosi masentuneena, yliannoksen lääkkeitä ottaneena, ensihoitajan käskiessä juoda vielä lisää lääkehiilijuomaa. Siihen olotilaan verrattuna olen nyt ihan kunnossa. Miksi en kuitenkaan osaa iloita tästä olosta, tästä elämästä, tästä päivästä. Tästä terveyden määrästä. Kivuttomista tunneista.

On voimisteltava välillä. Pakaralihakset puutuvat istumisesta ja niskahartialihakset kipuilevat. Otin jo iltalääkkeet ja varastan mieheni lääkepurkista Tenoxin. Haluan uneen - ilman pyöriskelyä unen rajamailla. Olisipa ihmisessä nappi, jota painamalla voisi sammuttaa mielensä uneen. NAPS! ja automaattisesti 8 tunnin kuluttua heräisi piristyneenä ja tarmokkaana uuteen päivään.

Minulla on ollut unensaantivaikeuksia vuosikymmenien ajan. Joitakin lyhyitä kausia olen saanut unen päästä kiinni suht´koht´normaalisti eli noin 20 minuutissa. Mieheni nukahtaa kymmenessä minuutissa. En tiedä, miksi hän ostaa Tenoxia. Uuden masennuslääkkeen aloitettuani (tämän vuoden alussakohan se tapahtui) ja varsinkin, kun noin 1½kk sitten sen määrää lisättiin, nukahdin ihanan helposti ja pehmeästi. Enää lääkkeellä ei ole sitä vaikutusta. Se vain tekee pöhnäseksi ja ajattelu hidastuu. Uni tulee - tai sitten ei. Hyvää yötä !

maanantai 27. lokakuuta 2008

Blogimaaimoiden lumoissa

Olen ollut blogimaailmoiden lumoissa jo kaksi päivää. Olen toki seurannut paria blogia pitkään, mutta blogilista-sivun myötä olen löytänyt uusia, kiinnostavia juttuja. Etsin lähinnä masennus-tunnisteella kirjoitettuja pätkiä, sillä haluaisin ymmärtää paremmin omia masennuskausiani.

Saan jonkinlaista tasapainoa, kun luen toisten tekstejä, joissa on se kokemus, jota itse en ole osannut kuvata. Sanat lohduttavat, vaikka ne onkin tuskassa kirjoitettuja. En ole ainoa, joka kokee noin. Noin minäkin asiat näin. Tuossa kohtaa ajatuksenjuoksuni poikkeaa.

Anoreksia ei ole ongelmani, mutta kolmen anoretikon tekstejä luettuani huomasin jotain samaa minussa: piilotan tunteita, en uskalla elää täysillä tässä ja nyt vaan elän sitku-elämää. Sitten kun olen laihtunut, sitten kun alakuloisuus on poissa, sitten kun jaksan muutakin kuin nousta tietokoneen äärelle, sitten elämä aukeaa.

Surullista on, että päivä toisensa jälkeen kuluu enkä ole muuta kuin lukenut toisten elämää lehdistä, blogeista ja kuunnellut ystävieni puheluita heidän elämästään, mutta itse olen käpertynyt asuntoni seinien sisälle. Kohta en uskalla lähteäkään ulos. Ulkomaailma pelottaa. Katseet häiritsevät ja tuomitsevat minut epäkelvoksi. Olen ylipainoinen ja se jotenkin herättää huomiota. Varsinkin nuoret naiset katsovat pitkään. Yhtä pitkään kuin minä ihailen nuorten naisten kiinteätä, solakkaa vartaloa, yhtä pitkään he tuijottavat minua ja nyrpistävät nenäänsä. Hihittävät takanani bussissa, päivittelevät leveyttäni: eihän minun viereen mahdu toista linja-auton kaksinistuttavalla penkillä. Vien 1½ paikkaa, vain hyvin pieni ja hoikka ihminen sopii viereeni istumaan. Masentavaa.

Olisipa minulla edes hiukan sitä sinnikkyyttä, jolla anorektikko laihduttaa. Minä en kestä nälkää. Mielestäni en syö paljon, mutta suklaa maistuu. Ja se on minut lihottanut ja masennuslääkkeet ja pulla. Ja liian vähäinen liikunta. Minun on pakotettava itseni kävelemään edes sen 15 minuuttia, jonka lihakseni sietävät rasitusta. En kestä kipua. Kun säärilihakset väsyvät ja alkavat krampata, istun lähimmälle penkille tai kiiruhdan takaisin kotiin. Venyttelen ja nostan jalkani seinälle tai rahille. Istun tv-tuolissani tai tuolipahasella, joka on tietokoneeni äärellä - koko päivän ellen sitten torku päiväunilla. Nykyään en saa unta päivällä. Joskus pakenen uneen nukahtamislääkkeiden avulla. Nyt on paremmin. En ole tarvinnut Tenoxia pitkään aikaan.

Olen sietänyt lievät ahdistuskohtaukset pienellä annoksella rauhoittavaa. Minun olisi vieroitettava itseni rauhoittavista. Päivittäinen annos on nyt 3x1mg Temestaa. Se ei ole paljon. Hyvä kun en tarvitse enempää - ja ehkä tulisin toimeen ilmankin?!

Olisi parempi olla syömättä rauhoittavia. Ne vievät muistin - vähitellen. Masennuskin vaikuttaa muistiin, siis heikentää sitä. Mutta masennuksesta parannuttua muisti paranee. Minun muistini ei ole parantunut, vaikka masennusta ei juuri ole. Olen tehnyt johtopäätösen, että muistini on lopullisesti huonontunut. Kamalaa! Kyselin jo muistitestejä ja terapeuttini sanoi, että syksymmällä voimme tehdä niitä. Terveyskeskuslääkäri jo sanoi mulle, että varaa aika sairaanhoitajalta. Oli se aika jo sovittukin, mutta en muistanut sitä !!!

lauantai 25. lokakuuta 2008

Voi minua !

Minua ahdistaa tietoisuus siitä, etten ollut kovin vieraanvarainen ystävälle, joka tuli taas tänään kyläilemään. En jaksanut keskustella hänen kanssaan, en tarjonnut mitään syötävää, en kiinnostunut siitä, mitä hän hiljaisella äänellä puhui. Minua vain ärsytti olla tarkasti kuulolla, että osaisin sanoa "hmm", "niin", "ei kai" tms. oikealla äänensävyllä muka kiinnostuksen merkkinä. Ja sitten kun hän meni vessaan, menin kamarin sängylle makaamaan ja laitoin kuulokkeet korvilleni. Ystävä poistui asunnostamme - ja minulle jäi tyhjä, vähän syyllinen olo. Minusta ei koskaan tule loistavaa, vieraanvaraista seuraihmistä. En jaksa, en viitsi, en kykene - - -En edes halua kovin paljon ystäviä ympärilleni passattavaksi. Enkö anna lupaa olla tällainen, koska ahdistun? Mieleni syyttää, etten ollut vieraanvarainen, vastavuoroisessa yhteydessä ystäväni kanssa - -Olin suorastaan tympeä ja epäkorrekti. En haluaisi, että minua kohdellaan näin kuin minä otin vastaan ystäväni tänään.

perjantai 24. lokakuuta 2008

Paino-ongelmia

Katsoin tiistai-iltaisen (21.10.2008 TV4) 4D-dokumentin Äitimme painaa 400 kg. Renee Willliams 29 v. on vuoteenoma. Hän haluaa osallistua tytärtensä elämään monipuolisemmin ja uskaltautuu siksi vaaralliseen mahalaukun ohitusleikkaukseen. Määrätietoisuudellaan hän näyttää esimerkkiä muille lihaville ihmisille.

Dokumentista jäi mieleeni sinnikkyys, jolla Renee haki apua ylipaino-ongelmaansa, etsi lääkäriä, joka tekisi leikkauksen. Mutta yli 250-kiloisille ei Amerikassa hevin ryhdytä tekemään leikkausta, jossa on monien komplikaatioiden vaara. Reneellä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Hänen sydämensä ei ehkä olisi kestänyt kauankaan siinä valtavassa kehossa, joka hänellä oli. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen sydän petti eikä elvytys onnistunut.

Dokumentti sai minut ajattelemaan omaa ylipainoani ja kuinkahan minun sydämeni voi. Sydän on muljahdellut kipeästi eli ilmeisesti rytmihäiriöitä olen saanut huolestuessani omasta voinnistani. On ryhdyttävä toimimaan niin, että laihtuisin. Ahdistun ajatuksesta. Hengästyminen merkitsee minulle melkein kuolemaa. Joskus nuorena juoksin niin, että pyörryin kadulle. Ihmiset töllöttivät ja kysyivät, mikä minun on. Nousin ylös ja jatkoin matkaani - juosten pois paikalta häpeästä punaisena. En siedä tuijotusta ja sitä, että olen huomion keskipisteenä.

Sairaalloisen lihavaa pidetään lepsuna ahmijana ja säälittävänä raukkana. Nykyään ulkomuotoon kiinnitetään yhä enenevässä määrin huomiota. Terveysterroristeja ihaillaan. Kuka vain sanookin raflaavimmin nykyisten terveyskriteereiden määritelmät ja soveltaa niitä lähimmäisiinsä, häntä referoidaan ja hänelle annetaan palstatilaa. En ymmärrä, miksi asiat pitää kertoa ilman myötätuntoa ja sormella osoitellen heikkoutta ja tyhmäksi leimaten ne, jotka eivät täytä mallin mittoja.

torstai 23. lokakuuta 2008

vierailu

Ystävä tuli kyläilemään meille. Kun hän oli ovella, ajattelin: "Voi ei en jaksa pitää seuraa". Mutta on minussa sittenkin sen verran seuraihmistä, että tulimme juttuun. Joitakin ajatuksia vaihdoimme, katselimme televisiota, lueskelimme lehtiä, joimme kahvit, söimme lounaan ja iltapalaa. Petasin hänelle makuupaikan olohuoneen lattialle. Vierasvuode on tullut heitetyksi pois tieltä. Sen verran vierailu kuitenkin jännittää minua, etten voinut nukkua levollisesti vaan hätkähdin hereille joka rasahduksesta. Ja nyt klo 1:51 istun tietokoneen äärellä ja toivon, ettei hän herää olohuoneessa. Onneksi tietokonehuone on erikseen - tai kirjastoksihan minä tätä huonetta kutsun, koska täällä on kirjahylly ja suurin osa kirjoistani.

Olen tuntenut vieraamme yli 20 vuotta. Monenlaisia vaiheita olemme käyneet läpi ystävyydessämme. Olemme viettäneet mukavia hetkiä mm. uimarannoilla nautiskellen kesän lämmöstä ja vesillä olosta kumilautallani - aurinkoa ottaen. Huolettomia vapaapäiviä! Olemme myös toisillemme suuttuneena pitäneet taukoa tapaamisistamme. Räiskyvästi olemme ilmaisseet suuttumustamme toisillemme. Hänen kanssaan olen pystynyt ehkä kaikkein rehellisimpään suhteeseen ystävistäni. Ja toisaalta tämä ystävyyssyhde on ollut vaikein, henkisesti rasittava, koska olen ollut hänestä tosi huolissani aina välillä. Ja välillä hään on nostanut minussa sellaisia tunteita, joita en ole pystynyt käsittelemään: vihaa, kademieltä, avuttomuutta - - -

En tiedä, kuinka kauan hän aikoo vierailla luonamme. Toivottavasti ei sentään toista yötä. Olen varuillani. En tiedä, mitä pelkään. En pysty rentoutumaan ja olemaan rauhallisesti kotona, kun hän on täällä. Ihan kuin minulla olisi pakko vartioida häntä, ettei hän tee jotain sopimatonta täällä. Mitähän sekin lienee?

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Painajainen ja ahdistusta

Tuossa edellä jo ilmaisin huoleni, mitä tulevaisuus tuonee tullessaan, kun näyttää, että mieheni masennus syvenee. Miten kestän sen? Pelottaa, että näin hän hylkää minut taas. Ei tahallaan eikä tarkoituksella, vaan sairaus vie hänet oman itsensä yksinäisyyteen, josta hän ei pääse ulos eikä parisuhteestamme jää kuin haalea muisto. Olen huolissani, että jään henkisesti yksin - tai johan tämä on sitä yksinäisyyttä, kun mies nukkuu suurimman osan vuorokautta eikä paljon puhu valveillaollessaan.

Vielä en ole yksinolostani huolestunut. Onhan minulla blogini, päiväkirjani, nettituttavani ja ystäväni, joille voin purkaa ajatuksiani. Mutta he eivät tietenkään tyydytä hellyyden kaipuutani niinkuin mieheni on minua halailemalla ja suutelemalla saanut tuntemaan itseni halutuksi.

Olen pettynyt, koska mieheni ei olekaan niin vahva kuin toivoin ja uskoin hänen olevan. Jaksaako hän tulevaisuudessa huolehtia asioista, joita hän suhteessamme ja taloudessamme nyt hoitaa? Ahdistun ajatuksesta, että minun ehkä on otettava enemmän asioita vastuulleni. Tulenko pärjäämään yksin vastuussa taloudestamme. Koen vastuun liian suurena harteilleni. Ahdistun.

Viime yönä näin painajaista sortuvasta talosta, jonka uumeniin jäin enkä päässyt raunioista ulos. Huusin apua, mutta kukaan ei kuullut minua. Ahtaanpaikan kammoni saivat minut ahdistumaan niin että vapisin ja pyörryin. Heräsin sydämeni hakatessa tuhatta ja sataa. Olin tavattoman onnellinen, että se kaikki oli vain unta. Mutta meni jonkin aikaa ennenkuin sydämeni tahti tasaantui normaaliksi. Pyyhin hikeä otsaltani eikä ahdistus ole vieläkään ohi.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Masennus parisuhteessa

Kuuntelin tänä iltana luentoa Masennus parisuhteessa. Aiheesta on tekeillä väitöskirja. Luento oli toivoa antava, mutta hätkähdin tilastoa, että montakymmentä prosenttia depressioon sairastuneen puolisoista masentuu myös itse. Huolestuin tänään mieheni väsymyksestä. Heti aamiaisen ja kaupassakäynnin jälkeen hän meni takaisin nukkumaan ja taas lounaan jälkeen. Illalla hän oli jo yöpuulla, kun saavuin kotiin luennolta. Mitenköhän tämä syksy menee, jos mieheni depressio syvenee? Jaksanko minä masentumatta vai musteneeko mieleni taas?

Aikuinen

Olisinpa oppinut olemaan aikuinen. Omista asioistani huolehtiva, miestäni tukeva ja kanssakäymisessä onnistunut ihminen, joka on yhteiskunnan tukipilari. Ei en ole. Tunnen olevani suuri lapsi, kyltymätön rakkautta halajava, musta aukko maailmankaikkeudessa jonne kaikki ympäriltä syöksyy sisään, mutta mitään ei tule ulos. Nielen kaiken enkä sano mitään.

Tämä blogi on yritys purkaa sisimpääni, tunnelukkojani, kaikkea sisimpääni keräämääni, mieltä painavaa, joka estää minua elämästä täyttä elämää. Ehkä en kovin aivoimeen tilitykseen ryhdy tässä. Se tapahtukoon päiväkirjassani. Kirjoitan tänne toivossa, että saisin kommentteja ajatuksiini. Ehkä jonkin neuvon ja vinkin, miten pääsisin eteenpäin elämässä.

"Aikuiseksi kasvaminen on uusien asioiden oppimista, vastuun oppimista, ymmärryksen lisääntymistä. Siihen sisältyy paljon mielenkiintoista, jännittävää ja haastavaa - - Mutta samalla se on yksinkertaisten asioiden unohtumista, viattomuuden menettämistä, rikkinäisyyden ja haavojen lisääntymistä. Aikuiseksi kasvaminen ei ole yksinkertaista, joten se ei voi olla kauhean tärkeää. Sen sijaan aikuisen on tärkeää tulla lapseksi jälleen. Koska tärkeät asiat on aina yksinkertaisia." http://antturi.blogspot.com/2008/10/trket-asiat-on-yksinkertaisia.html

Olen jumittunut masennuksen äärelle. En ole enää masennuksen suossa, enkä kuopassa vaan sen reunalla katsellen syvyyteen, jossa olin. Miksi en tähyile ympäristöön ja pois masennuksesta kohti täyttä elämää, rakkauden täyttymystä, iloa ja yhteyttä mieheni kanssa. Ei, niissä on jotain pelottavaa, jotain hallitsematonta. Olisinko enää minä, jos rakkaus täyttäisi sisimpäni ja ilosta riehakkaana kulkisin toisten joukossa ystävyydestä nauttien. Olen niin tottunut olemaan pidättyvä, rauhallinen, omissa ajatuksissani, itsellinen, vähään tyytyväinen ja harmaa hiirulainen että jotain muuta on vaikea kuvitellakaan. Mutta toivo elää, että muutun vielä mukavaksi seuraihmiseksi.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

yöllisiä ajatuksia

Vielä elokuussa mielialani vaihteli syvimmästä synkkyydestä arjen harmauteen. Ilon pilkahduksiakin näin aina välillä, mutta perusvire oli mustanpuhuva. Asioitteni käsittely vei minut pohjalle, syvään kuoppaan. Kuntoutusjakso kaupungin pienessä yksikössä oli kuitenkin tarpeen, että pääsin pohjalta ylöspäin.

Kuntoutuspaikassa en pystynyt käyttämään ylimäärin rauhoittavia, mutta kotona siihen on suuri kiusaus, koska ne tuovat hetken helpotuksen jäytävään olotilaan, joka kiusaa minua. Pikkuasiat saavat minut hermostumaan enkä halua raivota miehelleni. Ei hän ymmärtäisi.

Tiedän, ettei kuolema ole ratkaisu ongelmiini, mutta se tuntuu jotenkin rauhoittavan lopulliselta ratkaisulta tähän vellovaan olotilaani. En aio tappaa itseäni. Ja yritän lopettaa siitä kirjoittamisenkin, jos terapeuttini sanoo, että se on tuhoisaa. Mutta itse ajattelen, että minun olisi selvitettävä itselleni mm. Miksi kuolema usein on houkuttelevampaa kuin elämä.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Kauniit ja rohkeatkin jäivät katsomatta, kun tutustuin tähän blogimaailmaan. Olen tumpelo atk-asioissa ja menee aikaa ennenkuin käsitän, mitä kunkin painikkeen takaa avautuu. Mutta kokeile ja erehdy -systeemillä menen eteenpäin ja minusta kehkeytyy varmaan vielä virtuoosi näiden blogien kanssa. Olkaa kärsivällisiä! Aloittelevalla menee aikaa kaikkeen.

Alku

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, lauletaan vanhassa biisissä. Oivalluskykyähän tässä elämässä pitää olla, jotta se olisi mielekästä. Jokaiselle tämä kyky on annettu, toisille nokkelampi kyky oivaltaa ja toisille sumeampi - ja sillä on selvittävä.

Omaa oivalluskykyäni en arvioi, mutta yrityksistäni huolimatta en ymmärrä, miksi mieli masentuu. Onneksi olen omasta masennuksestani selvinnyt ilman suurempia haavereita. Joitakin tunnelukkoja mielessäni on kts. http://www.mentores.fi/index_tiedostot/Page2265.htm#vaativuus

Miten ne avaisin, tulevaisuus näyttää. Onko edes mahdollista vuosikymmeniä olleita lukkoja avata, en tiedä. Sen tiedän, että olen rikkinäinen ja haavoittunut ihminen, joka yrittää ymmärtää suuria asioita.