tiistai 30. joulukuuta 2008

Testi

Joulupöydän persoonani:

Ideakeittiön jouluruokatesti: olen moderni puolukkapaistos

Olen moderni puolukkapaistos
Moderni puolukkapaistos

Tee sinäkin
Ideakeittiön jouluruokatesti



Testi väittää, että:

Olen nautiskelija! Pidän myös homejuustosta ja retiiseistä. Olen vankasti oman tieni kulkija, kuin Konkarin hahmo Taru sormusten herrassa kirjoista. Ihmiset ympärilläni – sisäpiiriä lukuun ottamatta – voivat pitää minua jopa hieman outona, mutta vähänkö se minua kiinnostaa.

Mielijoululaulujani ovat ”Varpunen jouluaamuna” ja "Sydämeeni joulun teen"

Kyllä testi on oikeassa.

Matalalla mielellä


Odotan, että joku (enkeli ehkä) ojentaisi minulle elämiseniloa ja olemisen riemua. Mieliala mataa pohjamudissa, mikään ei oikein kiinnosta. Olen nukkunut paljon. Yöunien jälkeen kaksi tuntia aamiaisen jälkeen. Samoin mieheni näyttää olevan puhtia vailla. Nukkui hänkin aamupäivän yhteentoista. Aamulla otti vain lääkkeensä ja söi jotain aamiaiseksi. Sitten punkkaan tuhisemaan.

Mikseivät masennuslääkkeet auta? Ei meistä mieheni kanssa ole toistemme ymmärtäjiksi, koska emme itseämmekään ymmärrä. Tunnevaje vain suurenee kummankin sisimmässä. Olemme kyllä toisiamme lähellä ja paikalla, mutta empatiaa ei riitä toisen olon helpottamiseen. Varsinkin minulla on vahva hylkäämisen tunnelukko, joka luo epätoivoa rakkaussuhteeseeni. On vaikea luottaa mieheeni, vaikka suhde häneen on hyvä. Istumme samalla oksalla ja katsomme samaan suuntaan. Muuta yhteistä meillä ei taida ollakaan...

maanantai 29. joulukuuta 2008

Viikko 1 mutta vielä vuosi 2008

Huomasin kalenterista, että tänään alkoi viikko 1 ja sitten torstaina on vuoden 2009 ensimmäinen päivä. Vuodesta 2008 on jäänyt mieleen monta unohdusta, harmillisia tapauksia ja ahdistusta, kun olen huomannut, että en olekaan siellä, missä olen sopinut olevani tiettyyn aikaan. Unohtelu on vuoden mittaan vain pahentunut, mutta sairaanhoitaja tuumi, että mitään aihetta huoleen ei ole. Minitestin mukaan muistini on ihan hyvä. Kun valitin hänelle unohduksiani, hän vain esitti, että pitää laittaa lappuja vaikkapa jääkaapin oveen, ettei sovitut ajat unohdu.

Otin käyttöön uuden kalenterin. Toivottavasti muistan merkitä siihen kaikki tärkeät menemiset ja tapaamiset. Toivottavasti muistan myös tarkistaa ajoissa, missä olen milloinkin sopinut olevani.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Junassa

Junaan kiipesi paljon matkustajia niinkuin odottaa saattoikin. Juna oli melkein täynnä jo sinne astuessamme. Matkakuume nousi huippuunsa, kun nostelimme laukkujamme hyllylle. Tutut maisemat jäivät taakse ja luminen, kumpuileva metsämaisema ihastutti. Tunnelissa korvat menivät lukkoon ja piti nieleskellä, että paine tasaantuisi korvissa. Vain muutaman sanan vaihdoin mieheni kanssa ja katselinne ohikiitäviä maisemia.

Junailija kuulutti, että olemme myöhässä. Hätä iski mieleen, ehdimmekö toiseen junaan ja kysyimme junailijalta, odottaako toinen juna meitä. Odottaa. Piti kulkea alikäytävää pitkin laiturilta toiselle. Yritin parhaani porhaltaa pitkin askelin harppovan mieheni perässä. Hengästyin. Pelkäsin, että juna lähtee ennenkuin ehdimme laiturille. Kaikki muut olivat jo kiirehtineet edellemme. Laiturilla ei ollut muita. "Nyt vaan junaan lähimmästä ovesta!", huusi Mies. Vaunu7. Voi ei ! Kiirehdimme sisään ja juna lähti. Alkoi stressaava matka vaunusta 7 vaunuun yksi. Matkalaukkuja oli käytävällä tiellä. Matkustajia vaunut täynnä. Lemmikkivaunussa isoja koiria käytävällä. Lastenvaunuja ja ihmisiä väistellen rinkkojen ja laukkujen yli omia laukkuja nostellen matkaa vaunuun 1 tuntui olevan kilometrikaupalla. Tuijottavia ihmisiä, ärsyyntyneitä katseita, surkeita ja sääliviä ilmeitä. Mies minun painavaa laukkuani kantaen puuskutti niin että luulin hänen saavan aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen.

Itse olin hiestä märkä ja alkoi paniikkia pukkaamaan. Ihmisten kasvot vääristyivät muodottomaksi massaksi, sydän hakkasi rinnassa, kylmä hiki valui silmiin. Puuskutin niin että taju oli mennä. Kohta pökerryn, tuli mieleen, kun horjuin käytävällä junan tehdessä sivuliikettä. Ei, nyt en anna paniikille valtaa, tästä selvitään. Vielä kaksi vaunua.

Seisoin eteisessä hetken, suljin silmäni ja rukoilin äänettömästi: "Anna minulle rauha! Armoa Jumala!" Uupuneet voimani elpyivät, jaksoin kantaa laukkuni vaunuun 1. Vielä otettuani takin pois päältä ja istuuduttuani paikalleni sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Join vettä ja suljin silmäni. Aloin tehdä mielikuvaharjoitusta. Muistelin mielipaikkaani, kesäistä koivumetsää järven rannalla. Linnut laulavat, pulahdan uimaan. Vesi vilvoittaa ja kimmeltelee lämpimässä auringonpaisteessa. Mielikuvaharjoitus auttoi rauhoittamaan mieleni ja kehoni. Matka jatkui ilman paniikkia.

Hömelö olo

On jotenkin hömelö olo. Ihan kuin jotain puuttuisi, jotain elämässä on jäänyt tapahtumatta. Tämä on kai sitä poissa-kotoa-jouluna-jälkitunnelmaa. En ole aiemmin viettänyt joulua poissa kotoa. Aina olen loihtinut kotiini tunnelmaa, ostanut syötävää ja herkkuja, katsellut telkkaa ja rupatellut mahdollisten jouluvieraiden kanssa.

Emme olleet kovin sosiaalisia hotellissa joululomallamme. Mieheni ja minä vietimme aikaa enimmäkseen vain toisillemme puhuen. Olisi saattanut olla antoisampaa tutustua toisiin hotellivieraisiin ja -lomalaisiin, mutta mitäpä sitä väkisin, kun ei tehnyt mieli rupatella ventovieraiden kanssa. Muutaman sanan vaihdoin samassa ruokapöydässä istuvan pariskunnan kanssa. Mieheni ei puhua pukahtanut kai kenellekään. Hän sattui menemään saunaankin just silloin kun siellä ei ollut muita. Hän ilmeisesti nautti siitä, että sai yksin kylpeä. Semmonen kuva minulle tuli hänen murahduksestaan, kun kysyin hänen saunomisestaan. Vai oiskoon se murahdus tarkoittanut, että hän kaipasi minua sinne kaverikseen. Ei hänestä aina ota selvää, ellei tee paria kolmea tarkentavaa kysymystä.

Tuntuu kuin emme olisi joulua viettäneetkään, vaan teimme matkan toiselle laidalle Suomea, vietimme aikaa hotellissa. Söimme hyvin. Joulumieltä ja kodin joulun herttaisuutta puuttui.

Olo on outo ja ennenkokematon. Minua vähän värisyttää, ettei vaan ihan pientä pelkoa olisi ilmassa. Sairauden pelkoa. Masennusta en enää pelkää. Harmittaa vaan, kun sen takia on vuosia mennyt säästöliekillä enkä ole pystynyt nauttimaan elämästä täysillä. Luin junamatkalla kirjaa Avaa tunnelukkosi. Tein testin ja totesin, että minussa on monta lukkoa. Miten ikinä saan ne auki? Ehkä se selviää, kun luen kirjan loppuun. Ehkä vielä vapaudun elämään täydesti, mikäli se on mahdollista. Ehkä alan ymmärtää persoonaani ja kaltaisiani tässä, kun vanhenen ja viisastun. Jospa tämä nykyisen elämisen outouden ja vajavuuden tunne muuttuisi antoisaksi elämäksi ja iloksi rakkaiden kanssa.

perjantai 26. joulukuuta 2008

HURRAA!



HURRAA !!! Joulu on ohi. Löhöily, saunominen, porealtaalla istuskelu ja syöpöttely hotellikylpylässä on koettu. Joulu hotellissa oli pikku pettymys. Mutta koskaan en ole syönyt niin herkullisia aterioita kylläiseksi asti joka kerta ja lopputuloksena painonpudotus 1½ kg.

Tiedänpähän nyt, mitä on olla poissa kotoa jouluna - ikävöiden kissojani. No, ehkä jos mieheni ja minun mieliala olisi korkeammalla, olisimme nauttineet olostamme täysin siemauksin. Mutta siipi maassa räpiköiden - - - pah! Humpuukia koko joulu.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Varovasti kuulostellen kaamoksessa

Varovasti kuulostellen vointiani astun uuteen päivään. Pikkuystäväni poismeno ei enää aiheuta itkuun tyrskähdyksiä, vaan huokailen ja otan uuden päivän vastaan niinkuin se tulee: harmaana, sumuisena ja pimeänä. Kaamos väsyttää minua. En jaksa ottautua mihinkään hommaan. Kotityöt ovat jääneet tekemättä. Eniten häiritsee vessan siivottomuus, mutta annan senkin olla sellaisenaan ja odotan, että siivooja siistii sen.

Olen lamassa, lamaantunut, voimaton ja aloitekyvytön. Harmittaa tämä saamattomuus. Mutta vain totean, että näin elämäni menee nyt: maaten sängyllä pitkiä päiväunia kuunnellen radiota puolella korvalla. Yöunet nukahtamis- ja rauhoittavien lääkkeiden avulla. Aamullakin väsynyt enkä jaksa mihinkään ottautua. Edes aamukahvia en saa keitettyä. En vain jaksa vaivautua, vaikka mieli tekee saada kahvia. Odotan, että mieheni herää ja alkaa touhuta keittiössä.

Syön tummaa suklaata lohdukkeena elämän harmauteen. Makuaistini virittäytyy vastaanottamaan makean herkun. Edes tästä vähän nautin - suussasulavasta rasvaisen makeasta mönjästä, joka lihottaa minut ennätyslukemiin. Suunnittelen ostavani paljon Geisha-paloja ja Fazerin sinistä jouluksi naposteltavaksi.

Ehkä hotellikylpylässä viettämämme lepoloma virkistää mieltäni, niin että pääsen elämässäni tasapainoon. Nyt olen kallella kypärin ja pahasti masentunut. Ehkä en pääse nettiin hotellista, joten kirjoitteluuni tulee tauko.


Hyvää joulua ystävät ja nettituttavat! Viettäkää aikaa rakkaittenne kanssa. Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä!

lauantai 13. joulukuuta 2008

Surullista hiljaiseloa

Hiljaiseloa kuin lumisateen laannuttua pakkasen pureskellessa timantteja hankeen. Tuulen tyynnyttyä ja kaamosajan valon pilkahdusten sammuttua mieleni on hiljaa. Elän varovasti, ettei suru sisälläni repäisisi olemustani rikki. Mitään muuta ei mieleeni mahdu kuin itku, hiljainen suru ja esillepyrkivät kyyneleet. En itke enää. Muistelen mukavia hetkiä kissani kanssa ja silittelen kahta toista kissaamme etsien lohtua niistä menetetyn kissan suruuni. Nämä kaksi muuta kissaa ovat omia persooniaan. Omalla tavallaan viehättäviä, mutta herättävät aivan eri tunteita kuin poisnukkunut kissa.

Minun on tyydyttävä elämään ilman varpaiden lämmittäjäkissaa. Nämä toiset eivät tule jalkopäähäni nukkumaan. Heillä on omat nukkumapaikkansa ihan toisaalla kuin vuoteessamme. On kai ostettava kuumavesipullo jalkojani lämmittämään. Kyyneleet tulevat taas ryöppynä poskilleni. Olen pettynyt, vihainen ja pohjattoman surullinen kohtalolle, joka vei kissani pois elämästäni.

Huokaan hiljaa nyyhkyttäen itkunpurkauksen jälkeen. Ajattelen, että tämän surun jälkeen tulee vielä suruja toisten kissojeni kuollessa. Kamalaa! Kuinka ikinä kestän ne surut? Vielä suurempi suru odottaa vanhan äitini poistuessa elämästä. Hän on jo yli 80-vuotias ja saattaa kyllä elää vielä kymmenenkin vuotta. Mutta todennäköisempää on, että hänen sydämensä pettää milloin tahansa. Epävarmuus on kiduttavaa. Tulevan surun odottaminen tyhmää.

Miksi en osaa nauttia elämästä vanhan äitini avustajana, mieheni rinnalla ja kahden kissamme emäntänä? Minulla on paljon hyvää elämässäni, josta voisin olla iloinen. Mutta nyt suru sumentaa silmäni. Pienen kissani lähtö asunnostamme tyynyliinan sisällä eläinhautausmaanhoitajan käsissä jää ikuiseksi muistoksi viime hetkistä kissani lähellä. Minua hyytää ajatus sen pienestä ruumiista hautausmaanhoitajan kylmiössä. Vasta joskus kuukauden kuluttua se lasketaan kaivurin kaivamaan kuoppaan noin 50 muun pieneläimen ruumiin kanssa.

Vien haudalle lyhdyn ja siellä käydessäni sytytän kynttilän lyhtyyn ja muistelen sitä kaikkea kivaa, mitä kissani toi elämääni. Siellä hautausmaan uumenissa on jo kaksi vanhempaa kissaani. Mainecoonkissani kuoli reilu vuosi sitten ja eurooppalainen maatiaiskissani vuonna 2001. Tiedän, että suru muuttuu ajan myötä vienoksi kaipaukseksi ja lämpimäksi muistoksi menneisyydestä.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Suru



Itken suuria kyyneleitä ja ryystän nenääni paperinenäliinaan. Silmäni ovat turvoksissa ja suruni on suunnaton.

Oma karvakuononi ei tuhise enää. Pieni ystäväni on eloton. Tassut ovat kylmenneet, kuolonkankeus suoristaa jalat. Silitän kissani turkkia viimeisen kerran. Hivelevän pehmeä turkki ja sileät karvat ihastuttavat yhä.

Vielä torstaiaamuyön tunteina lämmitit kylmiä varpaitani ja nilkkojani maatessani hatarasta unestani heräillen tiedostamaan kissanlämpöisen läheisyytesi.

Torstai-aamulla menit reippaasti parvekkeelle haistelemaan raitista ilmaa. Myöhemmin näin sinut makuuhuoneen sängyllä istumassa toisen kissamme rinnalla. En aavistanut mistään, että se oli viimeinen katse, jonka loit minuun ja katseesi oli kirkas kuten aina.

Parin kolmen tunnin kuluttua olit nukkunut kuolon uneen. Yllättäen et enää liikkunut, kun päiväpeittoa vedettiin altasi pois. Hengityksesi oli pysähtynyt, sydämesi lakannut lyömästä. Tasssusi kylmenneet. Elämäsi päättynyt.

Jäät aina olemaan muistoissani siro kaunotar. Uroskissan olemuksesi oli veikeä ja viehkeä.Tulit luokseni lämpöisine tassuinesi kujerrellen lempeyttäsi ja asetuit jalkopäähäni nukkumaan lämmittäen koko kissanvartalollasi kylmiä varpaitani ja nilkkojani. Olit ihana hyrisevä lämpötyynyni.

Muistan leikkisät pentuaikasi. Olit vikkelä lelujen metsästäjä. Kiipesit joka paikkaan eikä suljettu ovikaan ollut kuin hidaste menossasi. Keksit, kuinka ovi aukaistaan kahvasta ja kurkistit kaikkien ovien taakse. Olikohan asunnossamme mitään koloa, jota et olisi tutkinut.

Hellyyttä hait meiltä jokaiselta: isännältäsi, emännältäsi, kissatovereiltasi. Minä silitin turkkiasi ihastellen sen sileyttä ja kissatoverisi nuolivat korvasi puhtaaksi.

Vieraitten suhteen olit arkajalka, mutta kun näit, ettei muiden kissojen käynyt kuinkaan vieraitten seurassa, tulit sinäkin esiin ja ihastutit viehkeydelläsi jokaisen.

Yksitoista vuotta kanssasi eivät unohdu koskaan mielestäni. Lämmin muisto ja rakkaus hellyttävät sydämeni edelleen, Olen sanaton muistellessani kaikkia ihania hetkiä kanssasi. Muisto hiljaisesta ystävyydestäsi lämmittää sydäntäni. Olet tämän kaamosajan sykähdyttävin hellyyteni kohde.

torstai 11. joulukuuta 2008

Nalle kiulussa



Nalle istuu kiulussa ja tuijottaa minua silmiin. Sain kiulun salaiselta rakastajaltani nuoruudessani - tai siis antaessaan kiulun minulle, hän tunnusti pitävänsä minusta paljon. Vahinko, etten minä ollut kiinnostunut miehestä. Meistä olisi voinut tulla mukava pari. Kiulu on ollut minulla monessa käytössä mm. pidin siinä lankarullia. Ostin nallen vastalahjaksi miehelle, mutta en tavannut häntä enää koskaan. Arvoitukseksi on jäänyt, missä hän on elämäänsä viettänyt, tapasiko hän koskaan naista, joka rakasti häntä. Olisi hauska tietää hänen vaiheistaan, mutta en enää muista hänen nimeäänkään.

Moni asia nuoruudestani on unohtunut. Kun taas toiset asiat ovat piirtyneet mieleeni niin kirkkaiksi muistoiksi, etten varmaan ikinä unohda niitä. Mukava muisto on mm. ensisuudelma rakastamaltani nuorelta mieheltä. Odotin jännittyneenä monta päivää, ehkä pari viikkoa ennenkuin hän sanoi haluavansa suudella minua. Kylmät väreet kiemurtelivat selässäni, poskeni punehtuivat silkasta uteliaisuudesta, mitä tästä seuraa. Hän kallisti päätään oikealle ja kumartui puoleeni. Huulemme koskivat toisiaan. Ja siinä kaikki. Olin typertynyt ja onnellinen. Minua on suudeltu suulle. Meistä ei tullut paria. Seurustelumme kesti vain pari kuukautta. En halunnut seksisuhdetta, jota mies halusi. Koko 15-vuotiaan olemukseni oli ihastunut nuoreen mieheen, joka etsi seksiseikkailuja nuorten tyttöjen kanssa. Meillä oli noin 3 vuotta ikäeroa. Mikä tuntui silloin huikealta. Hänenkin nimensä olen unohtanut. En muista sitäkään, oliko silloin vielä 21-vuotta aikuisuuden ikäraja.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Hoitokokousta odotellessa ja sen jälkeen

Parisuhdeiltapäivä takana. Luulin, että hoitokokoukseni alkaa klo 12. Ei alkanut ennenkuin klo 14.30. Mieheni kanssa istuin kahvilassa, luimme päivän lehtiä ja sitten siirryimme odotusaulaan lueskelemaan esitteitä ja siellä olevia lehtiä. Emme viitsineet lähteä minnekään kauemmas, vaan odottelimme hiljakseen. Istuin osan aikaa silmät kiinni vain kuunnellen, mitä kuuluu korviini: kopisevia askeleita, laahustavia askeleita, vaimeaa puhetta kahvila/ruokalasta. Oven kiinninapsahdus. Kiireiset askeleet. Avasin silmäni ja tuijotin ohikulkevia ihmisiä. Hissin ovelle kulkijoita oli vähemmmän kuin portaikkoon kiipeäviä. Tein eroa kävelytyyleistä: rempseä, tiukka, rivakka, laahustava, eteenpäin pyrkivä epätahtinen, kanta-astuja, varpaisillaan kävelijä, hienosteleva jne.

Hoitokokous eteni vauhdilla. Asioita tuotiin esille, verrattiin oloani keväiseen ja viime kesäiseen. Suunniteltiin tulevaa. Parisuhdettamme käsiteltiin. Ehdotettiin strategiaa arkeemme. Kokouksesta jäi hyvä mieli.

Mutta terapiaa minulle ei ehdotettu niinkuin olisin toivonut: keskusteluja psykoterapeutin/psykiatrin kanssa. Eihän sitä työkyvyttömyyseläkeläismummolle. Eikä tullut mieleenikään vaatia terapiaa, vaikka nyt huudan mielessäni apua kaikilta tahoilta, että myös eläkeläismummojen on saatava keskustella mielensä mutkista asiantuntijan kanssa. Äänetön huutoni kirjautuu näyttöni ruutuun ja poskeni alkavat kuumottaa ärtymyksestä: niin moni jää ilman terapiaa, jota tarvitsisivat.

No, minä ostan kirjan Avaa tunnelukkosi ja niinhän tämä elämä aukenee - - -

Pikkujoulun jälkeen

Viikonloppuna tuli sitten paljon sosiaalista kanssakäymistä. Nettiyhteisön pikkujoulussa tutustuin uusiin ihmisiin ja tapasin entisiä tuttuja. Söimme hyvin, herkuttelimme täytekakkukahveilla ja lauloimme joululauluja. Mukava hetki yhdessä ja tunsin taas olevani koko minuuteni vahvuudella mukana ja läsnä. Turkulaiset ystäväni tulivat luokseni yöksi ja katsoimme yhdessä linnan juhlien pukuloistoa televisiosta. Ihan loppuun asti en jaksanut kättelyä katsoa, vaan menin nukkumaan ennen klo 21.

Sunnuntaina turkulaisten lähdettyä tuli kylään ystäväni, joka tulee lomamme ajaksi hoitamaan kissojamme melle kotiin. Näytimme, mistä löytyvät kissanruoat ja mitä tehdään paakkuuntuneille kissanpissapalleroille. Annoimme avaimen ja huokaisimme helpotuksesta, että kissat tulevat olemaan hyvässä hoidossa joulun ajan, kun nautimme kylpylähotellilomastamme mieheni kanssa.

Vielä kun saisi jostain siivoojan entisen tilalle. Harmi kun tää entinen lopetti ja meni toiseen työhön, emmekä ole vielä kissa-allergiavapaata siivoojaa saaneet hänen tilalleen. Tänään on toiveita yhdestä firmasta saada soitto ja toivottavasti varmistus, että siivous tehdään ennenkuin lähdemme lomallemme.

Näitä arjen askareita ajatellessa ei ehdi syvällisempiä miettimään. Mutta meinaan minä tänään joutaa lukemaan Karilan ja Kokon kirjaa Krooninen masennus. Sain myös Skeematerapiakirjan ja ajattelin siihenkin ryhtyä tutustumaan.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Minuus usvassa

Kuusi tuntia unta ja kissan herätys. Se ryökäle rapisteli taas lipaston kahvalla niin kauan, että nousin pystyyn. Kävin tarkistamassa, että sillä on ruokaa ja olihan sitä. Huvikseenkohan se on ottanut tavakseen herättää minut pikkutunneilla? En saanut unta sitten enää enkä jaksanut vain pyöriskellä sängyssä unta odottamassa.

Netti on kiinnostukseni kohde. Te toiset bloggaajat viette minut toisiin ajatuksiin. Omani ovat lamassa. On kuin tahmea verkko olisi ajatusteni ympärillä ja ajatukseni takertuneena verkkoon. Irroitan niitä verkosta väkisin. Ja niinpä tekstini on kuin väkisin puserrettu tunnustus. Repaleinen, eheytymätön ja niukka. Joku varmaan miettii, että mitäs siinä sitten kirjoitat. Pidä taukoa ja kirjoita taas, kun se sujuu. Mutta en halua jättää bloggausta, vaikka se nyt onkin vaikeaa ja etenee pitkien ajatustaukojen myötä hitaasti. Kuitenkin aina jotakin saan esille sisimmästäni. Ja sitähän minä yritän itselleni selvittää, mitä sisimmässäni liikkuu.

Olo on välillä kuin sumussa ja ajatuksistanikaan ei saa selvää. Mieli hämärtyy niin, etten itseäni tunnista. Koen olemattomuuden pumpulimaisen upottavassa suossa tarpomisen väsymystä ja tuskaa. On vaikea tajuta itseään selkeästi minä-olentona. Sulaudun jotenkin siihen pumpuliusvaan. Se olemattomuus on pelottavaa. Onko tämä sitä depersonaalistumista.

Depersonalization
From Wikipedia, the free encyclopedia

Depersonalization (or depersonalisation) is an alteration in the perception or experience of the self so that one feels detached from, and as if one is an outside observer of, one's mental processes or body. It is a feeling of watching oneself act, while having no control over a situation.[1] It can be considered desirable, such as in the use of recreational drugs, but it usually refers to the severe form found in anxiety and, in the most intense cases, panic attacks. A sufferer feels that he or she has changed and the world has become less real, vague, dreamlike, or lacking in significance. It can sometimes be a rather disturbing experience, since many feel that, indeed, they are living in a "dream".

Chronic depersonalization refers to depersonalization disorder, which is classified by the DSM-IV as a dissociative disorder.Derealization is a similar term to depersonalization, and the two are often used interchangeably. However, more specifically, derealization is the feeling that "nothing is real", while depersonalization is the feeling that one is "detached" from one's body or world. (Though these feelings can happen to anyone who is under temporary severe anxiety/stress, for chronic depersonalization, which individuals experience after suffering severe trauma, see depersonalization disorder.) Derealization and depersonalization disorder are most prominent in anxiety disorders, clinical depression, bipolar disorder, sleep deprivation, and some types of epilepsy.

Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)

Lääkärikirja Duodecim
5.9.2008
Matti Huttunen, psykiatrian erikoislääkäri
Depersonalisaatiohäiriö
Milloin hoitoon

Depersonalisaatiolla tarkoitetaan kokemusta, jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen niin, että ne eivät ole entisensä kaltaisia tai ovat jollakin tavoin epätodellisia. Tähän kokemukseen liittyy usein myös muita oireita, kuten mielialan muutos, keskittymisvaikeudet tai kokemus aivojen toiminnan lamaantumisesta.

Depersonalisaatioon voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näkeminen pienenä (mikropsia) tai isona (makropsia), tai henkilö kokee ulkoisen maailman outona tai epätodellisena (derealisaatio). Hän ei menetä kuitenkaan todellisuudentajuaan ja tietää kokemuksen olevan vain kuviteltu (illusorinen) eikä suinkaan totta. Kokemus voi outoudessaan olla luonnollisesti pelottava tai ahdistava.

Silloin tällöin esiintyvä depersonalisaatio ei välttämättä ole oire mistään psykiatrisesta tai somaattisesta sairaudesta. Niitä ilmenee sekä terveillä lapsilla että nuorilla aikuisilla.

Kohtauksittaiset depersonalisaatiokokemukset voivat joskus olla ohimolohkoepilepsian 1 tai ohimolohkoperäisen migreenin 2 oire. Kokemus on tavallinen myös erilaisissa dissosiatiivissa 3 ja traumaperäisissä häiriöissä 4, joissa kokemuksen arvellaan olevan reaktio tai hallintakeino erilaisille traumaattisten muistojen herättämille ahdistaville tunteille.

Marijuanan tai hasiksen polttamiseen liittyy suhteellisen usein eriasteisia depersonalisaation kaltaisia kokemuksia. Myös mielisairaudessa (psykoottisissa tiloissa) voi usein ilmetä depersonalisaation kaltaista itsen ja ympäristön outona kokemista.

Mietiskelyn tai uskonnollisten rituaalien yhteydessä depersonalisaatio- tai derealisaatiokokemukset ovat tavallisia ja osin itsesuggeroituja. Tällöin depersonalisaatio ja derealisaatio koetaan usein elämyksellisesti yhteytenä jumaluuteen tai maailmankaikkeuteen.

Depersonalisaatiohäiriö
Erillisestä depersonalisaatiohäiriöstä puhutaan vain silloin, kun kokemukseen ei liity muita psykiatrisia häiriöitä. Depersonalisaatiohäiriölle ovat ominaista toistuvat tai pitempään jatkuvat depersonalisaatiot, joiden yhteydessä henkilö menettää kosketuksen omaan itseensä. Hän voi kokea olevansa automaattinen kone tai elävänsä unessa tai elokuvassa. Usein hän kokee olevansa ajatustensa, ruumiinsa tai ruumiin osiensa ulkopuolella, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa tai ei koe kontrolloivansa liikkeitään.

Depersonalisaatiohäiriön taustalla saattavat olla lapsuudessa tai menneisyydessä koetut hyvin traumaattiset tapahtumat. Näistä menneisyyden traumaattisista tapahtumista tavalla tai toisella muistuttavat nykyhetken tapahtumat voivat laukaista depersonalisaation. Tällöin depersonalisaatioilmiö on keino olla muistamatta alkuperäistä traumaattista tapahtumaa ja siihen liittyvää voimakasta pelkoa ja ahdistusta. Näissä tilanteissa depersonalisaatiokokemuksista kärsivä henkilöllä ei ole tietoista muistikuvaa menneisyyden traumaattista tapahtumasta.

Milloin hoitoon
Depersonalisaatiokokemusten ollessa tiheästi toistuvia tai pitempään jatkuvia kannattaa aina kääntyä psykiatrin tai psykologin puoleen. Kokemusten taustalla voi olla stressaava elämäntilanne tai traumaattisia muistoja, joiden psykoterapeuttisesta työstämisestä voi olla hyötyä.

Käytettyjä lähteitä
Lauerma H. Dissosiaatiohäiriöt. Kirjassa Lönnqvist J, Heikkinen M, Henriksson M, Marttunen M, Partonen T (toim.) Psykiatria. 5.painos. Kustannus Oy Duodecim 2007, s. 328–339.

torstai 4. joulukuuta 2008

Kampaajalla

Luulin, että piristyisin, kun pääsen kampaajalle ja hiukseni ovat taas hyvin muotoillut ja siistit. Mutta ei, olen uuvuksissa. Toki minä pidän hiuksieni uudesta mallista, mutta se ei nyt ilahduta minua niinkuin aina ennen. Juurikasvu värjättiin keskiruskealla niinkuin muukin tukka on ja muutama punaisenruskea raita värjättiin elävöittämään hiuksia. Aika tuntui matavan hitaasti eikä minulla ollut mitään puhuttavaa kampaajalle.Kun oli sovittu, mitä hiuksilleni tehdään, kampaaja aloitti puhumalla säästä ja siihen sanoin lyhyen kommenttini. Mutta sitten hiljenin. Pidin silmiäni kiinni, kun etuosaa hiuksistani käsiteltiin.

Kotiuduttuani kaupungilta en ole saanut mitään aikaseksi. En jaksa ottautua mihinkään. Huomenna on mentävä hammaslääkäriin paikkauttamaan lohjennut hammas. Onneksi sain sovittua äitini kanssa, että siirretään huominen ostosmatka kaupungille ensi viikkoon. Äitini on jo iäkäs ja tarvitsee rollaattoria ja apua jos mihinkin vaateostoksilla käydessään. En olisi jaksanut sitä huomenna. Toivottavasti ensi viikolla jaksan paremmin.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Hoitamattomia asioita

Mieltäni jäytää sisäinen vilunväristys ja pelko, etteivät asiat ole kohdallaan. Tämä on jotakin muuta kuin terapeutin poissaolon aiheuttama yksinäisyydentunne. En päässyt jakamaan ajatuksiani terapeutille, koska hän on sairaana.

Firmasta, joka on huolehtinut meidän huoneistomme siivouksesta, ei ole soitettu, milloin uusi siivooja tulee. Entinen, kiva nainen, lopetti ja uusi on allerginen kissoille eikä voi tulla meille. Firmasta vastaava soitti viime viikolla, että tällä viikolla asia hoidetaan. Odotan puhelua.

Nämä kaksi hoitamatta jäänyttä asiaa harmittaa minua, mutta mieleni syvyydessä on jotain muuta, mikä harmittaa ja huolestuttaa minua enemmän. Olen jatkuvasti varuillani - ihan turhaan (?) - että paniikkikohtaus hyökyy päälle. Tänään postissa käteni vapisivat, hikeä pukkasi otsalle ja sydän löi tuhatta ja sataa, kun etsin käsilaukustani lippua, jolla sain pakettini. Paketti tuli siinä ajassa, kun allekirjoitin lipun eli tosi nopeasti, mutta aika tuntui ikuisuudelta ennenkuin pääsin ulos postista. En voinut ajatellakaan, että menisin linja-autolla kotiin. Siispä tilasin taksin. Kun pääsin taksiin istumaan, oloni helpottui ja paniikkioireet hävisivät vähitellen.

Luin tänään Edmund J. Bournen kirjaa Vapaaksi ahdistuksesta. Ensimmäisessä luvussa määritellään, mitä ahdistuneisuushäiriöt ovat. Toisessa luvussa kerrotaan niiden syitä. Ja sitten onkin monta lukua toipumisohjelmaa. Vilkaisin 16. lukua ravitsemuksesta. Silmään pisti kohta kofeiinista, jonka kerrotaan pahentavan paniikkioireita ja ahdistuneisuutta. Olisi vähennettävä kofeiinin saanti puoleen siitä, mitä tulee juotua päivittäin.

Ravitsemuksessani olisi muutakin korjattavaa. Mutta paljonko jaksan välittää? Kuitenkin sisimmässäni olen huolestunut, että näin ei voi jatkua. Jotain tarttis tehdä hyvinvointinsa eteen.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Talviunien lomassa

Minua väsyttää ihan vietävästi, vaikka on vasta aamupäivä. Nukuin melkein kellon ympäri. Kissa tosin herätteli viiden aikoihin. Annoin sille ruokaa ja istuuduin tv-tuoliini, johon nukahdin ja torkuin pari kolme tuntia.

Menen takaisin sänkyyn torkkumaan, kunhan olen syönyt lounaan. Tämä on kuin sitä karhun talviunta. Piileskelen kolossani, oman kotini nurkassa tietokoneen äärellä ne muutamat tunnit, jotka olen hereillä.

No, eilen kävin sentään ystäväni luona. Atk-juttujen lomassa nautimme kahvin kera pizzan paloja ja kakkua. Vähän sosiaalista kanssakäymistä talviunien lomasssa.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Sunnuntaista arkipäivää

Nukuin melkein 12 tuntia. Tosin heräsin aamuyöllä antamaan kissalle ruokaa, mutta sain sen jälkeen uudestaan unen päästä kiinni. Unenpöpperö, joka eilen vaivasi puolille päivin, ei nyt vaivaa oloa, mutta väsymys ja jonkinlainen välinpitämättömyys on vallannut mieleni. En jaksa välittää ties mistä kaikesta pitäisi pitää huolta. Ainakin omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan ehkä. Ruoka ei maistu, ulkoilu loskakelissä ei innosta, jopa hampaiden pesu illalla oli harkinnassa. Sitten kuitenkin sain päätettyä, että ne pitää pestä - ja tulihan ne pestyä, mutta lankaamatta jäivät.

Pukeutuminen jo ajatuksena on työlästä. Olisin oloasussani yötä päivää, ellei pitäisi lähteä käymään kylässä. Olen sopinut, että autan jossain atk-jutuissa, joissa ystäväni tarvitsee neuvoa-antavaa ohjaustani. Siis lounaan jälkeen on oloasu vaihdettava pitkiin housuihin ja puseroon. Huokaan pitkään. Pitikin mennä lupaamaan mitään kenellekään. Nyt on liian myöhäistä perua, kun kyytimies tulee jo parin tunnin kuluttua hakemaan.

Mieheni tekee perunamuussia. "Tulehan syömään!", hän kutsuu. Syön mukisematta muussia (se oli hyvää!), porkkanoita, parsakaalia, maissinjyviä, lihapullia ja join lasillisen maitoa. Oksettavan täysi olo. En osaa olla kiitollinen saamastani hyvästä ateriasta, vaikka kiitokseni sanoinkin kokille. Mieleni ei ylene olotilaan, jossa voisi nauttia saamastaan hyvästä. Mieleni mataa harmaana ja mitäänsanomattoman hailuna.

Verhot ovat ikkunani edessä, ettei naapuri näkisi minua tien toiselta puolelta. Tuskin siellä kukaan on kiinnostunut tiirailemaan meille, mutta avoimet = verhottomat ikkunat vastapäisessä talossa häiritsevät minua. En halua nähdä niitä. Vetäydyn nurkkaani kirjoittamaan ja jätän mieheni tiskaamaan keittiöön.

On hiljaista. Tiskaamisen äänet lakkasivat kuulumasta tänne kirjastoon. Olohuoneen televisiosta kuuluu hiljainen selostus, josta en saa selvää. Jotain urheilukisaa mieheni alkaa katsoa. Kellon raksutus herättää huomioni. Sekuntiviisari liikkuu eteenpäin osoittaen ajankulumista. Seinäkello pöydälläni ottaa turhaan tilaa. Se pitäisi laittaa seinälle. Betoniseinään olisi porattava reikä holkille ja ruuville. Olisi kutsuttava huoltoyhtiön mies työkaluineen. Odotan kuitenkin aikaa, jolloin saan hankittua kattolampun ja kettinkiä kukka-ampellia varten. Huoltomies voi sitten ne kaikki kerralla laittaa paikoilleen: ruuvin seinään, lampun kattoon ja toiseen kohtaan kattoa koukun kukka-ampellia varten. Kotitöitä on jonossa odottamassa tekijäänsä. Rönsyliljan poikaset olisi pantava veteen juurtumaan. Kukat kasteltava. Kissojen hiekkalaatikot pestävä. Kissan takut kammattava ja/tai leikattava pois... Loputtomiin tekemättömiä töitä. Hengästyn jo ajatellessani niitä. En jaksa tänään. Ehkä mies hoitaa kissat. Minä menen päivätorkuille. Vedän huovan päälleni ja käännän selkäni tekemättömille töille, miehelleni, koko maailmalle. AUTS! En saa torkkua kuin vähän aikaa, kun minua tullaan jo hakemaan. VOI EI!! Onko minun pakko lähteä neuvomaan ystävääni tänään?

lauantai 29. marraskuuta 2008

ÄO ja muisti

Innostuin tekemään äo-testiä aamupöpperöisenä ja sain tulokseksi vähän keskimääräistä paremman luvun. Kylläpä on älykkyysosamääräni, erityisesti sen muistiosuus huonontunut. Senhän jo tiesinkin. Olen surullinen tuloksesta. Mensan testeihin ei ole enää asiaa. En pärjäisi siellä huonon muistini takia.

Kielellisten osioiden pistemäärät olivat hyvät, 20 mahdollisesta pisteestä sain 16 ja 17 pistettä. Sanasto ja sanojen keskinäisiä suhteita koskevat tehtävät siis onnistuivat. Suoritusoisoiden pistemäärä taas oli surkea. Matemaattiset tehtävätkin menivät huonommin kuin joskus aiemmin vastaavaa koetta tehdessäni. Ehkä päivemmällä, virkeämpänä tehty koe olisi mennyt paremmin.

Nyt rupesi oikein huolestuttamaan muistini heikkous. Olisiko sille mitään tehtävissä vai onko se lopullisesti huonontunut noin paljon, etten kuudesta numerosta muista peräkkäin tai vastakkaisessa järjestyksessä kuin 2 tai 3. Huokaus. Pitänee ruveta taas syömään E-EPAa, fosfatidyyliseriiniä ja karnosiiniä. Tri Tolonen suosittelee niitä.

Fosfatidyyliseriini parantaa muistia

Muisti ja muut kognitiiviset toiminnot



Huono muistini on haitannut minua jo vuoden verran. Oli tarkoitus tehdä muistitestejä terveyskeskuksessa, mutta ne ovat jääneet tekemättä. Unohdin ajan, joka oli varattu testejä varten enkä ole tullut varanneeksi uutta aikaa. Minua pelottaa, että sielläkin muistitestit menevät huonosti ja minut tullaan virallisesti määritellyksi huonomuistiseksi.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Kytevä viha

"Alakuloisuus, epätoivo, lepatus mielessä
ei muuta mitään pahemmaksi.
Ei mikään ole niin hirveän merkityksellistä.

Kun sen oppii on helpompi.
Olipa sitä mieltä tai ei."


Eeva Kilpi

Apatia on kietoutumassa ympärilleni. Sanat takertuvat kitalakeen tai jonnekin pään sisään. Apua, minä halvaannun, tukehdun ja ajatukseni hämärtyvät ja latistuvat. En halua elää näin tukahtuneena ja jumissa.

Olen väsynyt. Viime yönäkään en nukkunut kovin hyvin. Pyöriskelin sängyssä aikani pikkutunneilla ja nousin sitten lukemaan Elina Reenkolan kirjaa Nainen ja viha.

"Naisen aggressioista on perinteisesti vaiettu ja sitä on pidetty tabuna. On vaikea hyväksyä ajatusta, että nainen, elämän antaja, voisi olla tuhoava kostotar. Siksi naisen on erityisen vaikea hyväksyä aggressiota itsessään ja ilmaista vihaa. Siksi hän piilottaa ja tukahduttaa helposti vihan tunteensa, jotka saattavat kanavoitua omaan ruumiiseen esimerkiksi masennuksena ja itsetuhoisena käyttäytymisenä." (kirjan takakannesta)

Oivalsin monta asiaa itsessäni. Olen häpeän lapsi, "äpärä", lehtolapsi, jo äidinmaidossa litkinyt sisääni arvottomuuden tunteita ja halveksuntaa. 1950-luvulla avioliiton ulkopuolella synnyttänyt äiti lapsineen oli jotain tosi halpaa ja hyljeksittävää. Äitini oli masentunut rakastamansa miehen hyljätessä hänet lapsineen oman onnensa nojaan. Tämä biologinen isäni avioitui 3 kk minua nuoremman lapsensa äidin kanssa.

Ensimmäinen osoite vihalleni, joka kytee sisimmässäni on biologinen isäni, joka ei koskaan tunnustanut minua lapsekseen. Toinen osoite vihalleni on isäpuoli, joka kutsui minua halveksuen tytönläperöksi ja myöhemmin pimuksi ja huoraksi raiskattuaan minut. Kolmas osoite vihalleni on mummopuoli, joka kuulutti 7-vuotiaalle tytölle: "Minun ommaisuuttani sinä et peri äpärä". Voisin kertoa kurjia tarinoita puolenvuoden asumisjaksosta mummopuoleni kanssa maalaistalossa. Mutta nyt en jaksa.

Olen menneisyyteni vanki. Terapioista huolimatta en ole osannut kääntää voimavaraksi kaikkea sitä vihaa, joka vieläkin kiehuu sisimmässäni; polttaa poroksi ja tuhkaksi minuuttani.

Tule armahtava uni ja rauhoittavat Temesta, Tenox ja masennuslääke. Syön siis iltalääkkeeni. Toivon saavani unen päästä kiinni alta aikayksikön ja nukkuvani aamuun asti. Mieluummin nukkuisin pois tästä kurjasta maailmasta. Pysähdy sydän ja antakaa minun kuolla kivuitta nukkuessani enää koskaan heräämättä tuntemaan turtunutta tuskaani ja tukahtunutta ahdistusta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Tyhjäkäyntiä ja teatteria

Olen pitänyt tätä blogia jo reilun kaksi kuukautta, mutta miten minusta tuntuu, etten ole sanonut vielä oikeastaan mitään. Sisälleni patoutunut suma ajatuksia etsii uomaansa purkautua esiin, vaan eipä taida tänäänkään olla se päivä, jolloin padot aukeavat ja kirjoitus sujuisi mietiskelemättä, miten ilmaista asioita.

Sellaisiakin aikoja on ollut, jolloin tekstiä ei ole tarvinnut sen kummemmin miettiä, vaan se on soljunut kuin kevätpuro uomassaan kohisten ja kuohuten...

Eilinen teatterissakäynti on pitänyt minua hilpeänä koko tämän päivän. Näytelmää katsoessani nauroin ääneen moneen kertaan. Sitä ei ole tapahtunut miesmuistiin. Olen ollut aikalailla hymytön eikä juuri mikään ole naurattanut. Taidan olla paranemassa tai ehkä komedian näyttelijät ovat erityisen hyviä ja näytelmän ohjaus laatuluokkaa. En osaa vertailla, koska käymme niin harvoin teatterissa. Ei ole vertailukohteita. En muistakkaan, milloin viimeksi kävin teatterissa.

Avioliittomme alkuaikoina kävimme aika usein katsomassa näytelmiä ja elokuvia. Lapsia meillä ei ole, joten lasten takia käynnit eivät ole harvenneet, vaan aikaa myöten kulttuuriharrastuksemme ovat jääneet vähemmälle ja loppuivat tyystin, kun molemmilla todettiin depressio. Hyvä, että pitkän ajan kuluttua nyt saimme takaisin tuon kulttuurinharrastamisen. Pää on auki. Tosin emme ole vielä seuraavia lippuja tilanneet teatterista, elokuvista tai musiikkikeskuksesta. Mutta olemme sentään joulun ihmisten ilmoilla. Monien yksinäisten kahdestaan hissukseen vietettyjen joulujen jälkeen on kivaa vaihtelua viettää hotellijoulu. En juurikaan tunne jouluahdistusta. Odotan mielenkiinnolla, miten sopeudumme hotellielämään ja kuinka pystymme nauttimaan valmiista aterioista ja ohjelmasta, mitä meille tarjotaan.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa kuuluu kissan kehräys ja näppäimistöni rapina. Unet loppuivat kesken kaiken, kun kissani raapi hiekka-astiaansa eteisessä niin että luulin kissan repivän paperia. En ollut varma, paninko tärkeät paperit laatikkoon vai jäikö ne näkösälle. Menin tarkistamaan asiaa ja kaikki oli ok.

No, olin siis hereillä ja virkeä. Miksi en hyödyntäisi aikaa ja menisi tekemään töitäni netissä. Aikani puuhailtuani nettiyhteisöjen ylläpitohommissa kävin keittiössä syömässä voileipää ja maitoa. Mielessä alkoi pyöriä eilinen terapiatunti.

Esillä oli aiheita, joita täällä olen kirjoittanut mm. naisen vihasta. Se ei pidä paikkaansa, kun yleisesti ajatellaan, että viha tulisi purkaa huutamalla se ulos. Kun sellainen ihminen, joka on koko elämänsä padonnut vihansa sisäänsä, alkaa räyhätä, hän on ihan yhtä pulassa tunteittensa kanssa kuin padotessaan niitä. En oikein ymmärrä, miten sitten olisi hyvä purkaa turhaumiaan, ärsytyksen aiheita, menneisyyden kipeitä muistoja yms. jotka nostattavat vihaa ja kiukkua sisimmässäni.

Huomenna menen ja ostan sen Ipin suositteleman Skeematerapia-kirjan. Antaisiko se vastauksia? Harmittaa, kun en jo eilen ostanut kirjaa, jos se nyt edes olisi ollut saatavilla lähikirjakaupassa. Nyt olisi hyvää aikaa tutustua aiheeseen.

Päivällä on kotitöitä ja paljon muuta mielessä. Yöllä on helpompi keskittyä lukemaan. Jos siis ei väsytä. Ihmettelen, ettei minua väsytä ollenkaan, vaikka nukuin vain neljä tuntia.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Feenix-lintu

Kiehuva tulimyrsky on räjähtämäisillään esiin sisimmästäni. Yritän sammuttaa sitä ylimääräisellä rauhoittavalla tabletilla. Kohta otan iltalääkkeet, jotka kaikki rauhoittavat. Miksi en anna palaa ja huuda vihaani ja tuskastumistani ulos. En ole varma, pääsisinkö eroon kivusta, jonka kanssa olen elänyt melkein koko elämäni; väliin mieltämättä sen olemassaoloa muuten kuin kuvottavana olona, väliin tiedostaen sen kipeästi mieltä polttavana vihana ja ahdistuneisuutena.

Olen käynyt monen terapeutin vastaanotolla pystymättä kuvailemaan sisimpiä tuntojani. Olen ollut suurimman osan elämääni viileä, rauhallinen ja harmaa hiirulainen herättämättä kenenkään huomiota olemassaolollani. Kiltti ja sopeutuvainen. Ja kuitenkin itsekään sitä tiedostamatta viha on syönyt voimiani, masennuskausi toisensa perään on podettu ja niistä noustu elämään vain joksikin aikaa, kunnes taas mieleni on hiiltynyt tuhkaksi ja tomuksi, josta ei enää kukaan ota selvää, mitä se oli.

Mutta aina vain tuhkasta nousee feenix-linnun tavoin elämään menneisyyden haamut uudessa muodossa jälleen pelotellen minua piiloutumaan oman sisimpäni syrjäisimpään sopukkaan.

Vielä yksi rauhoittava jemmasta ja nukkumaan.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Tänä iltana en pysty parempaan

Jokin kynnys olisi ylitettävä, jotta tänä iltana pystyn kirjoittamaan tänne mitään.
Mieleni kompuroi esteissä, joita en tiennyt olevankaan. Uskoin pystyväni avoimmuuteen, mutta huomaan olevani häpeän vanki. Jälleen kerran olen hiljaa ja peräännyn takavasemmalle, ettei tarvitsisi ottaa vastuuta ja välttäisin konfliktin.

En osaa kirjoittaa novelleja enkä fantasiaa, vaikka mieleni syöksyy välistä hurjaan sekamelskaan toiveita, unia ja satuolentoja. Jos vain kritiikkini antaisi myöten kirjoittaisin muutakin kuin faktaa omasta elämästäni. Epäröimättä tarttuisin uniini ja unelmiini sekä psykoosin rajamailla asustaviin peikkoihin. Mutta pelko on kynnys, jota en tohdi ylittää. Välttelen aiheita, joista kirjoittamalla ehkä hyötyisin eniten tässä bloggaamisessa.

Siispä harkitsen ja punnitsen, miten pelkoni voittaisin ja sen ylitse huutaisin teille, jotka tätä blogiani olette jaksaneet lukea tähän asti. Tai kuiskaisin eli pienin vihjein ohjaisin teidät mieleni syvyyteen.

Tänä iltana en pysty parempaan.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Rinnat pystyyn ja tukka taakse

Ravistelen ujouden olkapäiltäni ja kirjoitan niinkuin se on ja näinhän se menee. Se, jota elämäksi kutsutaan, se on nyt minusta tuskaista tarrautumista elämään, mitä näen tietokoneeni näytöllä. Nettituttavat ja -ystävät ovat tulleet tärkeiksi. Heidän lyhyet viestinsä olemassaolostaan ja heidän kertomuksensa elämästään. Vasta tänä syksynä innostuin lukemaan blogeja. Seuraamani blogit ovat pitäneet minut kiinni jossakin tärkeässä, jota en osaa kuvailla. Se on varmaan yhteenkuuluvuuden tunne. Ainakin tämä nettiin kirjoittelu yhdistää meitä, jos muuta yhteistä ei ole eikä mitään yhteyttä syntyisikään.

Kiitos kommenteistanne!

Itse olen niukkasanainen, jopa sanaton. Pelkään kommentoida tekstejä, jotka ovat niin tosia ja elämää täynnä. Kipu ja tuska puhuttelee. Samoin lasten timanttiset ajatukset, joita olen saanut parissa blogissa lukea. Haikeana ajattelen menetettyä kasvun mahdollisuutta elää oman lapsensa kanssa. Nähdä tuon pienen kasvavan ja kehittyvän, elämänsä kiertyvän hänen olemuksensa ympärille. Minulle ei suotu omaa lasta. SOS-lapsikylässä hoidin 8 lapsen taloutta ja elin aikani lapsien kanssa "tätinä", joka tuurasi "äitiä" eli lähikasvattajaa hänen lomillaan ja vapaapäivinään. Se aika oli rankkaa, mutta antoisaa. Arki oli täynnä elämää, jota vieläkin kaipaan ympärilleni. Aika aikaansa kutakin, sanoi mummoni.

Elämäni on nyt netissä. Erakoidun näyttöpäätteen äärelle. Mieheni voi huonosti, kun ei saa huomiotani ja rakkauden osoitukset ovat supistuneet aamu- ja iltasuukkoon. Terapeuttini on huolissaan harrastuksestani hallinnoida nettiyhteisöjä. Pitäisi olla myös tuttavia ja ystäviä, joita tapaa kasvokkain. No me tapaamme kyllä. On jo tapaamispäivä sovittu pikkujoulun merkeissä. Peräti kolmet pikkujoulut tänä vuonna. Hirvittää mennä näyttäytymään porukoihin. Osaanko enää edes rupatella niitä näitä sanomatta mitään erityistä niinkuin on tapana pikkujouluissa.

Rinnat pystyyn ja tukka taakse. Kyllä se näin menee. Se elämä ohitse. Hetki hetkeltä poistuu muistoihin aikaa, jota ei saa takaisin. Tässä iässä yli viisikymppisenä alkaa pohtia, mitä on elämällään saanut aikaan eli onko mikään merkittävästi muuttunut paremmaksi siksi, että minä olin ja elin. Olenko ollut taakka vai apu, ilontuottaja vai murheenkryyni. Onneksi en ole saanut aikaseksi rikosrekisteriä. Mutta miksi poliisi seuraa minua kaupungilla, tietty tyyppi kulkee kaupoissa ja odottelee kuppiloiden liepeillä. Ei ole huomaavinaan minua, mutta näen, että hän panee merkille, ketä tapaan, kuka puhuu kanssani, mitä ostan. Luulen, että poliisi on hakkeroinut tiedostoissani ja selvittää ongelmaa, jota minussa ei ole. Etsii, etsii ja soisi löytävänsä.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Hymy

Aamulla hymyilin peilikuvalleni. Hymy näytti kolkolta ja teennäiseltä. On vaikeata pitää yllä hymynaamaa, kun välillä ahdistaa niin että koskee (mieltä). Mielialaa voi vain vähän tsempata päättäväisellä positiivisella ajattelulla. Kun on alakuloinen, hymyileminen auttaa.

Mutta kun on sairaan tuskainen, hymynaamat vain ärsyttävät ja tulee vihaiseksi itselleenkin, että tässä vielä vastatakseen toisten hymyyn pitäisi vetää naamaa virneeseen, jota ei voi hyvällä tahdollakaan hymyksi sanoa, vaan mekaaniseksi liikkeeksi suupielissä.

Väkinäinen, tekohymy ärsyttää aina olipa oma mieliala mikä tahansa. Aito hymy taas tekee minut nyt surulliseksi. Kun alan vertaamaan hymyilevän ihmisen iloista olemusta omaan olotilaani, oma mielialani näyttää yhä synkemmältä.

Hyytäviä maisemia



Avoin vesi, avoin mieli
osittain jäässä, kahlittu kieli

harmaa maisema, vähän valkoista lunta
värit poissa, näen mustavalkoista unta

harmaa syvyys harmaan taivaankaton alla
sukellanko lennänkö mietin pohtimalla

syvyydessä korallit, taivaalla tähdet
minne sitten menenkin, sanot aina: älä lähde

laineet liplattavat, taivas laulaa
kivenharmaata maisemaa

sukellan ja lennän maiseman halki
hetken olen vapaa, en kenenkään vanki




Tyrskyjä rannalla

kiehtova kohiseva raivo kutsuu kahlaamaan vaahtopäillä

meren kylmä suudelma imee lämmön sielustani

pärskeet kasvoilla kuohutyrskyjen pauhuna kutittaa mieltäni

Sinä suuri ja voimakas meri kiehdot ja pelotat minua



tiistai 11. marraskuuta 2008

Ujouden puuskassa

Jokin ujouden puuska valtasi minut toissapäivänä. Tajusin todella, että joku lukee näitä minunkin tekstejäni. Haluaisin niiden olevan ajateltuja ja viimeisteltyjä. Mutta nämä ovat raakileita. Ajatuksenpätkiä sieltä täältä, juonta vailla. Tuli mieleen jo lopettaa tämä blogi ja jatkaa pöytälaatikkoon kirjoittelua. Hioa tekstejä ja sitten vasta joskus myöhemmin julkaista, jos sittenkään.

Olen lukenut blogitekstejä, joista kauniilla tavalla tulee esiin tunne ja kokemus, mitä kirjoittaja elää. Minulla on voimakas emotionaalinen tunnelukko. Tunnelukkotestistä tuli vastaus, jonka jo tiesinkin ja joka on totta kohdallani.

"Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti.Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi."

Osan sisälläni loiskuvasta vihasta tunnistan. Suurinta osaa en varmaankaan edes tiedosta. Pahoin pelkään, että painetynnyri posahtaa auki joskus ja saa pahaa jälkeä aikaan.

Haluaisin lukea Elina Reenkolan kirjan Nainen ja viha. Siinä hän kirjoittaa: "Aggressio on miehelle taito. Naiselle osoitus oman kontrollin menettämisestä."

Reenkolan mukaan kulttuurissamme naista idealisoidaan edelleen, varsinkin äitinä. Hänet halutaan nähdä vain hoivaavana, itsensä unohtavana olentona. Naama punaisena karjuva, töistä väsyneenä tuleva pienten lasten äiti on kuitenkin totta sekin.

Kirjassa tarkastellaan motiiveja, jotka saavat naiset vaikenemalla, kostamalla ja heittäytymällä marttyyriksi ilmaisemaan keirtoteitse aggressioitaan.

Vastaanotollaan Reenkola on nähnyt, miten nainen, joka ei pysty tunnistamaan vihaansa, ei sallisi ärtymyksen ilmaisemista muillekaan. Murrosikäinen tyttö, jonka äiti ei kestä tämän vihaa, saattaa kääntää tunteen itseensä. Mekanismi toimii esimerkiksi anoreksiassa.

Reenkolan kirja on merkittävä puheenvuoro. Hän nostaa esiin tärkeitä teemoja. Etenkin äitien lapsiinsa kohdistama psyykkinen väkivalta vaatisi yhteiskunnallista keskustelua.

Jokohan tuo kirja löytyy kirjastosta.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Parisuhde pumpulissa

Kuinka voikaan päivän hukata tekemättä mitään. Vain istumalla tv-tuolissa lehtiä edessään ja ns. lukien niitä. Minä selailin ja lueskelin sieltä täältä kasoiksi kerääntyneitä Kodin kuvalehtiä, Voi hyvin, Kotilääkäri, Seura yms. Kodin kuvalehden nro22 (6.11.2008) artikkeli Aina samat ongelmat kiinnosti eniten. "Parisuhdeterapeutti tietää, että suhteet kaatuvat aina samoihin vaikeuksiin. Ne voidaan laskea yhden käden sormilla."
1. Puhumattomuus
2. Kuuntelemisen vaikeus
3. Mustasukkaisuus, uskottomuus, haluttomuus
4. Suhteen laiminlyönti
5. Halu olla oikeassa

No, meidän suhde on kaatumaisillaan puhumattomuuteen. Emme kumpikaan osaa kertoa sanoin tunteistamme. Minä ehkä jotenkin jotakin, mutta tunteeni ovat nyt kohmeessa. Rauhoittavien lääkkeiden sumussa. Piilossa, niin etten itsekään niitä näe. Panin ne harmaan villatakkini taskuun ja olla möllötän tv-tuolissani. Käyn välillä jääkaapilla ja vessassa.

Mieheni nukkuu pitkät yöunet (yli 12 tuntia) lisäksi pitkät päiväunet ja torkut päälle. Samoin nukkuvat kissamme. Meillä on todella hiljaista. Ellei tapanamme olisi antaa iltasuukkoa nukkumaan mennessä ja aamusuukkoa, kun kumpikin on herännyt aamulla, asumistamme toistemme kanssa ei voisi sanoa suhteeksi. Katselemme ihan eri tv-ohjelmia kumpikin omasta televisiostamme. Minä en juuri muuta katso kuin uutiset, Kauniit ja rohkeat, sekä Salatut elämät, joskus jonkun dokumentin tai luonto-ohjelman. Tänään katsoin Avara luonto ohjelman Kiinasta. Mieheni katsoo urheilua.

Ei elämä ole mielekästä näin tunteettomana, lääkeillä pumpuloituna ja ilman tuntuvampaa kontaktia puolisoon. En ole pitänyt yhteyttä ystäviinikään. Vain nettituttavat tietävät minun kuulumisiani. Vähän olen nettiyhteisöihinkään kirjoittanut. En oikeastaan kamalasti kaipaakaan ketään. Tunteeni taitavat olla latistuneet ja sosiaalisuuteni kadonnut.

Mutta jo se ettei ahdista, eikä ole kipuja, tekee elämästä elämisen arvoista oloa. Päivä ilman tuskantunteita, paniikkia ja selkäsärkyjä on lahja. Voisiko sellaisia olla ilman mielialalääkkeitä? Ehkä ei minun tapauksessani. Kuinka kauan tätä kestää? Ja tätäkö elämäni on seuraavan vuosikymmenen? Tunteet pumpulissa kotirouvana puhumattoman puolison ja nukkuvien kissojen kanssa. No kuluuhan se elämä näinkin.

perjantai 7. marraskuuta 2008

Näe elämä sellaisena kuin se on

Tiedote: Näe elämä sellaisena kuin se on - Ehkäisevän päihdetyön viikko

Valtakunnallista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa vietetään 1.-9.11.2008 teemalla Näe elämä sellaisena kuin se on. Ihmisiä kannustetaan nauttimaan elämästä ja kokemaan asioita ilman päihteiden sumentamia laseja sekä tarjoamaan päihteettömiä ympäristöjä lapsille ja muille läheisille.

http://www.health.fi/index.php?page=uut_uutinen&i=100772

Tämä tiedote pisti silmään. Miten lienen eksynytkään em. sivulle. En juuri käytä alkoholipitoisia juomia, mutta aina silloin tällöin tekee mieli siideriä tai salmiakkikossua. Alkoholi ei saa aikaan minussa hilpeyttä vaan jonkinlaista herkkyyttä, niin että asia jos toinenkin alkaa itkettää. Ja itku helpottaa silloin kun mieleni on jumissa, pysähtynyt - kuin kohmeessa, mitä se on ollut eilisestä lähtien.

Näe elämä sellaisena kuin se on. Hmmm!! Päihtyneenä sitä ei kai sitten näe sellaisena kuin se on, vaikka tuntuukin, että elämän tosiasiat kirkastuvat sitä mukaa mitä enemmän kirkasta on juonut.

Voiko itseasissa ihmiset eri lähtökohdistaan käsin - selvänäkään - nähdä elämää sellaisena kuin se on. Kyllä elämä näyttäytyy jokaiselle omien kokemusten kautta: jollekin ruusunpunaisten silmälasien läpi, toiselle haavaisten käsien kertomana surutarinana, kolmannelle synkkänä masennushistoriana. Väitän, ettei kukaan näe elämää ihan sellaisena kuin se on, vaan kukin omalla tavallaan vääristyneenä.

Minun elämäni on pysähtynyt ja ajatukseni ovat jumissa - terapiatunnin unohdettuani en uskalla ajatella vapaasti. Pidättelen tunteitani, kätken ne villatakin taskuun. Kunhan taas saan puhua ajatukseni auki terapeutilleni, ehkä sitten pystyn hengittämään vapaammin. Ei ole varaa katsella elämää sellaisena kuin se on, koska se tekisi liian kipeää. Siksi tyydyn silittelemään ajatuksiani taskun pohjalla ja pitämään ne siellä tallella seuraavaan terapiatuntiin asti. Varovasti päivästä toiseen, etteivät ajatukseni hajoaisi.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Ahdistus

"Sankaruus on sitä, että sinnittelet vielä yhden minuutin."
- Norjalainen sananlasku -

Ahdistus iski yöllä unessa mieleeni ja heräsin levottomana jo pikkutunneilla. Istuin tv-tuolissani ja koetin lukea, mutta en jaksanut. otin rauhoittavan. Sinnittelin ajatuksineni pari tuntia. Söin aamupalaa = kaksi Weetabixiä maidon kera ja rupesin lukemaan blogeja. Löysin uusia, joita alan seuraamaan. Ahdistus vähän lieveni siinä toisten elämää miettiessä.

otin aamulääkkeet klo 6 aikaan. Vieläkin ahdistaa. Olisi lähdettävä tänään kaupungille äidin asioille. Olen mökkiytynyt niin, etten ole lähtenyt ulos asunnostani ainakaan viikkoon. Kynnys lähteä ihmisten ilmoille on kasvanut niin, että jo harkitsin, voisinko siirtää äidin asiat huomiselle. En voi. Lähettäisinkö mieheni asialle. Ei käy. Hänellä ei ole äidin pankkitilin käyttöoikeutta. Äiti haluaa käteistä. On sinniteltävä ahdistuksen kanssa aamupäivä. Kyllä minä tämän kestän. Olenhan ennenkin kestänyt. Jos paniikki iskee mieleen, niin sitten on taas otettava taksi ja kiiruhdettava kaupungilta kotiin.

ILLALLA klo 20.30

Olipa väsyttävä päivä. Kaupungille tulo linja-autossa hermostutti. Naapurinrouva oli menossa keskustaan samalla bussilla ja kutsui minut viereensä istumaan. Hän kysyi, kuinka olen voinut. "Ihan kohtuullisen hyvin", vastasin. "Näytät pirteältä." "Kiitos". Kohteliasta liirumlaarumia. Small talkia jota pidetään yllä tuttavien kanssa. Häneen en luota niin paljon, että kertoisin rehellisiä tosivastauksia. Hän saattaisi kertoa edelleen muille naapureille. Enkä nyt tahdo koko naapuruston tietävän ahdistuksistani ja sairaudestani. Mutta bussikyyti meni ilman pahempia ahdistuksia rupatellen niitä näitä.

Apteekissa ja Sokoksen kosmetiikkaosastolla käynti sujui hyvin. Äidin luona alkoi taas ahdistaa. Hän olisi halunnut minun jäävän viettämään aikaa kanssaan pitemmäksikin aikaa. Kävin hänelle ruokakauppaostokset ja join kahvit hänen kanssaan. Hän puhui samoja asioita kuin edellisellä kerralla käydessäni. Alkoi pitkästyttää, mutta en voinut keskeyttää puhetulvaa. Olin helpottunut, kun pääsin lähtemään pois hänen luotaan.

Postille kävellessäni hengästyin ja sivuihin alkoi koskea. Lisäksi kurkkua alkoi kuristaa ja otsalle nousi kylmä hiki. Sydän löi tuhatta ja sataa. Pysähdyin lepäämään ja seisoskelin muutaman minuutin, jotta hengitys tasaantuisi. Ylämäkikö tämän hengästymmisen ja pahan olon toi, mietin. Postin ovella se sitten räjähti mieleen. Asioimisahdistus. Olin kääntyä kannoillani ja jättää menemättä postiin. Postivirkailija hymyili minulle. Onneksi ei ollut ruuhkaa eikä tarvinnut jonottaa. Etsin lipukkeet, jotka allekirjoitin käsi vapisten. Hiki nousi taas otsalle ja yökötys tuntui mahassa. Tuntui ikuisuudelta odottaa virkailijaa, joka etsi pakettia. Ei löytänyt toista, näppäili tietokonettaan ja sanoi, että se on palautettu eilen. Pakettia pidetään säilössä kaksi viikkoa ja sitten palautetaan, ellei sitä haeta. "Teidän pitää tilata uudestaan, mikäli haluatte saada paketissa olleen." En muista, mitä olen tilannut Valituilta paloilta. Häluan pian pois postista. Otan saamani paketin ja melkein juoksen ulos postista.

En halua mennä bussilla takaisin kotiin. En kykene hallitsemaan angstia, joka kuristaa kurkkua. Saan kuitenkin tilattua taksin ja odotan malttamattomana sen tuloa. Huokaisen helpotuksesta, kun istun matkalla kotiin.

Kotona kännykkäni soi takin taskussa. En ehdi vastaamaan. Vastaajaan on jäänyt viesti: "Odottelen tässä sinua tulevaksi. Mutta ei sinua näy." Terapeuttikäynti on unohtunut. Harmistun ja melkein purskahdan itkuun. Syön iltapäivän ja illan rauhoittavat ja lisäksi iltalääkkeet ja 4 Tenoxia. Haluan uneen klo 15 iltapäivällä. Nukahdan muutamaksi tunniksi.

Nyt klo 20.50 olo on rauhoittunut. Harmittaa edelleen, että en muistanut terapiatuntiani. Soitan terapeutille huomenna puhelinsoittoaikaan ja sovin uuden ajan.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Rakastettu ja pilkattu

Tulin varovaiseksi ja menin ihan sanattomaksi, kun luin blogia, jonka kirjoittajalla on aivan erilainen maailmankatsomus ja erilaiset arvot kuin minulla. En tiedä, mikä siinä hätkäytti. Varmaan se ehdottomuus, jolla nuori kirjoittaja kirjoittaa.

Minä olen ollut "vanhanaikainen" ja "uskovainen" lapsesta lähtien. Mutta kun iänikuisia arvoja ja omaa maailmankatsomustani kritisoidaan, sydän rinnassani muljahtaa ja ajatukseni nyrjähtävät radaltaan ylikierroksille. En pysty hallitsemaan pelkoa ja nolostun, kun uskovaiset yleistetään fossiileiksi ja kirosanat saattelevat evoluutioteorian selitystä. No mitä minä pelkään? Kaikki fundamentalistit ovat pelottavia. Heillä on vain yksi totuus, se ainoa oikea heidän mielestään. Evotionalistit halveksivät creationalisteja ja monet 6-päiväiseen luomiseen uskovat nyrpistelevät nenäänsä, kun evoluutioteoriasta puhutaan. No aamuyöstä olen herkimmilläni. Otan kaiken kovin vakavasti. Ajatukseni ovat katkonaisia; levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa.

Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Mutta osaisinko sitä kuitenkaan sanoa, vaikka kysyttäisiin? En tunne itseäni. En ole enää se nuori aikuinen, joka mistään välittämättä kulki joukossa jos toisessakin ylpeänä itsestään - vai olenko nykyään rehellisempi itselleni, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuudenkin. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut nyt monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä Persoonan kanssa.

Kun viimeinen hetkeni koittaa, toivon, että olisin auki kaikelle, minkä kohtaan Jumalassa: Lempeyden ja Rakkauden. Uskon, että loppumetreillä muulla ei ole väliä kuin sillä, miten Jumalan kokee elämässään. Onko Hän ankara Tuomari vai myhäilevä Isä ja armahtava Pelastaja. Sillä on merkitystä, koenko, että rakastava Jumala ottaa vastaan vai koenko, että Hän hylkää minut ikuisesti. Suljenko pois mahdollisuuden Rakkauden kokemukseen käpertymällä tuijottamaan itseäni - tai pilkkaajiani. Jumala, armahda minut rakkauteesi.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Maan korvessa

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie... Vanha, hengellinen, melankolinen lastenlaulu saa minut surulliseksi. En tiedä, miksi kuuntelen RADIODEItä. Toivekonserteissa on usein samat melankoliset laulut, jotka minuakin kiehtovat. "...Sillä sinä olet minulle rakas..." Edes laulaja sanoo jonkun rakastavan minua. Kuulisin sanat mieluummin mieheni huulilta. Mutta hän on rehellinen. Hän ei sano sellaista, jota ei tarkoita, joka ei ole totta. "...Taivas on sinua varten joka lepoa ikävöit..."

No en minä varsinaisesti ikävöi lepoa. Levottomuuteni hukkuu rauhoittaviin lääkkeisiin. Ilman rauhoittavia olisin varmaan tulta ja tuppuraa. Vihoittelisin kaikille lähimmmille ystävilleni ja hoitavalle taholle. Mutta lääkärit tietävät pääsevänsä helpommalla ja olettavat minunkin elävän paremmin, kun syön rauhoittavia. Mutta luulen, että masentumiseni vain pitkittyy näin: eläen rauhallisesti neljän seinän sisällä kotona vaivaamatta ketään.

Mutta ilman rauhoittavia olisi työskenneltävä itsensä pinnalle. Rauhoittavat ovat kuin pelastusliivi. Kellun niiden avulla pinnalla. Ilman niitä kai hukkuisin vihaani, turhautumiseen ja epätietoisuuteen omasta itsestäni. En tunne itseäni, vaikka olen jo keski-ikäinen mummo. Varamummo poikapuoleni pojalle, jota en ole nähnyt vuoteen. En jaksa pitää yhteyttä ja kutsua kylään. Kutsumatta kukaan ei tule soittelemaan ovikelloani - onneksi.

"Sinua siunata tahdon jos olet väsynyt työstä tai levottomasta yöstä", lauletaan RadioDeissä. En ole väsynyt kummastakaan. Olen väsynyt olemaan ikuisesti melankolinen ja alakuloinen. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Tilasinpa Positiivarin Ajatuksien Aamiasviestit http://www.positiivarit.fi/Content.aspx?d572a8d8-9ed5-4127-a652-74667265d9c1 tulemaan joka aamu, jotta saisin aamuisin positiivistä ajateltavaa.

"...kipuni hoidetaan. Taivas särkyneet sydämet tuntee...Taivas ehjäksi rakastaa."
Minä tahdon uskoa. Auta minua epäuskossani, Jumala.

perjantai 31. lokakuuta 2008

tämä syksy

Nettiyhteisö, jossa olen avustajana, on helmikuuhun 2009 mennessä muutettava muualle, pois MSN:n suojista. Olen tutustunut Multiply, Google, Boom, NING -nimillä oleviin palveluihin. NINGiin perustin koeyhteisön ja olen yrittänyt sisustaa yhteisöä mukavaksi paikaksi käydä ja käyttää. Mutta ilman suomenkielistä ohjekirjaa osittain suomennettu systeemi on vaikea hallita. Intoa olisi vaan taitoa ei - luoda kaunista katseltavaa.

Sateella on kovin pimeää ja harmaata. Minä pidän väreistä. Siksi ihailen suunnattomasti ruska-aikaa. Tämänsyksyinen ruska tuli ja meni ohi kuin huomaamatta. Mieleni ei oikein rekisteröinyt sitä. En käynyt valokuvaamassa maisemia. En ole nauttinut lehtikasoissa kävelemisestä. En muista, miten tämä syksy on mennyt, koska en ole kirjoittanut päiväkirjaakaan. Jääkö tästä syksystä musta aukko mieleeni? Toisaalta en tätä syksyä kaipaakaan. Mitäpä sitä muistelemaan. Olutta ja menyytä.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Niitä näitä

Uudet, mustat pitkikset on lyhennetty. Ompelijaystäväni kävi tekemässä työn ja siistiä jälkeä tuli. Turisimme niitä näitä ja joimme kahvit pullan kera. Kuinka kauan siitä jo onkaan, kun meillä kävi joku. Esitin pirteämpää kuin olenkaan. Onneksi hän on puhelias niin ei tarvinnut selitellä mitään sen kummemmin. Hän on nähnyt minut tosi masentuneena, yliannoksen lääkkeitä ottaneena, ensihoitajan käskiessä juoda vielä lisää lääkehiilijuomaa. Siihen olotilaan verrattuna olen nyt ihan kunnossa. Miksi en kuitenkaan osaa iloita tästä olosta, tästä elämästä, tästä päivästä. Tästä terveyden määrästä. Kivuttomista tunneista.

On voimisteltava välillä. Pakaralihakset puutuvat istumisesta ja niskahartialihakset kipuilevat. Otin jo iltalääkkeet ja varastan mieheni lääkepurkista Tenoxin. Haluan uneen - ilman pyöriskelyä unen rajamailla. Olisipa ihmisessä nappi, jota painamalla voisi sammuttaa mielensä uneen. NAPS! ja automaattisesti 8 tunnin kuluttua heräisi piristyneenä ja tarmokkaana uuteen päivään.

Minulla on ollut unensaantivaikeuksia vuosikymmenien ajan. Joitakin lyhyitä kausia olen saanut unen päästä kiinni suht´koht´normaalisti eli noin 20 minuutissa. Mieheni nukahtaa kymmenessä minuutissa. En tiedä, miksi hän ostaa Tenoxia. Uuden masennuslääkkeen aloitettuani (tämän vuoden alussakohan se tapahtui) ja varsinkin, kun noin 1½kk sitten sen määrää lisättiin, nukahdin ihanan helposti ja pehmeästi. Enää lääkkeellä ei ole sitä vaikutusta. Se vain tekee pöhnäseksi ja ajattelu hidastuu. Uni tulee - tai sitten ei. Hyvää yötä !

maanantai 27. lokakuuta 2008

Blogimaaimoiden lumoissa

Olen ollut blogimaailmoiden lumoissa jo kaksi päivää. Olen toki seurannut paria blogia pitkään, mutta blogilista-sivun myötä olen löytänyt uusia, kiinnostavia juttuja. Etsin lähinnä masennus-tunnisteella kirjoitettuja pätkiä, sillä haluaisin ymmärtää paremmin omia masennuskausiani.

Saan jonkinlaista tasapainoa, kun luen toisten tekstejä, joissa on se kokemus, jota itse en ole osannut kuvata. Sanat lohduttavat, vaikka ne onkin tuskassa kirjoitettuja. En ole ainoa, joka kokee noin. Noin minäkin asiat näin. Tuossa kohtaa ajatuksenjuoksuni poikkeaa.

Anoreksia ei ole ongelmani, mutta kolmen anoretikon tekstejä luettuani huomasin jotain samaa minussa: piilotan tunteita, en uskalla elää täysillä tässä ja nyt vaan elän sitku-elämää. Sitten kun olen laihtunut, sitten kun alakuloisuus on poissa, sitten kun jaksan muutakin kuin nousta tietokoneen äärelle, sitten elämä aukeaa.

Surullista on, että päivä toisensa jälkeen kuluu enkä ole muuta kuin lukenut toisten elämää lehdistä, blogeista ja kuunnellut ystävieni puheluita heidän elämästään, mutta itse olen käpertynyt asuntoni seinien sisälle. Kohta en uskalla lähteäkään ulos. Ulkomaailma pelottaa. Katseet häiritsevät ja tuomitsevat minut epäkelvoksi. Olen ylipainoinen ja se jotenkin herättää huomiota. Varsinkin nuoret naiset katsovat pitkään. Yhtä pitkään kuin minä ihailen nuorten naisten kiinteätä, solakkaa vartaloa, yhtä pitkään he tuijottavat minua ja nyrpistävät nenäänsä. Hihittävät takanani bussissa, päivittelevät leveyttäni: eihän minun viereen mahdu toista linja-auton kaksinistuttavalla penkillä. Vien 1½ paikkaa, vain hyvin pieni ja hoikka ihminen sopii viereeni istumaan. Masentavaa.

Olisipa minulla edes hiukan sitä sinnikkyyttä, jolla anorektikko laihduttaa. Minä en kestä nälkää. Mielestäni en syö paljon, mutta suklaa maistuu. Ja se on minut lihottanut ja masennuslääkkeet ja pulla. Ja liian vähäinen liikunta. Minun on pakotettava itseni kävelemään edes sen 15 minuuttia, jonka lihakseni sietävät rasitusta. En kestä kipua. Kun säärilihakset väsyvät ja alkavat krampata, istun lähimmälle penkille tai kiiruhdan takaisin kotiin. Venyttelen ja nostan jalkani seinälle tai rahille. Istun tv-tuolissani tai tuolipahasella, joka on tietokoneeni äärellä - koko päivän ellen sitten torku päiväunilla. Nykyään en saa unta päivällä. Joskus pakenen uneen nukahtamislääkkeiden avulla. Nyt on paremmin. En ole tarvinnut Tenoxia pitkään aikaan.

Olen sietänyt lievät ahdistuskohtaukset pienellä annoksella rauhoittavaa. Minun olisi vieroitettava itseni rauhoittavista. Päivittäinen annos on nyt 3x1mg Temestaa. Se ei ole paljon. Hyvä kun en tarvitse enempää - ja ehkä tulisin toimeen ilmankin?!

Olisi parempi olla syömättä rauhoittavia. Ne vievät muistin - vähitellen. Masennuskin vaikuttaa muistiin, siis heikentää sitä. Mutta masennuksesta parannuttua muisti paranee. Minun muistini ei ole parantunut, vaikka masennusta ei juuri ole. Olen tehnyt johtopäätösen, että muistini on lopullisesti huonontunut. Kamalaa! Kyselin jo muistitestejä ja terapeuttini sanoi, että syksymmällä voimme tehdä niitä. Terveyskeskuslääkäri jo sanoi mulle, että varaa aika sairaanhoitajalta. Oli se aika jo sovittukin, mutta en muistanut sitä !!!

lauantai 25. lokakuuta 2008

Voi minua !

Minua ahdistaa tietoisuus siitä, etten ollut kovin vieraanvarainen ystävälle, joka tuli taas tänään kyläilemään. En jaksanut keskustella hänen kanssaan, en tarjonnut mitään syötävää, en kiinnostunut siitä, mitä hän hiljaisella äänellä puhui. Minua vain ärsytti olla tarkasti kuulolla, että osaisin sanoa "hmm", "niin", "ei kai" tms. oikealla äänensävyllä muka kiinnostuksen merkkinä. Ja sitten kun hän meni vessaan, menin kamarin sängylle makaamaan ja laitoin kuulokkeet korvilleni. Ystävä poistui asunnostamme - ja minulle jäi tyhjä, vähän syyllinen olo. Minusta ei koskaan tule loistavaa, vieraanvaraista seuraihmistä. En jaksa, en viitsi, en kykene - - -En edes halua kovin paljon ystäviä ympärilleni passattavaksi. Enkö anna lupaa olla tällainen, koska ahdistun? Mieleni syyttää, etten ollut vieraanvarainen, vastavuoroisessa yhteydessä ystäväni kanssa - -Olin suorastaan tympeä ja epäkorrekti. En haluaisi, että minua kohdellaan näin kuin minä otin vastaan ystäväni tänään.

perjantai 24. lokakuuta 2008

Paino-ongelmia

Katsoin tiistai-iltaisen (21.10.2008 TV4) 4D-dokumentin Äitimme painaa 400 kg. Renee Willliams 29 v. on vuoteenoma. Hän haluaa osallistua tytärtensä elämään monipuolisemmin ja uskaltautuu siksi vaaralliseen mahalaukun ohitusleikkaukseen. Määrätietoisuudellaan hän näyttää esimerkkiä muille lihaville ihmisille.

Dokumentista jäi mieleeni sinnikkyys, jolla Renee haki apua ylipaino-ongelmaansa, etsi lääkäriä, joka tekisi leikkauksen. Mutta yli 250-kiloisille ei Amerikassa hevin ryhdytä tekemään leikkausta, jossa on monien komplikaatioiden vaara. Reneellä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Hänen sydämensä ei ehkä olisi kestänyt kauankaan siinä valtavassa kehossa, joka hänellä oli. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen sydän petti eikä elvytys onnistunut.

Dokumentti sai minut ajattelemaan omaa ylipainoani ja kuinkahan minun sydämeni voi. Sydän on muljahdellut kipeästi eli ilmeisesti rytmihäiriöitä olen saanut huolestuessani omasta voinnistani. On ryhdyttävä toimimaan niin, että laihtuisin. Ahdistun ajatuksesta. Hengästyminen merkitsee minulle melkein kuolemaa. Joskus nuorena juoksin niin, että pyörryin kadulle. Ihmiset töllöttivät ja kysyivät, mikä minun on. Nousin ylös ja jatkoin matkaani - juosten pois paikalta häpeästä punaisena. En siedä tuijotusta ja sitä, että olen huomion keskipisteenä.

Sairaalloisen lihavaa pidetään lepsuna ahmijana ja säälittävänä raukkana. Nykyään ulkomuotoon kiinnitetään yhä enenevässä määrin huomiota. Terveysterroristeja ihaillaan. Kuka vain sanookin raflaavimmin nykyisten terveyskriteereiden määritelmät ja soveltaa niitä lähimmäisiinsä, häntä referoidaan ja hänelle annetaan palstatilaa. En ymmärrä, miksi asiat pitää kertoa ilman myötätuntoa ja sormella osoitellen heikkoutta ja tyhmäksi leimaten ne, jotka eivät täytä mallin mittoja.

torstai 23. lokakuuta 2008

vierailu

Ystävä tuli kyläilemään meille. Kun hän oli ovella, ajattelin: "Voi ei en jaksa pitää seuraa". Mutta on minussa sittenkin sen verran seuraihmistä, että tulimme juttuun. Joitakin ajatuksia vaihdoimme, katselimme televisiota, lueskelimme lehtiä, joimme kahvit, söimme lounaan ja iltapalaa. Petasin hänelle makuupaikan olohuoneen lattialle. Vierasvuode on tullut heitetyksi pois tieltä. Sen verran vierailu kuitenkin jännittää minua, etten voinut nukkua levollisesti vaan hätkähdin hereille joka rasahduksesta. Ja nyt klo 1:51 istun tietokoneen äärellä ja toivon, ettei hän herää olohuoneessa. Onneksi tietokonehuone on erikseen - tai kirjastoksihan minä tätä huonetta kutsun, koska täällä on kirjahylly ja suurin osa kirjoistani.

Olen tuntenut vieraamme yli 20 vuotta. Monenlaisia vaiheita olemme käyneet läpi ystävyydessämme. Olemme viettäneet mukavia hetkiä mm. uimarannoilla nautiskellen kesän lämmöstä ja vesillä olosta kumilautallani - aurinkoa ottaen. Huolettomia vapaapäiviä! Olemme myös toisillemme suuttuneena pitäneet taukoa tapaamisistamme. Räiskyvästi olemme ilmaisseet suuttumustamme toisillemme. Hänen kanssaan olen pystynyt ehkä kaikkein rehellisimpään suhteeseen ystävistäni. Ja toisaalta tämä ystävyyssyhde on ollut vaikein, henkisesti rasittava, koska olen ollut hänestä tosi huolissani aina välillä. Ja välillä hään on nostanut minussa sellaisia tunteita, joita en ole pystynyt käsittelemään: vihaa, kademieltä, avuttomuutta - - -

En tiedä, kuinka kauan hän aikoo vierailla luonamme. Toivottavasti ei sentään toista yötä. Olen varuillani. En tiedä, mitä pelkään. En pysty rentoutumaan ja olemaan rauhallisesti kotona, kun hän on täällä. Ihan kuin minulla olisi pakko vartioida häntä, ettei hän tee jotain sopimatonta täällä. Mitähän sekin lienee?

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Painajainen ja ahdistusta

Tuossa edellä jo ilmaisin huoleni, mitä tulevaisuus tuonee tullessaan, kun näyttää, että mieheni masennus syvenee. Miten kestän sen? Pelottaa, että näin hän hylkää minut taas. Ei tahallaan eikä tarkoituksella, vaan sairaus vie hänet oman itsensä yksinäisyyteen, josta hän ei pääse ulos eikä parisuhteestamme jää kuin haalea muisto. Olen huolissani, että jään henkisesti yksin - tai johan tämä on sitä yksinäisyyttä, kun mies nukkuu suurimman osan vuorokautta eikä paljon puhu valveillaollessaan.

Vielä en ole yksinolostani huolestunut. Onhan minulla blogini, päiväkirjani, nettituttavani ja ystäväni, joille voin purkaa ajatuksiani. Mutta he eivät tietenkään tyydytä hellyyden kaipuutani niinkuin mieheni on minua halailemalla ja suutelemalla saanut tuntemaan itseni halutuksi.

Olen pettynyt, koska mieheni ei olekaan niin vahva kuin toivoin ja uskoin hänen olevan. Jaksaako hän tulevaisuudessa huolehtia asioista, joita hän suhteessamme ja taloudessamme nyt hoitaa? Ahdistun ajatuksesta, että minun ehkä on otettava enemmän asioita vastuulleni. Tulenko pärjäämään yksin vastuussa taloudestamme. Koen vastuun liian suurena harteilleni. Ahdistun.

Viime yönä näin painajaista sortuvasta talosta, jonka uumeniin jäin enkä päässyt raunioista ulos. Huusin apua, mutta kukaan ei kuullut minua. Ahtaanpaikan kammoni saivat minut ahdistumaan niin että vapisin ja pyörryin. Heräsin sydämeni hakatessa tuhatta ja sataa. Olin tavattoman onnellinen, että se kaikki oli vain unta. Mutta meni jonkin aikaa ennenkuin sydämeni tahti tasaantui normaaliksi. Pyyhin hikeä otsaltani eikä ahdistus ole vieläkään ohi.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Masennus parisuhteessa

Kuuntelin tänä iltana luentoa Masennus parisuhteessa. Aiheesta on tekeillä väitöskirja. Luento oli toivoa antava, mutta hätkähdin tilastoa, että montakymmentä prosenttia depressioon sairastuneen puolisoista masentuu myös itse. Huolestuin tänään mieheni väsymyksestä. Heti aamiaisen ja kaupassakäynnin jälkeen hän meni takaisin nukkumaan ja taas lounaan jälkeen. Illalla hän oli jo yöpuulla, kun saavuin kotiin luennolta. Mitenköhän tämä syksy menee, jos mieheni depressio syvenee? Jaksanko minä masentumatta vai musteneeko mieleni taas?

Aikuinen

Olisinpa oppinut olemaan aikuinen. Omista asioistani huolehtiva, miestäni tukeva ja kanssakäymisessä onnistunut ihminen, joka on yhteiskunnan tukipilari. Ei en ole. Tunnen olevani suuri lapsi, kyltymätön rakkautta halajava, musta aukko maailmankaikkeudessa jonne kaikki ympäriltä syöksyy sisään, mutta mitään ei tule ulos. Nielen kaiken enkä sano mitään.

Tämä blogi on yritys purkaa sisimpääni, tunnelukkojani, kaikkea sisimpääni keräämääni, mieltä painavaa, joka estää minua elämästä täyttä elämää. Ehkä en kovin aivoimeen tilitykseen ryhdy tässä. Se tapahtukoon päiväkirjassani. Kirjoitan tänne toivossa, että saisin kommentteja ajatuksiini. Ehkä jonkin neuvon ja vinkin, miten pääsisin eteenpäin elämässä.

"Aikuiseksi kasvaminen on uusien asioiden oppimista, vastuun oppimista, ymmärryksen lisääntymistä. Siihen sisältyy paljon mielenkiintoista, jännittävää ja haastavaa - - Mutta samalla se on yksinkertaisten asioiden unohtumista, viattomuuden menettämistä, rikkinäisyyden ja haavojen lisääntymistä. Aikuiseksi kasvaminen ei ole yksinkertaista, joten se ei voi olla kauhean tärkeää. Sen sijaan aikuisen on tärkeää tulla lapseksi jälleen. Koska tärkeät asiat on aina yksinkertaisia." http://antturi.blogspot.com/2008/10/trket-asiat-on-yksinkertaisia.html

Olen jumittunut masennuksen äärelle. En ole enää masennuksen suossa, enkä kuopassa vaan sen reunalla katsellen syvyyteen, jossa olin. Miksi en tähyile ympäristöön ja pois masennuksesta kohti täyttä elämää, rakkauden täyttymystä, iloa ja yhteyttä mieheni kanssa. Ei, niissä on jotain pelottavaa, jotain hallitsematonta. Olisinko enää minä, jos rakkaus täyttäisi sisimpäni ja ilosta riehakkaana kulkisin toisten joukossa ystävyydestä nauttien. Olen niin tottunut olemaan pidättyvä, rauhallinen, omissa ajatuksissani, itsellinen, vähään tyytyväinen ja harmaa hiirulainen että jotain muuta on vaikea kuvitellakaan. Mutta toivo elää, että muutun vielä mukavaksi seuraihmiseksi.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

yöllisiä ajatuksia

Vielä elokuussa mielialani vaihteli syvimmästä synkkyydestä arjen harmauteen. Ilon pilkahduksiakin näin aina välillä, mutta perusvire oli mustanpuhuva. Asioitteni käsittely vei minut pohjalle, syvään kuoppaan. Kuntoutusjakso kaupungin pienessä yksikössä oli kuitenkin tarpeen, että pääsin pohjalta ylöspäin.

Kuntoutuspaikassa en pystynyt käyttämään ylimäärin rauhoittavia, mutta kotona siihen on suuri kiusaus, koska ne tuovat hetken helpotuksen jäytävään olotilaan, joka kiusaa minua. Pikkuasiat saavat minut hermostumaan enkä halua raivota miehelleni. Ei hän ymmärtäisi.

Tiedän, ettei kuolema ole ratkaisu ongelmiini, mutta se tuntuu jotenkin rauhoittavan lopulliselta ratkaisulta tähän vellovaan olotilaani. En aio tappaa itseäni. Ja yritän lopettaa siitä kirjoittamisenkin, jos terapeuttini sanoo, että se on tuhoisaa. Mutta itse ajattelen, että minun olisi selvitettävä itselleni mm. Miksi kuolema usein on houkuttelevampaa kuin elämä.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Kauniit ja rohkeatkin jäivät katsomatta, kun tutustuin tähän blogimaailmaan. Olen tumpelo atk-asioissa ja menee aikaa ennenkuin käsitän, mitä kunkin painikkeen takaa avautuu. Mutta kokeile ja erehdy -systeemillä menen eteenpäin ja minusta kehkeytyy varmaan vielä virtuoosi näiden blogien kanssa. Olkaa kärsivällisiä! Aloittelevalla menee aikaa kaikkeen.

Alku

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, lauletaan vanhassa biisissä. Oivalluskykyähän tässä elämässä pitää olla, jotta se olisi mielekästä. Jokaiselle tämä kyky on annettu, toisille nokkelampi kyky oivaltaa ja toisille sumeampi - ja sillä on selvittävä.

Omaa oivalluskykyäni en arvioi, mutta yrityksistäni huolimatta en ymmärrä, miksi mieli masentuu. Onneksi olen omasta masennuksestani selvinnyt ilman suurempia haavereita. Joitakin tunnelukkoja mielessäni on kts. http://www.mentores.fi/index_tiedostot/Page2265.htm#vaativuus

Miten ne avaisin, tulevaisuus näyttää. Onko edes mahdollista vuosikymmeniä olleita lukkoja avata, en tiedä. Sen tiedän, että olen rikkinäinen ja haavoittunut ihminen, joka yrittää ymmärtää suuria asioita.